Lue keskustelun säännöt.
Koulukiusattu: oletko antanut kiusaajallesi anteeksi ja jos olet, mikä sai sinut tekemään niin?
22.01.2021 |
Tuli mieleen tuosta yhdestä koulukiusaaja-trollista.
Kommentit (39)
En tod. Miksi antaisin anteeksi ihmisille, jotka vääristivät minäkuvani aiheuttaen persoonallisuushäiriön? Ihmettelen usein miksi olen yhä elossa, turvallinen perhe ja suku on pelastanut mut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen, koska oletan hänen kasvaneen aikuiseksi. Me kaikki aikuistutaan, ja tiedän hänen olleen vaikeista oloista tullut nuori ihminen, joka ei pärjännyt koulussa, ei saanut hyväksyntää aikuisilta, ja sitten sai kaverien hyväksyntää kiusaamalla muita.
Toki on mahdollista, että edelleen tekee samaa, mutta se ei onneksi ole enää minun ongelmani.
Olen antanut. Saatoin olla rasittava ja ylimielinen besserwisser ja tulin vieläpä paremmasta perheestä. Ymmärrän, että se ärsytti eräitä ja sain sitten onkia reppua vessanpöntöstä jne. Aikuisena olen tajunnut, että vaikka kiusaaminen ei ollut oikein, oli minunkin käytöksessäni parantamisen varaa.
En ole antanut anteeksi, ja jos vielä tavataan niin turpaan annan.
En. enkä anna.Minussa ei ollut mitään syytä kiusata.En anna ikinä anteeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
joillakin kiusaajilla oli tosi paskat perheet, tavallaan olen antanut anteeksi heille. Mutta kyllä mua kiusasi myös menestyneet hyvät oppilaat hyvistä perheistä. Jos joillekin näille voisin aiheuttaa harmia, varmasti tarttuisin tilaisuuteen.
Vierailija kirjoitti:
En tod. Miksi antaisin anteeksi ihmisille, jotka vääristivät minäkuvani aiheuttaen persoonallisuushäiriön? Ihmettelen usein miksi olen yhä elossa, turvallinen perhe ja suku on pelastanut mut.
Opin terapiassa että noilla kiusaajilla itsellään on myös epäsosiaalinen tai narsistinen persoonallisuushäiriö, sitä ei vaan alaikäisillä diagnosoida. Siitä huolimatta minäkään en pysty antamaan anteeksi. Meidän yhteiskunta suosii narsismia ja lapsia jopa ihan tiedostaen kasvatetaan siihen, oman edun tavoitteluun heikompien kustannuksella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskokaa tai älkää, olen ystävystynyt kiusaajani kanssa. Hän ei toki ollut pahimmasta päästä, enemmän sellainen ikävä kuittailija, josta ei koskaan tiennyt mitä laukoo. Myöhemmällä iällä jouduin hänen kanssaan tekemisiin ihan oudolla tavalla, nimittäin naisen kautta. Tyttöystäväni sisko alkoi seurustella erään tyypin kanssa ja sehän oli juuri tämä tyyppi. Kun ekan kerran näin hänet bileissä, menin ihan lukkoon. Mutta hän olikin ystävällinen ja sanoi vaan että mehän tunnetaan vanhastaan, terve vaan ja hauska nähdä. Illan aikana sitten tuli ilmi, että hän ei ole enää möläyttelijä ja ihmisenäkin oli ihan toisenlainen. Myöhemmin tutustuimme lisää ja pääsimme puhumaan myös kouluajoista ja siitä, mitä minä olin kokenut hänen vuokseen. Hän oli ymmällään, koska ei ollut tajunnut että se loukkaa. Hän oli vilpitön ja annoin anteeksi. Nyt olemme tunteneet 15 vuotta ja tulemme hyvin toimeen. Tunnen hänet nyt hyvin ja tiedän, että hän peitti epävarmuuttaan pelleilemällä muiden kustannuksella. Enää hän ei ole sellainen. Emme koskaan kertoneet tästä puolisoillemme.
En ainakaan mitenkään aktiivisesti. En tosin oikeastaan muistele menneitä joten tavallaan se on myös jonkinlainen anteeksianto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole varsinaisesti antanut anteeksi, ja jos aktiivisesti mietin asiaa niin en annakaan, vaikkei sillä ole mitään väliä. Ollutta ja mennyttä. Ei kiinnosta ne tyypit enkä jaksa uhrata heille ajatustakaan. Elämäni olisi mennyt varmasti toisin jos olisin säästynyt kiusaamiselta (ammatinvalinta, parisuhteeseen uskaltaminen, lapsia jne), joten sitä välillä suren. Uskoni ja luottamus toisiin ihmisiin ja varsinkin poikiin/miehiin meni jo nuorena.
Jos kohtaisin nyt kiusaajani livenä, ja he ottaisivat kontaktia minuun, esim tervehtisi, niin toivottaisin kohteliaasti hyvää matkaa helvettiin enkä soisi katsettakaan enää sellaisiin paskaläjiin.
