En pysty enää olemaan anopin kanssa tekemisissä.

Jos anoppi on samanlainen kuin on aina ennenkin ollut, niin sinussa itsessäsi on tapahtunut jokin muutos. Miettisin ensin itseäni ja yrittäisin muistella, missä vaiheessa oma kuppi alkoi täyttyä. Tapahtuiko jotain erityistä, ehkä pientäkin ja nielit vain harmisi? Sitten nielit seuraavan pikku harmistumisen ja vähitellen on astia laitojaan myöten täynnä.

Voitteko keskustella sen jälkeen, kun olet ensin saanut itsestäsi selville, mikä on vaikuttanut suhteeseenne?

Minä olen se anoppi, joka ei koskaan soita miniälle. Ei ole mitään asiaa, miksi siis ahdistaisin tuota onnetonta mielipiteilläni? Miniä ei todennäköisesti edes tunnistaisi minua kaupassa ja hyvä niin, ei pääse kertomaan, miten tylysti käyttäydyn häntä kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se anoppi, joka ei koskaan soita miniälle. Ei ole mitään asiaa, miksi siis ahdistaisin tuota onnetonta mielipiteilläni? Miniä ei todennäköisesti edes tunnistaisi minua kaupassa ja hyvä niin, ei pääse kertomaan, miten tylysti käyttäydyn häntä kohtaan.

Kuka sun muroihin on pissinyt?

Hassua, kun anopeilla on elämänkokemusta ja kokemusta omasta anopistaan ja vuosikymmeniä tätä elämää nähty, mutta miten monille ei ole kertynyt mitään vuorovaikutustaitoja? Neuvoisin mielummin vaikka koko korttelin ihmiset miten heidän tulisi elää elämäänsä kuin menisin esittämään niitä ajatuksiani miniälleni! Vain ja ainoastaan, jos hän lähestyisi minua neuvoa kysyen sanoisin, miten tekisin siinä tilanteessa. Ei muuten. Ja minulla on sekä miniään että vävyyn hyvät välit. Luulen, että just siksi, etten ole ikinä avannut suutani neuvoja pyytämättä jakelemaan. Ihania ihmisiä ovat.

N54

vai " et kestä tavata anoppia tai edes puhua puhelimessa hänen kanssaan"

Ja sitten "anoppi syyllistää läheisiään koska nämä eivät pidä häneen yhteyttä"

Kuulostaa että juuri sinä teet kaikkesi ettei miehesi saa tavata äitiään tai lapset mummoaan.

Oletko kateellinen, onko miehelläsi paremmat suhteet äitiinsä kuin sinulla omaasi?

Vierailija kirjoitti:

vai " et kestä tavata anoppia tai edes puhua puhelimessa hänen kanssaan"

Ja sitten "anoppi syyllistää läheisiään koska nämä eivät pidä häneen yhteyttä"

Kuulostaa että juuri sinä teet kaikkesi ettei miehesi saa tavata äitiään tai lapset mummoaan.

Oletko kateellinen, onko miehelläsi paremmat suhteet äitiinsä kuin sinulla omaasi?

En todellakaan estä miestäni tai lapsia tapaamasta anoppia. Itselläni on omiin vanhempiini oikein hyvät välit ja soitan heille monta kertaa viikossa. Mies taas ei itsekään halua soittaa äidilleen, koska puheluista muodostuu aina kolmen vartin monologi anopin puolelta. 

Omat vanhempani eroavat anopista siinä, että eivät vaadi pitämään yhteyttä (esim. uhkailemalla itsemurhalla), eivät jakele hyviä neuvoja, eivät puhu kuin tietäisivät asioista kaiken, vaikka todellisuudessa tietävät aika monesta asiasta enemmän kuin anoppi.

