Kaksi uraihmistä ja perhe
Onko täällä paikalla vanhempia, joilla molemmilla on todella haastava työ ja samalla myös pieniä lapsia? Kaipaisin kokemuksia siitä, miten saatte paletin toimimaan...Itselläni ja puolisolla on molemmilla todella paljon aikaa vievät ja vastuuta sisältävät positiot. Välillä tuntuu, että aikaa kahdelle pienelle lapselle jää ihan liian vähän. Nykypäivän työrytmi on tappava, ja suurempi vastuu näkyy suoraan työtunneissa. Olemme milleniaaleja. Töitä ja opintoja on tehty kovasti hyvien asemien eteen, mutta harmittaa, että onko nykyään todellakin vieläkin niin, että toisen pitäisi luopua hyvästä urasta perheen takia...
Kommentit (26)
Meitä kaksi asiantuntija-ammateissa, toinen yrittäjä menestyvässä firmassa, jossa useampi kymmenen työntekijää. Emme tee tuollaisia viikkoja, päinvastoin, ollaan lyhennetty työviikot 80% jotta lasten hoitopäivät siedettävät ja ehditään elää myös perhe-elämää. Tämä on vain vaihe, enkä näe että oikeasti merkittävä anti työelämälle katoaa mihinkään muutamassa vuodessa. Ollaan nelikymppisiä, ja töissä ehtii vielä olla vuosikymmeniä. Ja perustaa pari uutta yritystä. Huom.. emme ole vauraita taustaltamme, mutta korkeakoulut ja paljon duunia takana.
Arvovalinta ma sanon. Kaikki pitää saada, valta ja kunnia, iankaikkisesti. Lopussa Osiris punnitsee sydämenne ja kertoo oletteko tarpeeksi hyviä. Yhtään enempää ei voi omille lapsilleen antaa vaikka rakastaisi koska olette korvaamattomia, maailman on teidän. Tämän esimerkin he muistavat ja ovat varmasti siitä kiitollisia... Sori, turhempaa vastausta en jaksa kirjoittaa kuin, että kadutte vielä tärkeilyänne
Perhe on meille ollut "pelastus". On pitänyt opetella priorisoimaan, delegoimaan, pyytämään apua ja vetämään rajoja.
Lisään vielä että reiluinta vetää pikkulapsivuodet vuorovedoin uralla, koska muuten tutkitusti äidin urakehitys (ja eläke!) ottaa iskun, ja sillä aikaa miehet kirivät töissä ohi. Meillä mies oli vuoden hoitovapaalla molempien lasten kanssa, mä olin aina ekan vuoden koska imetys.
Kaksi uraa kärsii suhteessa vähemmän, kuin yksi, ja parisuhde voi paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Arvovalinta ma sanon. Kaikki pitää saada, valta ja kunnia, iankaikkisesti. Lopussa Osiris punnitsee sydämenne ja kertoo oletteko tarpeeksi hyviä. Yhtään enempää ei voi omille lapsilleen antaa vaikka rakastaisi koska olette korvaamattomia, maailman on teidän. Tämän esimerkin he muistavat ja ovat varmasti siitä kiitollisia... Sori, turhempaa vastausta en jaksa kirjoittaa kuin, että kadutte vielä tärkeilyänne
Eli siis vika on vanhemmissa, kun kurkottaa ylöspäin. Pitäisi valita työ tai perhe. Ei mene yksiin...Tällä ajatuksella valitettavasti naiset pysyvät nyrkin ja hellan välissä edelleen. Tai toinen vaihtoehto, eivät edes haaveile lapsista.
1950 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Arvovalinta ma sanon. Kaikki pitää saada, valta ja kunnia, iankaikkisesti. Lopussa Osiris punnitsee sydämenne ja kertoo oletteko tarpeeksi hyviä. Yhtään enempää ei voi omille lapsilleen antaa vaikka rakastaisi koska olette korvaamattomia, maailman on teidän. Tämän esimerkin he muistavat ja ovat varmasti siitä kiitollisia... Sori, turhempaa vastausta en jaksa kirjoittaa kuin, että kadutte vielä tärkeilyänne
Eli siis vika on vanhemmissa, kun kurkottaa ylöspäin. Pitäisi valita työ tai perhe. Ei mene yksiin...Tällä ajatuksella valitettavasti naiset pysyvät nyrkin ja hellan välissä edelleen. Tai toinen vaihtoehto, eivät edes haaveile lapsista.
Ei vaan pitää opetella ajankäyttöä. Paras uraohjus ei ole se, joka on pitkiä päiviä. Se on tehotonta.
