Olen lapsesta asti ajatellut ettei se mitä tunnen olevani vastaa sitä, mitä näen peilistä

Minulle on lapsesta asti ollut tärkeää olla kaunis. En tiedä miksi. Ajattelin, ettei minulla ole mitään virkaa jos en ole kaunis. En ole kaunis, vaan hyvin tavallinen. Toki meikillä hyvänä päivänä saatan ollakin. Silloin jotenkin tunnen olevani Minä.

Nuorempana otin paljon stressiä ulkonäöstäni, etenkin kasvoistani ja yritin meikillä saada itsestäni "nukkemaisen kauniin", mutta nyt tässä iässä (30-v) olen alkanut taistella tätä pakkoajatustani vastaan - että minun ei tarvitse olla kaunis ja täydellinen, vaikka ne hetket joina olen tuntenut olevani sellainen, ovat olleet parhaimpia hetkiä.

Minulla on myös tietynlainen kuva päässäni siitä miltä näytän, mutta sitten kun menen peilin eteen näytänkin usein ihan erilaiselta. Koen siis pääni sisällä olevani kauniimpi kuin peilistä näen.

Mikähän saa aikaan tällaisia ajatuksia?