Onko muita kestä tuntuu että elää parisuhteessa kuin yksinhuoltaja jolla poikakaveri?

Miehellä työ ja paljon muutakin hommaa plus rakkaat harrastukset ja mulla kotihommat ja lapset. Koen kadottaneeni itseni kokonaan enkä enää osaisi mitään tehdäkään, jos jostain omaa aikaa saisin. En olisi ikinä uskonut olevani tässä tilanteessa ja koen erittäin raskaaksi mitään muuttamaan, kun on jo niin lopen uupunut kaikkeen. Välillä tuntuu oisko helpompi ollakin yh ja sais sen joka toisen viikonlopun ees aikaa itselle... ??? MIes on rakas, mutta ei ymmärrä tai haluu ymmärtää minun tilannettani ja minä olen aivan uuvuksissa ja haluisin vaan johonkin tyhjiöön. Lapsia siis kolme ja koira päälle, jotka lähes yksin hoidan ja huolehdin 24/7. Olen hyvää vauhtia katkeroitumassa kaiken epäreiluudesta, ja minusta on väärin, että jos äiti on kotona, pitää hänen vielä lähes yksin huolehtia illat ja viikonloputkin yhteisistä lapsista ja kodista. Ja mies vaan tulee ja menee ilmoittaen kuin jokin teini (lue neljäs lapsi) Onneksi itse palaan kesän jälkeen takas työelämään, mutta toisaalta sekin pelottaa, että jatkuuko (ja varmaan jatkuu) sama peli edelleen eli hoidan kaiken niinkuin tähänkin asti vielä työn lisäksi. Huoh...eli ymmärrän tilanteesi ja et minun mielestäni vaadi liikaa...meillä olen välillä vaan antanut kaiken kaaostua, kun ei jaksa ja nyt viime aikoina on jo parannusta tapahtunut miehen osalta...ehkäpä tämä elämä tästä vielä valostuu...voimia ja tsemppiä sinulle!

töihin paluu myös minua hirvittää. Sitten tosiaan näiden kaiken lisäksi olisi ne velvollisuudet työnantajaa kohtaa.

vasta sitten jos sanoan asiasta ja sittenhän saan kuulla että "pomotan". Mutten kyllä haluaisi ihan kaikkea tehdä yksinkään kun on kolme lasta ja iso huusholli! Ja sitten rasittaa sellainen, että jos olen itse jossain lasten kanssa muutaman päivän menossa, niin eiköhän koti ole kuin pommin jäljiltä kun palaan reissusta. Se on niin väsyttävää ja turhauttavaa, kun väsyneenä kotiutuu lasten kanssa vaikka mummolareissulta, niin sotku vain odottaa kotona. Ja mies on sillä aikaa tyyliin juoruillu puhelimessa, surffannu netissä, makoillu sohvalla yms. Eli olisi kyllä ollut aikaa hoitaa kotikin kuntoon!>:(

Ei enää, kun erosimme viime vuonna ja elämä on oikeasti paljon helpompaa ja mukavampaa kahden pienen lapsen yksinhuoltajana, kuin silloin kun perheen isäkin asui vielä täällä :(

Mun kokemukseni mukaan on paljon raskaampaa olla ns "arjen yh" avio-/avoliitossa, kuin "ihan oikea" yh.



Toivottavasti te kuitenkin löydätte vähemmän radikaalin ratkaisun! :)









Ja saivartelijoille: joo, meillä on yhteishuolto, isä on lasten kanssa n. 2-4 tuntia viikossa. Ja se on paljon parempi, kuin ei mitään. 100% enemmän, kuin yhdessä asuessamme!

kauhistun ja suutun, kun luen näitä juttuja - te ihanat naiset haaskaatte elämäänne ihan nollamiesten kanssa aivan turhaan!



Meidän arkemme sujuu näin:

meillä on yksi lapsi, jonka vuorotellen haemme päiväkodista (ja toinen siis vuorostaan vie). Se, joka hakee lapsen, laittaa myös ruoan, joka saattaa olla eines lapselle tai sitten lämmin ruoka koko perheelle. Se, joka tulee myöhemmin töistä ei saa valittaa siitä, että lämmintä ruokaa ei ole :-)



Minulla on joka tiistai ratsastustunti, ja sitä ei siis tarvitse mitenkään erikseen sopia. Tulen kotiin vasta, kun lapsi on jo nukkumassa (ja on aina ysiin mennessä, kuten pitääkin). Muuten harrastamme 2-3 iltaa viikossa; samana arki-iltana molemmatkin ehtivät vaikka salille tai lenkille vuorotellen.



Meillä käy siivooja, mutta molemmat osallistuvat kodin siistinä pitämiseen. Aina meillä ei ole supersiistiä, ainakin tavarat ovat hujan hajan, mutta siis tarpeen tullen (esim. vieraita tulossa) on kyllä aivan tip top! Ja jos tulee vieraita (joita molemmat mielellään kutsumme), mietimme yhdessä, mitä tarjotaan, jne. Ja yhdessä myös laitamme tarjottavat.