Jokin ihme ongelma tässä omalta puoleltani kuitenkin on, koska vaikka anoppi onkin vähän rasittava, ei hän varmasti ansaitse tällaisia tuntemuksia. Tiedostan kyllä, että suurin syy on minussa, mutta en oikein osaa auttaa asiaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se anoppi, joka ei koskaan soita miniälle. Ei ole mitään asiaa, miksi siis ahdistaisin tuota onnetonta mielipiteilläni? Miniä ei todennäköisesti edes tunnistaisi minua kaupassa ja hyvä niin, ei pääse kertomaan, miten tylysti käyttäydyn häntä kohtaan.

Kuka sun muroihin on pissinyt?

Ei kukaan ja juuri siksi elämäni on mukavaa. Ei tarvitse arvailla, mitä väärää taas on tehnyt tai sanonut, kun miniä tulee käymään.

Leila Koo kirjoitti:

Jos anoppi on samanlainen kuin on aina ennenkin ollut, niin sinussa itsessäsi on tapahtunut jokin muutos. Miettisin ensin itseäni ja yrittäisin muistella, missä vaiheessa oma kuppi alkoi täyttyä. Tapahtuiko jotain erityistä, ehkä pientäkin ja nielit vain harmisi? Sitten nielit seuraavan pikku harmistumisen ja vähitellen on astia laitojaan myöten täynnä.

Voitteko keskustella sen jälkeen, kun olet ensin saanut itsestäsi selville, mikä on vaikuttanut suhteeseenne?

Sanoisin, että tilanne muuttui todella paljon pahemmaksi sen jälkeen, kun anoppi epäsuorasti uhkasi miehelleni tehdä itsemurhan, koska joutui viettämään syntymäpäivänsä yksin. Hiukan sen jälkeen hänen äitinsä kuoli, ja kun soitin osanottopuhelun anoppi välttämättä halusi ottaa em. uhkailuasian puheeksi, mutta ilmaisi sen niin, että hänellä oli oikeus kertoa pojalleen, missä tilassa oli. Omasta mielestäni vanhemmalla ei ole oikeutta puhua itsemurhasta lapsilleen, ei edes aikuisille, siinä määrin vakavasta asiasta on kyse. (Mainittakoon, että olimme puhelun aikana 500 km päässä eikä anoppi sitten loppujen lopuksi tehnyt mitään.) Olisin sen sanonut anopille, mutten siinä tilanteessa voinut, koska hän oli keskellä akuuttia surutyötä. Tuon puhelun jälkeen en vain ole voinut sietää häntä, sillä kaikesta todellisesta pahasta olosta ja surusta huolimatta tuo oli minusta erittäin alhaista henkistä vallankäyttöä ensin hänen poikaansa ja sitten minua kohtaan.

ap

Vierailija kirjoitti:

Leila Koo kirjoitti:

Jos anoppi on samanlainen kuin on aina ennenkin ollut, niin sinussa itsessäsi on tapahtunut jokin muutos. Miettisin ensin itseäni ja yrittäisin muistella, missä vaiheessa oma kuppi alkoi täyttyä. Tapahtuiko jotain erityistä, ehkä pientäkin ja nielit vain harmisi? Sitten nielit seuraavan pikku harmistumisen ja vähitellen on astia laitojaan myöten täynnä.

Voitteko keskustella sen jälkeen, kun olet ensin saanut itsestäsi selville, mikä on vaikuttanut suhteeseenne?

Sanoisin, että tilanne muuttui todella paljon pahemmaksi sen jälkeen, kun anoppi epäsuorasti uhkasi miehelleni tehdä itsemurhan, koska joutui viettämään syntymäpäivänsä yksin. Hiukan sen jälkeen hänen äitinsä kuoli, ja kun soitin osanottopuhelun anoppi välttämättä halusi ottaa em. uhkailuasian puheeksi, mutta ilmaisi sen niin, että hänellä oli oikeus kertoa pojalleen, missä tilassa oli. Omasta mielestäni vanhemmalla ei ole oikeutta puhua itsemurhasta lapsilleen, ei edes aikuisille, siinä määrin vakavasta asiasta on kyse. (Mainittakoon, että olimme puhelun aikana 500 km päässä eikä anoppi sitten loppujen lopuksi tehnyt mitään.) Olisin sen sanonut anopille, mutten siinä tilanteessa voinut, koska hän oli keskellä akuuttia surutyötä. Tuon puhelun jälkeen en vain ole voinut sietää häntä, sillä kaikesta todellisesta pahasta olosta ja surusta huolimatta tuo oli minusta erittäin alhaista henkistä vallankäyttöä ensin hänen poikaansa ja sitten minua kohtaan.