Ei toimi ilman kotiapulaista / lastenhoitajaa, mutta niihin teillä onkin varmasti varaa. Vaan haluatko lapsillesi sellaisen lapsuuden?
Riittää kun lapsi tietää että hän on teille tärkeä. Lapset sopeutuvat hyvin, on perheitä joissa tehdään matkatöitä ja silloin toinen vanhemmista voi olla pitkäänkin poissa kotoa. Ei se ole syyllisyyden paikka, vaan opetatte lapsille elämän arvoja, yksi niistä on työ, se pitää hoitaa.
Päiväkoti on lapselle kuin toinen koti, ei se ole mikään vauvavankila, vaikka tätä palstaa lukiessa niin voisi luulla..
Ilman lapsiakin tuo työtahti on liikaa, ihminen ei ehdi kunnolla levätä.
Kannattaa miettiä onko tuo oikeasti sen arvoista, että lopulta sairastuu. Työkavereista on sairaskohtauksen myötä lähdetty liian aikaisin 50-60 v. iässä, syynä sydän- tai aivoinfarkti/aivoverenvuoto, kovat verenpaineet ja stressi.
Tai kun saat yrityskaupan myötä potkut urapaikastasi, jolle olet uhrannut elämäsi, ikää 55+ ja vaikea työllustyä uudelleen. Oliko kaikki vapaa-aika työlle sen arvoista? Lapset kasvaneet jossain siinä sivussa.
1950 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Arvovalinta ma sanon. Kaikki pitää saada, valta ja kunnia, iankaikkisesti. Lopussa Osiris punnitsee sydämenne ja kertoo oletteko tarpeeksi hyviä. Yhtään enempää ei voi omille lapsilleen antaa vaikka rakastaisi koska olette korvaamattomia, maailman on teidän. Tämän esimerkin he muistavat ja ovat varmasti siitä kiitollisia... Sori, turhempaa vastausta en jaksa kirjoittaa kuin, että kadutte vielä tärkeilyänne
Eli siis vika on vanhemmissa, kun kurkottaa ylöspäin. Pitäisi valita työ tai perhe. Ei mene yksiin...Tällä ajatuksella valitettavasti naiset pysyvät nyrkin ja hellan välissä edelleen. Tai toinen vaihtoehto, eivät edes haaveile lapsista.
Tässä haaveillaan vauvoista ja 60-tuntisista työviikoista. Kuvittelisin, että tässä jo täysin suuruudenhullussa unelmassa kärsii ura ja perhe. Oletan minun olevan millaisessa luuserimamma-positiossa vain jos se saa sinulle hyvän mielen. Usko unelmiin, mutta älä tavoittele mahdotonta (henkilökohtaisiin tarpeisiin tuunattua 50-tuntista vuorokautta).
Meillä jaoimme vanhempainvapaat. Lapset menivät 1-vuotiaana hoitoon, mutta pieneen ryhmään perhepäivähoitoon. En tehnyt normaalisti töitä yli 40 tuntia viikossa, paitsi poikkeustilanteissa lauantaisin, mutta silloin mies oli lasten kanssa.
Teimme aina niin, että toinen vei lapset hoitoon ja toinen haki heidät. Se, joka ei ollut vientivuorossa, saattoi lähteä töihin heti seitsemän jälkeen, mutta oli sitten puoli viideltä hoitopaikassa hakemassa lapsia. Lapset hoitoon viennyt oli töissä vasta yhdeksältä, mutta tuli kotiin töistä vasta seitsemältä tai kahdeksalta. Vaihdoimme aina sitä, kumpi vei ja kumpi haki. Näin ehdimme kumpikin tehdä kunnon työpäivän, mutta lasten hoitopäivä oli kuitenkin tasan kahdeksan tuntia.
Nyt lapset ovat jo aikuisia.
Meillä kaksi aikuista, joilla molemmilla suuri intohimo omaan alaan ja työ selkeästi ykkösprioriteetti. Tästä syystä jätettiin lapset tekemättä kun tiedettiin, ettei pystyttäisi viettämään niiden kanssa riittävästi aikaa.
Bottom line: elämässä täytyy tehdä valintoja, vuorokauden tunnit on rajattu. Elämässä joutuu joskus laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Koska teillä on jo perhe, kannattaa ehkä keskittyä ainakin lapsuusvuodet siihen. Mielenkiintoisia työtehtäviä löytyy varmasti muitakin, ja myöhemmin voi aina yrittää vaihtaa työtä.
