Voiko lapsesta nähdä merkkejä siitä että sairastuu aikuisena johonkin mielensairauteen?

Psykopatian huomaa helposti.

Mulla on pelko yhdestä lapsestani, joka on pienestä lähtien ollut jotenkin erityisen arka ja pettymystensietokyky on huono. Nyt kymmenen.

Eipä kovin paljoa voi sanoa. Jokskus menee ihan päinvastoin kuin vois kuvitella. Esim. omassa lapsuudenkodissani minä olin aina se joka tuotin vanhemmille eniten huolta ja murhetta. Vaativa temperamentti alusta asti, koulussa kaikenlaista vaikeuttaa, murrosiässä ryyppäämistä, karkailua ja miessekoiluita. Sitten oli kaksi rauhallista, tasapainoista veljeäni, jotka hoitivat koulun hyvin, eivät sekoilleet edes murrosiässä jne. No, minulla ei ole koskaan ollut mitään mt-ongelmia, mutta toinen veljistäni joutui masennuksen takia 32-vuotiaana eläkkeelle ja toinen on kärsinyt sosiaalisesta fobiasta ja paniikkihäiriöstä koko ikänsä, välillä myös masennusta.

Eläinten rääkkääminen. Eräs vakavista mielenterveysongelmista kärsivä sukulainen tappoi lapsena lemmikkieläimen (hiiri,gerbiili,hamsteri tms.)

Lapsellakin voi olla mielenterveysongelmia.

Sairastuin masennukseen yläasteella, johtui osittain hormoneista ja ympäristöstä. Jos ajattelen omaa lapsuuttani, niin sain käsittämättömiä raivokohtauksia jostain pienestä asiasta, pettymyksen sietokyky oli huono. Vaadin itseltäni paljon. Tämä oli ehkä vain stressireaktio kouluahdistukseen. Jos ongelmiin olisi puututtu aikaisemmin, ehkä en olisi sairastunut. Sairastuttuani perheeni ikäänkuin häpesi ja piilotteli ongelmiani. Joskus mietin, että perhetyöntekijän käynnit olisi olleet hyväksi minulle. Mutta meidän perheessä ei tietysti ollut ongelmia.

Katson omaa lastani ja jotenkin vaistoan, että hänelle ei tule mt-ongelmia. On joustava ja osaa mennä asioiden yli. Avoimuus, myös perheen, on hyvä asia. Jos on ongelmia, niitä ei salata.

Jos jotain viitteitä, niin epäsosiaalisuus ja jyrkkyys. Lasta pitäisi koittaa tukea niissä asioissa, joissa ei ole hyvä.

Varmasti koulutetut ohjaajat näkevät lapsiryhmässä mahdolliset ongelmatapaukset. Suurin ongelma on vanhemmat, jotka eivät halua ottaa apua vastaan.

Yläasteella minulle ehdotettiin kuuden viikon mittaista kartoitusjaksoa, jolloin olisin ollut laitoksessa ja olisi selvitetty, mikä minua oikein vaivaa. Vanhempani olivat ehdottomasti sitä vastaan. Ajattelivat, että joudun kokonaan pois. Ehkä se olisi ollut hyvä, sitten ongelmat vain kasaantuivat vuosikymmeniksi.

Ap, jos epäilet asiaa, menkää psykiatrin puheille. Asioita voidaan muuttaa tukemalla lasta oikein. On erilaisia vertaisryhmiä ja koulutuksia. Pieni vaiva, jos voidaan vaikuttaa mielenterveysongelman puhkeamiseen.

Ap tue ja kannusta lastasi, mutta älä ikinä leimaa lasta. Lapsille ei anneta miel.terv diagnooseja. Ja arkuus ei ole sairaus. Kehukaa ja kannustakaa lapsia .

Ehkä lapsesta jotain näkee, mutta vanhemmista näkee enemmän. Siis kunhan näkee lapsen vanhemmat niin osaa ennustaa minkälainen elämä ja terveys lapsella tulee olemaan.

Fortniten pelaaminen on melko vakava merkki.

Olin älyttömän herkkä ja ujo lapsi. Tosin äitini aina välillä muistuttaa tarhatädistä, joka oli kirjoittanut minusta reissuvihkoon - tädin mukaan olin herkkä, mutta samalla vahva ja hyvin taiteellinen. Äitini mielestä hän osui oikeaan.