Olen antanut heille anteeksi ainakin tietoisesti, tunnetasolla voi joskus juilia, lähinnä ottaa kupoliin se epäoikeudenmukaisuus. Uskon Jumalaan ja ajattelen hänen olevan oikeudenmukainen tuomari, sitten tämän maallisen vaelluksen jälkeen. Ja Uudessa testamentissa sanotaan, että jos en itse anna anteeksi muille, ei Jumalakaan anna anteeksi minulle syntejäni, niin se vaan on. Hän ei halua meidän jäävän katkeruuden vankilaan.
Annan myös anteeksi oman itseni takia. Ajattelen, että olen niin arvokas - kuten kaikki muutkin ihmiset - etten halua antaa niiden ihmisten ja heidän ongelmiensa pilata elämääni yhtään enempää. Päästän irti. Kosto ei ole minun. Tai oikeastaan paras "payback" on olla onnellinen ja iloita omasta elämästä, jota nuo ihmiset eivät enää voi häiritä. He ovat menneisyyttä. Minun ei ns. kompensaatioksi tarvitse menestyä ulkoisesti, vaan menestystä minulle on elää itseni näköistä elämää, omien lahjojeni ja kiinnostusteni mukaan, yhdessä Jumalan kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen, jo joskus reilusti alle 30-vuotiaana käsitin, että ollaan kaikki ihmisiä ja tavallaan elinolosuhteidemme armoilla. Et tavallaan ihmiset tekee valintoja, tavallaan ne ei pysty parempaan. Ja lisäksi olin niin tyypillinen "uhri" ja oma käytökseni noudatti juuri sitä kaavaa, joka teki musta yhä enemmän silmätikun. Puree se leijonakin ensin ontuvaa seepraa.. Ehkä ajattelin siis itseäni ja ihmistä osana luontoa ja hyväksyin sen ajoittaisen julmuuden.
Olen valmis myöntämään että se suurinkin kuspää ei välttämättä ole "huono ihminen" ja mennyt on mennyttä.
Mut sit toisaalta. Mun itsetunto on vähän matala ja olen herkkä edelleen. JOS mun kiusaajat alkais taas jotain ryttyilemään niin se anteeksianto saattaisi pyyhkiytyä aika pienestä pois. Koska mäkin olen vain ihminen, tilanteen ja tunteen vietävissä.
En ole. Halveksin häntä ikuisesti. On nykyään kuulemma poliisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä täään ympärilllä etä ihmisillä on erilaisia persoonia ja identiteeettejä, kun itsellä ei ole minkääänlaista kehittynyttä niin on vaiin jokin filsofi tai psykologi joka näkeee ihmisten erot ikäänkuin ulkoapäin katsojana. EI ole syövyttänyt omaaa mieltään ikäänkuin mikään muuutakuin ehkä että ajattelee enemmän kuin puhuu, muttta sekin on ollut haaasteellista uniongelmien ja syömisshäiriöiiden varjolllla.
Jos joku pyytäisi anteeksi, toki antaisin.
Ihmiset tekevät typeriä asioita ja niistä voi kasvaa. Mutta jos ei sitä tajua, niin pitääkö sellaisen anteeksiantoa edes miettiä vaikka ymmärtäisikin toisen typeryyden syyt.
Vierailija kirjoitti:
Mä täään ympärilllä etä ihmisillä on erilaisia persoonia ja identiteeettejä, kun itsellä ei ole minkääänlaista kehittynyttä niin on vaiin jokin filsofi tai psykologi joka näkeee ihmisten erot ikäänkuin ulkoapäin katsojana. EI ole syövyttänyt omaaa mieltään ikäänkuin mikään muuutakuin ehkä että ajattelee enemmän kuin puhuu, muttta sekin on ollut haaasteellista uniongelmien ja syömisshäiriöiiden varjolllla.
Muttta se on kiintoisaaa ja henkisesti rikasta. Pitäiisi olla parisuhde esim jossa se sitten varmaan puntaroitaisiin vähän uusiin ulottuvuuksiiinsa yrittää pärjätä muttta senkin voi ottaa seikkailuna ja haasteena.
Anteeksi ei tarvitse antaa, mutta on tervettä jättää asia taakseen. Kiusaajissa se vika kuitenkin on, joten miksi jonkun luonnevikaisen touhuja kannattaa enää miettiä. Pitää ajatella että selvisinpäs ja keskittyä hyviin asioihin elämässä.
En tietenkään. Se maksoi minulle ihan konkreettisesti monta kertaa uusiutuneen masennuksen ja vuosien psykoterapian muun muassa. Kaiken sen ajan ja rahan olisin voinut käyttää toisinkin, paremmin. Lisäksi olen myös parisuhteeton, varmaan siksi että pelkään miehiä (kiusaajat olivat lähinnä poikia). Olen jo kauan sitten päättänyt että jos saisin esim. Syöpädiagnoosin ja tietäisin etten elä kauaa, saattaisin tehdä kirveskävelyretken parin henkilön kotikaduille...
Kyllä, tai itse asiassa en koskaan ole kantanut heille mitään kaunaa. Lapsiahan ne vaan oli, kehittymättömyyttään kiusasivat. Jos jollekin olen kaunainen niin aikuisille jotka sallii tuollaista tapahtua.
En ole. Ei mitään syytä.
Pilasivat käsitykseni ihmiskunnasta olemalla pohjasakkaa. Käsitykseni ei ole muuttunut.