ap

Anopin mieli on sairastunut, kun noin  käyttäytyy. Hän on masentunut, ahdistunut tms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leila Koo kirjoitti:

Jos anoppi on samanlainen kuin on aina ennenkin ollut, niin sinussa itsessäsi on tapahtunut jokin muutos. Miettisin ensin itseäni ja yrittäisin muistella, missä vaiheessa oma kuppi alkoi täyttyä. Tapahtuiko jotain erityistä, ehkä pientäkin ja nielit vain harmisi? Sitten nielit seuraavan pikku harmistumisen ja vähitellen on astia laitojaan myöten täynnä.

Voitteko keskustella sen jälkeen, kun olet ensin saanut itsestäsi selville, mikä on vaikuttanut suhteeseenne?

Sanoisin, että tilanne muuttui todella paljon pahemmaksi sen jälkeen, kun anoppi epäsuorasti uhkasi miehelleni tehdä itsemurhan, koska joutui viettämään syntymäpäivänsä yksin. Hiukan sen jälkeen hänen äitinsä kuoli, ja kun soitin osanottopuhelun anoppi välttämättä halusi ottaa em. uhkailuasian puheeksi, mutta ilmaisi sen niin, että hänellä oli oikeus kertoa pojalleen, missä tilassa oli. Omasta mielestäni vanhemmalla ei ole oikeutta puhua itsemurhasta lapsilleen, ei edes aikuisille, siinä määrin vakavasta asiasta on kyse. (Mainittakoon, että olimme puhelun aikana 500 km päässä eikä anoppi sitten loppujen lopuksi tehnyt mitään.) Olisin sen sanonut anopille, mutten siinä tilanteessa voinut, koska hän oli keskellä akuuttia surutyötä. Tuon puhelun jälkeen en vain ole voinut sietää häntä, sillä kaikesta todellisesta pahasta olosta ja surusta huolimatta tuo oli minusta erittäin alhaista henkistä vallankäyttöä ensin hänen poikaansa ja sitten minua kohtaan.

ap

Anopin mieli on sairastunut, kun noin  käyttäytyy. Hän on masentunut, ahdistunut tms.

Kenties, mutta hän elää kuitenkin aivan normaalia elämää. Hän ei ole lainkaan toimintakyvytön, muttei osaa ottaa oman elämänsä ohjaksia omiin käsiinsä, vaan haluaisi että hänestä pidettäisiin huolta. Hän käy milloin missäkin huuhaaterapioissa (tyyliin kivienergia, joku ihme sininen liekki, etc.), mutta ei koskaan sitoudu todelliseen, pitkäaikaiseen hoitosuhteeseen. Valitettavasti mekään emme voi häntä auttaa sen enempää, en minä ainakaan, koska olen niin vihainen.

ap

oletpas sinä ihmeellinen pomottava tyyppi. Vai  että sinun mielestäsi ei äiti saa kertoa omalle aikuiselle pojalleen että  asiat on huonosti?

Sinä määräät ettei poika saa huolehtia äidistään? ohhoh.

Entäpä jos sinunkin äitisi vanhenee ja heikkenee, ja miehesi sanoo sinulle ettet saa olla äitisi kanssa missään tekemisissä? Että et saa huolehtia äidistäsi? Jos miehesi tiuskisi vihaisesti vain että "menköön anoppi itse hoitoon"

Olen onnellinen ettet ole minun miniäni ja estä minua puhumasta poikani kanssa  -minä kuitenkin voi puhua pojalleni myös kurjat asiat.