Sairastuin kuitenkin jo yläasteella masennukseen ja sinnittelin läpi vuosikymmenen. Vasta kolmekymppisenä minulla diagnosoitiin kaksi suuntainen mielialahäiriö, II-tyyppiä, eli ilmenee lähinnä masennuksena.

Oma lapseni on aivan erilainen kuin kumpikaan meistä herkkis-vanhemmista. Hän on rohkea ja sosiaalinen. Toki ajatkin ovat erilaiset.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä lapsesta jotain näkee, mutta vanhemmista näkee enemmän. Siis kunhan näkee lapsen vanhemmat niin osaa ennustaa minkälainen elämä ja terveys lapsella tulee olemaan.

Juuri näin. Joskus vanhempi projisoi omia ongelmiaan lapseen. Lapsia ei saa koskaan mennä diagnosoimaan heppoisin perustein.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä lapsesta jotain näkee, mutta vanhemmista näkee enemmän. Siis kunhan näkee lapsen vanhemmat niin osaa ennustaa minkälainen elämä ja terveys lapsella tulee olemaan.

Ei välttämättä. Oma taustani on rikkonainen: juuri sen takia ymmärrän ihmisiä paremmin. Minulla ei ole lapsieni suhteen erityisiä vaatimuksia tai odotuksia. Olen kannustava kuitenkin. Niistä tulee mitä tulee. Juuri sen takia niistä tuleekin jotain hienoa.

Näen vanhempia, jotka ovat hyviä vanhempia ja viettävät paljon aikaa lastensa kanssa. Taustalla on kuitenkin ajatus, että lapsesta pitäisi tulla voittaja. Tämä näkyy harrastustoiminnassa ja koulussa.

Kilpailuyhteiskunnassa halutaan kouluttaa menestyjiä ja tämä ei ole lapselle oikein. Paineet lisäävät mielenterveysongelmia. Lapsen pitäisi saada elää stressittömästi ja kehittyä omanlaisekseen ihmiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä lapsesta jotain näkee, mutta vanhemmista näkee enemmän. Siis kunhan näkee lapsen vanhemmat niin osaa ennustaa minkälainen elämä ja terveys lapsella tulee olemaan.

Ei välttämättä. Oma taustani on rikkonainen: juuri sen takia ymmärrän ihmisiä paremmin. Minulla ei ole lapsieni suhteen erityisiä vaatimuksia tai odotuksia. Olen kannustava kuitenkin. Niistä tulee mitä tulee. Juuri sen takia niistä tuleekin jotain hienoa.

Näen vanhempia, jotka ovat hyviä vanhempia ja viettävät paljon aikaa lastensa kanssa. Taustalla on kuitenkin ajatus, että lapsesta pitäisi tulla voittaja. Tämä näkyy harrastustoiminnassa ja koulussa.

Kilpailuyhteiskunnassa halutaan kouluttaa menestyjiä ja tämä ei ole lapselle oikein. Paineet lisäävät mielenterveysongelmia. Lapsen pitäisi saada elää stressittömästi ja kehittyä omanlaisekseen ihmiseksi.

Tavallaan vapaa kasvatus, mutta on kuitenkin rajat. Kaikki kilpailu pois ja opetetaan lapset olemaan itseensä tyytyväisiä ja hyväksymään itsensä. Näkemään itsensä kauniina ja ainutlaatuisena.

Ehkä enemmän teini-iän ongelmia pystyy ennustamaan. Itse olen lapsena ollut ujo ja helposti ahdistuva, ja teininä sairastunkin masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön. Olen kuitenkin aikuisena päässyt noista kaikista yli, ja pärjään nykyään hyvin. Sukulaisellani oli toisin päin: lapsena ja teininä oli rohkea ja iloinen, aikuisena kärsinyt ahdistuksesta ja masennuksesta.

Jokaisen lapsen pitäisi nähdä itsensä kauniina huolimatta ulkonäön poikkeavuuksista tai muista vajavaisuuksista. Jokainen on erilainen, mutta kaunis ja ainutlaatuinen.

Tosiaan vanhemmista näkee jo, että lapselle tulee ongelmia. Jos ei kunnioiteta muita ihmisiä, luontoa, eläimiä, ympäristöä ja yhteisöä, ongelmia on tiedossa.

