Lue keskustelun säännöt.
Miten sinä olit VARMA lapsesta?
Milja90
21.11.2020 |
Mistä tiesit, vai tiesitkö, että haluat VARMASTI lapsen? 🧐
Haluaisin elää elämääni mieheni kanssa: harrastaa, keskustella ja tehdä asioita spontaanisti. Haluaisin kehittyä omalla alallani asiantuntijaksi, joka on suuri haaveeni.🙂
Mieheni haluaa lapsia. Tässä taannoin oli tilanne, että oli merkkejä siitä, että olisin raskaana (ehkäisystä huolimatta). En kuitenkaan ollut, ja olin hämmästyksekseni pettynyt. 😯 Olen kuitenkin aina ajatellut olevani joskus äiti. Ajatukseni on kuitenkin toisaalta sellainen, että lapsi riistäisi vapauden. Pelkään, että oma parisuhde muuttuu äiti-isä-lapsi-suhteeksi. Pelkään myös, että omat unelmat ovat saavuttamattomissa lapsen myötä, jos on väsynyt ja pitää opetella lapsen kasvuun liittyviä asioita, antaa aikaa ja rakastaa. Pitääkö omista unelmista ja PARIsuhteesta hellittää lapsen myötä, ja missä määrin? 🙄Ei juuri ole lapsia lähipiirissä.
Mistä sinä tiesit, että haluat varmasti lapsen? 🤔
Kommentit (7)
En mä tiennytkään. Tulin omaa huolimattomuuttani raskaaksi. Jotenkin sitä vaan selviää. Parisuhteelle se on kova koetus ja tottakai siinä menee se vapaus tulla ja mennä omien halujen mukaan. Lapsien kasvatus on rankkaa, muuta on turha luulla. Parisuhteen kestävyys riippuu täysin teistä kahdesta, onko teillä samanlaiset arvot, pystyttekö keskustelemaan kaikesta ja onko teillä tahtoa olla siinä parisuhteessa, tuli eteen mitä tahansa. Väsyneenä pikkulapsiarkeen on niin helppo lähteä esim. pettämään tai erotakin. Molempien tulee oikeasti haluta olla yhdessä, kävi mitä tahansa.
Ja jos uraa ja opiskelua haluaa lapsien kanssa, on se täysin mahdollista, mutta paljon rankempaa kuin ilman lapsia, sekin on vaan fakta. Ja siitäkin kyllä selviää jos on tukiverkkoja ja rahallinen tilanne hyvä.
Elämää ei kuitenkaan vai täysin suunnitella valmiiksi ja tietää mitä tulossa on, joskus on vaan mentävä sen mukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aina se ajatus on ollut että lapsia haluan, ja se tuntui luontevalta. Se pelko ettei raskaudukaan, pelko että menee kesken...
Kyllähän lapset rajoittaa elämää, varsinkin ensimmäiset vuodet. Siitä eteenpäin riippuu turvaverkostanne, parisuhteestanne ym. Parisuhde kun on kunnossa, selvitään vauvavuodesta, ja ymmärretäån antaa toiselle omaa aikaakin, samoin kuin pitää huolta parisuhteesta. Ei omista harrastuksista luopua tarvitse, niihin voi vaan tulla taukoja tai asioita pitää muuten järkätä uusiksi.
Itselläni ratsaatus on nyt jäänyt koska raskausaikoina en ratsastanut ja mies on vuorotyössä joten en joka viikko pääsisi. Kun lapset kasvaa ja voivat olla keskenään kotona, pääsen taas säännöllisesti miehen työvuorosta riippumatta.
Välttämättä ihan heti ei lähdetä viikoksi etelään miehen kanssa kahdestaan, mutta jos turvaverkko on kunnossa ja lapsen saa yöksi vaikka mummolaan, voi välillä käydä hotellissa miehen kanssa.
