Mielenterveyspotilas on edelleen yhteiskunnassa b-luokan kansalainen.

Kun menee lääkärille kertomaan mielenterveysongelmista, niin lyödään vain lääkepurkki kouraan ja siitä sitten potilas yksin avohoitoon selviämään. Jos yksi lääke ei toimi, niin kokeillaan toista ja mahdollisesti vaikka kuinka montaa lääkettä jos ne eivät toimi. Olet siis lääkärin koekaniini siinä, että mikä lääke parhaiten toimisi. Puhettakaan ei olisi, että muuta hoitoa saisit ainakaan eikä mielenterveyspotilas itse sitä luultavasti jaksa tarpeeksi kovasti tahtoa. Sukulaiset ja tuttavat ovat minut käytännössä hylänneet kun sairastuin. Ketään ei kiinnosta, että mitä minulle kuuluu eikä yhteydenottoihini edes usein vastata vaikka kysyisin vain, että mitä kuuluu. Keskusteluapua tarvitsisin kovasti mutta sitä ei saa, koska kukaan ei halua kuunnella ongelmiani ja huoliani. Sen sijaan minä kyllä joudun toisten huolia kuuntelemaan jos joku joskus sattuu puhumaan minulle. Minun asiani eivät muita kiinnosta.