Astianpesukone tyhjennetään vuorotellen ilman erillistä sanomista; roskat vie se, joka ehtii. Pyykit pesen pääsääntöisesti minä, ja silitän lapsen vaatteet. Mies silittää omat paitansa ja hoitaa muutenkin omat vaatteensa pesun jäljiltä kaappiin.



Käyn useammin ruokakaupassa, koska miehen jäljiltä jää (mielestäni) aina jotakin olennaista puuttumaan. Lisäksi "pääsen" aina yksin kauppaan, mikä on ihan kivaakin välillä.



Mistäkö meillä tulee sanomista? Omista menoista, eli siitä, kumpi on "päässyt" enemmän omiin harrastuksiinsa ja ystäviään tapaamaan. Miehellä on enemmän työmenoja iltaisin, ja hän ei tietysti koe niitä vapaa-ajaksi, mutta toisaalta ne syövät minun vapaa-aikaani joka tapauksessa. Vaikka siis ihan mielelläni vietän lapsen kanssa aikaa, mutten voi harrastaa hänen kanssaan.



Olemme akateemisesti koulutettuja, molemmat johtajia, joten en ole varsinaisesti taloudellisesti riippuvainen miehestäni (omat kk-tulot 5800€)) - vaikka myönnettävä se on, että hänen ansiostaan elemme melko mukavasti.



En osaa kuvitellakaan muunlaista arkea, ja toivonkin sydämeni pohjasta, että te pierusikojen kanssa elävät saisitte jostakin sen tarvittavan tahdon ja voiman irtautua ja alkaa elämään ihan omaa elämäänne onnellisina!

meillä lapset 1v, 2v. ja 4v...mies jopa kehtaa valittaa siitä,että haluisin lähtee kauppaan n. tunniksi ilman lapsia..joo,kaikki muutkin äidit kuskaa lapsiaan mukana,miks sä et..eikö se tajua,et tarviin edes vähän breikkiä lapsista??

nyt oonkin hakenu töitä ja toiv. saan jotain ja muksut tarhaan,ni sais edes jotain omaa aikaa,vaikka sitten työn merkeissä.

olen ollut kolme päivää flunssassa, ja käytännössä maannut vain koko sen ajan. Mies on siis hoitanut ruoat, nukuttamiset, yms. yms. ihan omaehtoisesti.



Tässäpä oikeastaan tajuaa hänen arvonsa ja ihanuutensa, kun näitä asioita alkaa listaamaan :-)

Paitsi että mies ei edes elätä perhettä täysin, maksaa ehkä 30 % perheemme juoksevista menoista, loput palkastaan käyttää harratuksiinsa...



En tiedä miten tähän on tultu enkä tiedä miten täältä pääsee pois.



Tänään kun miehellä on ollut töistä vapaata nukkui ensin kymmeneen, sitten päiväunet 12-15, ja nyt makaa sohvalla taas silmät kiinni.



Oli lasten kanssa pihalla 30 min aamupäivällä kun pakotin.



Huonosti menee.

että mun työni olisi seuraavat vuodet kotiäitinä JA että mun työpäiväni loppuu, kun mies tulee kotiin. Tämän jälkeen kaikki hommat tehdään puoliksi. Käytännössä mä teen varsinaiset kotityöt (kaupassa käynnit, siivoukset, ruuanlaiton jne) oman "työpäiväni" aikana ja vapaa-aika pyritään viettämään perheen parissa. Lasten hoito iltaisin ja viikonloppuisin, siis nukutukset sun muut, hoidetaan vuorotellen, samoin viikonloppuaamuisin nukutaan vuorotellen vähän pidempään ja toinen herää lasten kanssa (lapset herää joka päivä noin klo 7). Kumpikin saa viettää omaa aikaa silloin kun siltä tuntuu. Lomilla kaikki tehdään puoliksi.



Tämä toimii nyt kuin unelma, mutta ei se yhdellä keskustelulla hoitunut. Pari VUOTTA sain muistuttaa, jankuttaa, perustella, huutaa ja itkeä oikeuksieni perään, koska mies "unohti" omat hommansa ja vastuunsa. Ja hän on tosi hyvä mies, ymmärtää minua, tykkää hoitaa ja touhuta lasten kanssa jne. On vaan elänyt itsekeskeistä hurlumhei-elämää ennen perheenperustamista. Minä taas olen sitä tyyppiä, joka hirveän helposti ottaa kaiken harteilleen ja tekee vaikka pää kainalossa hommansa...



Olen aivan varma, että jos olisin tilanteen antanut ajautua tuohon missä ap on, olisin nyt erotunnelmissa! Taistelkaa naiset oikeuksistanne, jaksakaa jankuttaa ja perustella. Voin sanoa, että se kannattaa!

Aina ihmetellään ja päivitellään sitä, että avioerot lisääntyvät, joka toinen liitto päättyy eroon jne. Syitä haetaan milloin mistäkin, mutta tämän ja vastaavien ketjujen perusteella alkaa tuntua, että todelliset syyt perheiden hajoamisiin löytyvät juuri tällaisista arjen asioista.