Jonain päivänä sinäkin vanhenet ja heikkenet, ja oma äitisi saattaa kuolla.  Ehkä  sitten sinun miniäsi on kuin sinä, eikä anna poikasi auttaa sinua vaikka sinä suret äitiäsi ja masennut ja olet yksinäinen ja sinulla on oikeasti hätä.

Vierailija kirjoitti:

oletpas sinä ihmeellinen pomottava tyyppi. Vai  että sinun mielestäsi ei äiti saa kertoa omalle aikuiselle pojalleen että  asiat on huonosti?

Sinä määräät ettei poika saa huolehtia äidistään? ohhoh.

Entäpä jos sinunkin äitisi vanhenee ja heikkenee, ja miehesi sanoo sinulle ettet saa olla äitisi kanssa missään tekemisissä? Että et saa huolehtia äidistäsi? Jos miehesi tiuskisi vihaisesti vain että "menköön anoppi itse hoitoon"

Olen onnellinen ettet ole minun miniäni ja estä minua puhumasta poikani kanssa  -minä kuitenkin voi puhua pojalleni myös kurjat asiat.

Sinä kuulostat mukavalta anopilta myös.

En koskaan, milloinkaan ole estänyt miestäni tapaamasta, auttamasta tai hoitamasta äitiään. Mies itse suhtautui hyvin kaksijakoisesti anopin uhkaukseen. Toisaalta hän otti etäisyyttä asiaan, mutta toisaalta tietysti huolestui ja tunsi syyllisyyttä. Onneksi anoppi ei tehnyt mitään, ilmeisesti hänen tarkoituksensa oli vain syytää pahaa oloaan eteenpäin. 

Olen pahoillani, mutta olen edelleen ehdottomasti sitä mieltä, että vanhemmat eivät saa kiristää ja syyllistää lapsiaan - edes aikuisia lapsia - itsemurhalla. 

ap

Aivan kamalaa tekstiä sinulla.

Ettäkö ihminen ei saa puhua  edes kaikkein läheisimmälle ihmiselle siitä että voi huonosti? Sinustako se on "kiristämistä"? Muistapa itse tuo kun olet kuolla yksinäisyyteesi etkä voi purkaa pahaa oloasi kenellekään? Tai muista tuo lauseesi kun oma lapsesi on masentunut ja uhkaa itsemurhalla?

Kaikkialla kerrotaan miten tärkeää mielenterveydelle on puhua jonkun kanssa kun tuntee olonsa masentuneeksi. Juuri niinhän pitääkin tehdä.

Mutta onpas tämän päivän naiset itsekkäitä, ei voi muuta sanoa. Itse olen aina ajatellut, että olen velkaa vanhemmilleni ja myös yhteiskunnalle siitä että minut on  lapsena hoidettu, kasvatettu ja koulutettu. Minun vuoroni on astua vastuuseen sitten kun vanhemmat tarvitsevat apuani.

Minusta sinun tehtäväsi miniänä on  ilman muuta vähintäänkin kuunnella  puhelimessa anoppiasi, jotta hän voi edes jollekin kertoa surunsa. Soita hänelle päivittäin, jotta hän tuntee olevansa tarpeellinen ja  että  edes joku välittää ja on kiinnostunut miten hän voi.

Jos miniä noin  kaamean tyly miehensä äitiä kohtaan ettei suostu pumaan edes puhelimessa, niin tietenkin negatiivinen asenne heijastuu koko perheeseen vaikka varsinaisesti ei  ääneen "kielletä" mitään.

Mies ei uskalla huolehtia äidistään tai kutsua kyläänkään koska tietää ettei vaimo tykkää anopista.

Lapset eivät saa tavata isoäitiään.

Lehdessä oli muuten juttua siitä miten tärkeät isovanhemmat ovat lapsille. Sinunkin lapsesi tulevat suremaan myöhemmin sitä, etteivät saaneet tutustua isän äitiin, ainoastaan sinun äitiin.