Itse ajattelen että kyllå se oma elämä tulee taas 10 vuoden päästä, ja todellisuudessa sekim hirvittää. Miten mun vauvoista on tullut näin pian näin isoja.
Älä hanki jos näet lapset vaan rajoitteina. Et ilmeisesti pysty kuvittelemaan mitä hyvää lapset tuovat tullessaan. Eiköhän suurin osa vanhemmista ole sitä mieltä, että lapsi on parasta elämässä.
Ajattelin jo 15-vuotiaana, että haluan perheen, mutta minulla oli siinä parikymppisenä vaihe, jossa mietin tuleeko minusta kelvollista äitiä lähinnä siksi, että minulla on melkoinen oksennuskammo ja lapsillahan yrjötauteja tunnetusti on, että kuka sitä lasta hoitaa, kun lapsi sairastaa jos itse pelkään niin, että tekee mieli paeta ja/tai tärisen shokissa... Kunnes tajusin, että eiköhän se äidinvaisto siinä vaiheessa ylitä sen pelon, kun kyseessä on avuton lapsi.
Sitten siinä viittä vaille kolmekymppisenä iski ahdistus, että nyt pitää hankkia se lapsi, jos sellaisen meinaa saada. Miestä epäilytti (vaikka oli myös antanut ymmärtää haluavansa lapsia aiemmin, pelkäsi kuitenkin onko sittenkään kasvanut "aikuiseksi", joka on kykeneväinen huolehtimaan lapsesta), mutta suostui kuitenkin ja nyt on alle viikko laskettuun aikaan ja molemmat odottaa pienokaista innolla. Ei paljon pelota oksennukset, eikä synnyttäminen, vaan on sellainen rauhallinen ja ihana olo, että saa viimein toteutettua sen elämän pitkäaikaisimman unelman. Miestä jännittää enemmän, mutta ei hänkään enää pelkää onnistuuko isänä, kun on tajunnut, ettei täydellistä vanhempaa ole olemassakaan.
Olemme molemmat miehen kanssa kotihiiriä, jotka viihtyvät tietokoneella pelaamassa, joten omat "menot" tuskin lapsen saamisesta kärsii, kun muutenkin ollaan kotona. Samoja asioita, mitä tehdään normaalistikin, voi tehdä lapsenhoidon lomassa ja ennen pitkää lapsen kanssa, kun muutaman vuoden kasvaa.
Mies on miettinyt asioita enemmän, että minkä verran jää omaa aikaa, mutta eiköhän sitä jää sen verran kuin tällaiset kotona nysvääjät tarvitsee, koska meitä on kaksi huolehtimassa lapsesta ja molemmilla on tukiverkot, joihin voi tarvittaessa tukeutua. Isovanhemmat asuu samassa kaupungissa lähekkäin, jonka lisäksi on enoa ja kummia, minun setää ja tarvittaessa (miehen) ystäviä, joilta voi pyytää neuvoja ja apua.
Kiitos asiallisista viesteistä aiheeseen liittyen. Mieheni ajatttelee, ettei meidän arki muuttuisi paljoa lapsen myötä. Itse ajattelen, että muuttuisi, koska pitää olla koko ajan saatavilla ja on ehkä väsynyt yms. Koetteko, että teidän parisuhde ja arki muuttui lapsen saamisen myötä?
Onnea nro 5 tulevasta lapsesta! <3
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa hyvissä ajoin tarkistaa hedelmällisyyden tilanne ettei tule yllätyksiä.
En osaa tarkemmin selittää mutta olin täysin varma. Sanoin miehelle että haluan lapsen, aletaan yrittämään. Jos et halua, pakkaa kamasi ja muuta pois. Tunne oli hyvin voimakas ja varmuustaso 5/5. Jälkikäteen olen ajatellut, että varmaan jotain biologiaa koska olen mielestäni aika rationaalinen ollut aiemmin ja myös lapsen saannin jälkeen olen ollut normaali. No regrets kuitenkaan.