Eli naiset eivät enää ole taloudellisesti riippuvaisia miehistään kuten entisaikoina, vaan voivat itse tehdä duunia ja elää omalla palkallaan. Lapset saatuaan huomaavat tasa-arvon harhat, eli päivätyö ja siihen kodin koko paletti päälle on naisen osa, jos aviomiehenä on perinteinen sovinistiäijä.



Väistämätön johtopäätös syntyy naisen mielessä - yksin on helpompaa. Ja niin jälleen yksi avioliitto päättyy ja taas päivitellään, miten naiset ovat itsekkäitä ja kylmiä, mies vuodattaa itsesäälin kyyneleitä kaljatuoppiin lähiöpubissa.



Eli äidit, jos haluatte poikienne avioliittojen kestävän, kasvattakaa omatoimisia, oma-aloitteisia ja kodin hommiin kykeneviä miehiä, jotka arvostavat naisen tekemää työtä.

Itse en suostuisi tollaisia miehiä katselemaan. Lapset on yhdessä tehty ja yhdessä niistä huolehditaan. Mur!!!

vastauksista. Voi kun muitakin löytyi samasta jamasta :-( ainaskin tsemppaa nyt yrittää muuttaa tilannetta.

taloudellinen vastuusi kuullostaa huolestuttavalta

Kyllä mies on lasten kanssa kun olen töissä, mutta asiat ei etene silloin kun olen töisssä sen 7pv viikossa ja 5h kerralla. Eli teen lämpimän ruan valmiiksi muuten syövät vaan välipalaa jos sitäkään ja ollahan voi isä lastensa kanssa olematta kuitenkaan, eli sen ajan käyttää työtätehden tietokoneella.

No mutta lapset vielä pieniä mun tarvitsee kuten muidenkin vastaavassa tilanteessa olevien tsempata ja vaatia muutosta tilanteeseen, miehen suuttumisesta ja nipottajaksi haukkumisesta huolimatta.



ap

Saattaa esim. "unohtaa" antaa 1-vuotiaalle ruokaa, "unohtaa" laittaa hänet päiväunille, "unohtaa" vaihtaa vaipat jne. 3 v. onneksi jo osaa sanoa että on nälkä tmv. mutta pienempää käy aina sääliksi kun joudun hänet isän hoiviin ede pariksi tunniksi jättämään. Tämä ON hirveää, mutta mikään sanominen, nalkutus tai edes paperille kirjoitetut ohjeet eivät auta :(

Vaikka todellisuudessa olemme perhe äiti, isä ja yhteiset lapset. Tunnen oloni kuin yh ilman että taloudellinen vastuu olisi yksin minulla. Eli hoidan lapset, laitan kaikki ruat, kauppareissut, siivoomiset, pyykit, lasten harrastusten suunnittelun, kyläilyt muiden lapsiperheiden kanssa (siis mies ei edelleenkään mukana), päätän miten kuritetaan ja mistä (siis jäähypenkistä kyse), annan syliä, ulkoilutan, luen jne.. ja välillä komennan miehen ulos lasten kanssa tai pesemään niien hampaat kuten jotain poikakaverii vois satunnaisesti käyttää. Mies on siis paljon töissä, usein rakkaassa harrastuksessaan, joitakin jaksoja päivien tai viikkojen tulee välillä että olemme ihan tavallinen perhe, mieskin paikalla ruokapöydässä, täyttämässä pesukonetta, ulkoilemassa tai neuvomassa lapsia.

Minusta tämä tuntuu tosi hankalalta ja ajattelen usein että onkohan tämä ihan normi arkea perheessä missä toinen (minä) käy vain noin 7pv kuukaudessa töissä.. silloin mies on kyllä lastenkanssa.. eli mies on enemmänkin perheen elättäjä.

Kun iskee harmistus tilanteeseen niin pian taas mietin että olenkohan vaan liian vaativa, siis miehelleni kun odottaisin häneltä jotain kotona vaikka olenkin tavallaan kotiäiti.



Mielipiteitä?

Kyllä, tyttöystävä käy töissä ja tienaa rahaa itselleen. Minä kokkaan, siivoan, pesen pyykkiä ja hoidan koiria sekä yleisesti kotia. Elän omilla työttömyystuilla ja maksan puolet vuokrasta ja kaikesta. Olen siis ilmainen kotiapulainen.

Mielestäni reilua olisi laskea niin, että kumpikin maksaa esim. 50% tuloistaan yhteiselle tilille lasten ja kotitalouden hoitamista varten.

Sitten lasketaan kuinka monta tuntia lasten hoitoon ja kotitöihin menee viikossa. Tämäkin aika on jaettava 50/50. Jos toinen osallistuu vähemmän, hänen pitäisi sitten a) palkata sijastaan hoitaja tai b) maksaa korvausta enemmän kotityöhön osallistuvalle osapuolelle.