ONNEKSI ei ole sukua,olen yksin lasteni kanssa.

Jos tarvitset yllättäen hoitoapua, niin kyllä niistä sukulaisista silloin on hyötyä, puolin ja toisin. Kyllähän sisaruksetkin nahistelevat, mutta silti tiukan paikan tullen puolustavat toisiaan.

Oletko tullut ajatelleeksi että kaikissa läheisissä ihmissuhteissa kuten aviosuhteessa, sisarussuhteessa ja muissa lähisukulaissuhteissa ihmissuhde on niin läheinen ja toisen tuntee niin hyvin että uskaltaa sanoa oman mielipiteensä vaikkei toinen siitä pitäisikään. Ja että rakkautta ja ristiriitoja kipinöi vain hyvin läheisten ihmisten välillä.

Eivät tajua että satunnainen tappelu jne. kuuluu melkein jokaiseen terveeseen ihmissuhteeseen.

tämä on vain olotila,johon olen tottunut.

tilanne on ollut päällä siitä lähtien,kun muutin pois kotoa 16-vuotiaana, ja nyt olen 34.



toki helpottaisi arkea ja elämää,jos olisi edes joku,jonka puoleen joskus kääntyä,mutta kun ei ole koskaan ollut ketään,ei sitä niin kaipaa.



sitä on vain pärjättävä,oli tilanne mikä tahansa-- olen elänyt periaatteella: mikä ei tapa,niin se vahvistaa.



kuulostaa kylmältä, ja ehkä jonkun korvaan "asenne-vialta",mutta olen tällainen outo:)



-ap

helpompaa olla oman perheen kanssa ilman sukua.Ahdistavia riitoja ja esitetään jotain mitä ei oikeasti ole.Ei se automaattisesti toimi vaikka oltaisiinkin sukulaisia.Turhaa energian tuhlausta.

sukulaisiin on hyvien välien a ja o.



Mulle ei ikinä sopisi se että eletään samassa kylässä vanhempien, appivanhempien, sisarusten ja kälyjen kanssa. Tai siinähän ei itsessään ole mitään pahaa, mutta siinä on että hyvin usein välit sukulaisiin eivät ole mitenkään aikuismaiset, vaan on näitä valtataisteluja ja määräilyjä.



Pienen välimatkan päässä voi yhteyttä pitää sopivalla tavalla ja kun nähdään, on mukavaa.



Ja "pieni tappelu" vähän väliä ei tosiaankaan ole merkki läheisyydestä...