No en kyllä suosittelee, kamalaa katsottavaa sivusta, kun vanhemmille työ on etusijalla ja lapset tulee sitten toisena perässä. Todella harvinaista, mutta kun kohdalle sattuu, niin aivan hirveää, lapset tuntuvat olevan lähinnä rasite ja este.
T: Lastenhoitaja.
Vierailija kirjoitti:
Riittää kun lapsi tietää että hän on teille tärkeä. Lapset sopeutuvat hyvin, on perheitä joissa tehdään matkatöitä ja silloin toinen vanhemmista voi olla pitkäänkin poissa kotoa. Ei se ole syyllisyyden paikka, vaan opetatte lapsille elämän arvoja, yksi niistä on työ, se pitää hoitaa.
Päiväkoti on lapselle kuin toinen koti, ei se ole mikään vauvavankila, vaikka tätä palstaa lukiessa niin voisi luulla..
Mitä hevonpaskaa tämä nyt on? Lapsetkin kyllä tajuaa, jos työ on vanhemmille tärkeämpää kuin lapsi, jos esim. arjessa lapsi näkee vanhempiaan vain 2h/vuorokaudessa ja niitä vapapäiviä on hyvin hyvin vähän. Onnettomia sellaiset lapset :(
Ei lapsia tuohon kuvioon, ainakaan ilman kunnon toimivaa suunnitelmaa ja lapsen tulisi AINA mennä bisnesten edelle, jos bisnekset kaatuu lapsi silti on ja pysyy, pystyttekö huonossakin tilanteessa vielä rakastamaan lasta ja tuomaan hänelle turvaa? Entä jos lapsi sairastuu, pistätteko yritsekkenne kiinni, kun olette lapsenne tukena sairaalassa/hoitamassa häntä kotona?
1950 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Arvovalinta ma sanon. Kaikki pitää saada, valta ja kunnia, iankaikkisesti. Lopussa Osiris punnitsee sydämenne ja kertoo oletteko tarpeeksi hyviä. Yhtään enempää ei voi omille lapsilleen antaa vaikka rakastaisi koska olette korvaamattomia, maailman on teidän. Tämän esimerkin he muistavat ja ovat varmasti siitä kiitollisia... Sori, turhempaa vastausta en jaksa kirjoittaa kuin, että kadutte vielä tärkeilyänne
Eli siis vika on vanhemmissa, kun kurkottaa ylöspäin. Pitäisi valita työ tai perhe. Ei mene yksiin...Tällä ajatuksella valitettavasti naiset pysyvät nyrkin ja hellan välissä edelleen. Tai toinen vaihtoehto, eivät edes haaveile lapsista.
Jos osaa jakaa aikansa fiksusti ja tasapainottaa elämänsä, työn ja perheen yhdistäminen on mahdollista. Haastavia työtehtäviä voi tietenkin tavoitella, mutta silloin täytyy ymmärtää, ettei ole mahdollista uhrata 9 tuntia jokaisesta päivästä töihin ilman, että perhe-elämä kärsii.
Elämä on valintoja. Käytännössä lapsen tulisi mennä kaiken muun edelle, kysykää itseltänne siis, että oletteko valmiit tarvittaessa luopumaan unelmistanne uranne suhteen, jos lapsi tarvitsee teitä enemmän kuin haaveissanne? Jos vastaus on ei, niin sittenhän tuo homma on aika selvä.
Sitten kun eläkeikä/irtisanominen tulee, on koti tyhjä kun sen sisältö oli siellä töissä, jossa kukaan ei enää edes teitä muista.
Jos on oikeasti hyvässä asemassa, on varaa keskittyä lapsiinsa muutama vuosi ja viettää aikaa heidän kanssaan. Rakkaus lapseen saa ihmisen yleensä keskittymään lapseen, huolimatta siitä kuinka paljon rakastaisi muita intohimojaan lapsettomana ja kuinka mahdotonta on kuvitella rakastavansa jotain vielä vähintään yhtä paljon.
Pyrkyriasemassa ei voi vähentää työaikaa, se kai teillä sitten on. Ikävää jos lapset on tehty siihen tilanteeseen ja ahneudella ei ole rajaa. Muutama vuosi ei ole paljon pois saavutuksistanne, jos teillä on paljon annettavaa. Lapselta se on paljon pois koska lapsi on lapsi vain vähän aikaa.
Ei vaan opetellaan pitämään rajat. Myös työaikojen suhteen. Tehtävät voi priorisoida ja niitä voi delegoida.