Vierailija kirjoitti:

Eipä kovin paljoa voi sanoa. Jokskus menee ihan päinvastoin kuin vois kuvitella. Esim. omassa lapsuudenkodissani minä olin aina se joka tuotin vanhemmille eniten huolta ja murhetta. Vaativa temperamentti alusta asti, koulussa kaikenlaista vaikeuttaa, murrosiässä ryyppäämistä, karkailua ja miessekoiluita. Sitten oli kaksi rauhallista, tasapainoista veljeäni, jotka hoitivat koulun hyvin, eivät sekoilleet edes murrosiässä jne. No, minulla ei ole koskaan ollut mitään mt-ongelmia, mutta toinen veljistäni joutui masennuksen takia 32-vuotiaana eläkkeelle ja toinen on kärsinyt sosiaalisesta fobiasta ja paniikkihäiriöstä koko ikänsä, välillä myös masennusta.

Olet ihan pihalla. Jos perheessä on joku joka on tuollainen vaativatemperamenttinen tulisielu, niin todennäköisesti hän ei tule sairastumaan, vaan ihmiset hänen ympärillään sairastuvat, siis ne muut lapset. Mitä tulisempi joku on, sitä enemmän lapset väsyvät, kuluvat ja sairastuvat. Kouluaikoina se sairaus ei vain välttämättä näy ulospäin, koska kouluaikoina muiden ihmisten mielestä saattaa riittää se että lapsi on rauhallinen ja hoitaa kouluasiansa hyvin. Mutta eihän tuo terveyttä ole, jos on sisältä ihan loppuunpalanut. Aikuisena ei enää riitä se että on rauhallinen ja hoitaa kouluasiansa hyvin, joten aikuisena ei rahkeet riitä normaaliin elämään, joten aikuisena sitten näkyy ihan selvästi se että ihminen on ihan hajalla. Ei tuollainen ihminen sairastunut aikuisena vaan jo lapsena, mutta vasta aikuisena se sairaus näkyy niin että tollotkin sen näkevät. Sokeat tollot eivät näe lasten sairauksia jos lapset hoitavat kouluasiansa hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä kovin paljoa voi sanoa. Jokskus menee ihan päinvastoin kuin vois kuvitella. Esim. omassa lapsuudenkodissani minä olin aina se joka tuotin vanhemmille eniten huolta ja murhetta. Vaativa temperamentti alusta asti, koulussa kaikenlaista vaikeuttaa, murrosiässä ryyppäämistä, karkailua ja miessekoiluita. Sitten oli kaksi rauhallista, tasapainoista veljeäni, jotka hoitivat koulun hyvin, eivät sekoilleet edes murrosiässä jne. No, minulla ei ole koskaan ollut mitään mt-ongelmia, mutta toinen veljistäni joutui masennuksen takia 32-vuotiaana eläkkeelle ja toinen on kärsinyt sosiaalisesta fobiasta ja paniikkihäiriöstä koko ikänsä, välillä myös masennusta.

Olet ihan pihalla. Jos perheessä on joku joka on tuollainen vaativatemperamenttinen tulisielu, niin todennäköisesti hän ei tule sairastumaan, vaan ihmiset hänen ympärillään sairastuvat, siis ne muut lapset. Mitä tulisempi joku on, sitä enemmän lapset väsyvät, kuluvat ja sairastuvat. Kouluaikoina se sairaus ei vain välttämättä näy ulospäin, koska kouluaikoina muiden ihmisten mielestä saattaa riittää se että lapsi on rauhallinen ja hoitaa kouluasiansa hyvin. Mutta eihän tuo terveyttä ole, jos on sisältä ihan loppuunpalanut. Aikuisena ei enää riitä se että on rauhallinen ja hoitaa kouluasiansa hyvin, joten aikuisena ei rahkeet riitä normaaliin elämään, joten aikuisena sitten näkyy ihan selvästi se että ihminen on ihan hajalla. Ei tuollainen ihminen sairastunut aikuisena vaan jo lapsena, mutta vasta aikuisena se sairaus näkyy niin että tollotkin sen näkevät. Sokeat tollot eivät näe lasten sairauksia jos lapset hoitavat kouluasiansa hyvin.

Siksi juuri ylitunnollisilta lapsilta pitää piilottaa välillä koulukirjat pois. Sekä lapsen, että vanhemman pitäisi mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Jos vanhempi on surkea urheilussa, kannattaa vanhemman ja lapsen lähteä yhdessä pelaamaan vaikka koripalloa. Kuluttaa aikaa asioihin, jossa molemmat ovat onnettoman surkeita. Näin opitaan nauramaan itselleen ja kestämään pettymyksiä.