Miksi sisarussuhteet menevät pieleen yleensä aikuisina?

En tiedä, meillä meni kyllä jo lapsina. Toihan on voitto, jos vasta aikuisina.

En voi sietää veljeni vaimoa. Tietää kaikesta kaiken, on parempi ihminen kuin muut, lapset on kaikki einsteineja, jotka osasivat lukea jo kohdussa ja kaikkien muiden tavat ja osaamiset on vääriä. Vierailen kohteliaisuudesta joskus, mutta välit veljen kanssa viilentyneet.

Pienenä sitä pomottamista ei osannut kyseenalaistaa. Aikuisena toinen luulee, että sama voi jatkua, mutta toinen oppiikin jossain vaiheessa laittamaan rajoja.

Meillä vaan lähti elämät niin eri suuntiin. Tuli loukkaantumisia, kun toinen ei enää kokenut tarpeelliseksi pitää niin aktiivisesti yhteyttä ja toinen koki olonsa hylätyksi.

Mutta en mä ole kuullut, että sisaruussuhteiden pieleen meno aikuisena olisi joku sääntö. Tunnen myös monia, jotka eivät ole sietäneet toisiaan lapsina, mutta ovat aikuisina läheisiä.

Kun sisarukset löytävät kumppanin välit etääntyvät, jokaisella oma perhe mutta sisaruksille vieraat ihmiset.

Vierailija kirjoitti:

Kun sisarukset löytävät kumppanin välit etääntyvät, jokaisella oma perhe mutta sisaruksille vieraat ihmiset.

Kunpa ei tarvitsisi olla näin! Mun mielestä sisarta ei saa jättää eikä unohtaa, vaikka perustaa oman perheen. Sisaruussuhde on kuitenkin elämän pisin. Miksi suomalaiset ovat niin ydinperhekeskeisiä, että omat sisaruksetkin pullautetaan pihalle kun pariudutaan, tai viimeistään kun saadaan lapsia?

Kyllä se pieleen meni jo lapsena, mutta vasta aikuisena uskalsin lakata pitämästä yhteyttä. Lapsi ei mahda tilanteelleen mitään, pakko vain teeskennellä että hyvin menee.

Vierailija kirjoitti:

Pienenä sitä pomottamista ei osannut kyseenalaistaa. Aikuisena toinen luulee, että sama voi jatkua, mutta toinen oppiikin jossain vaiheessa laittamaan rajoja.

Oletko minä? Juuri tuo vaihe meneillään sisareni kanssa. Ollaan viisikymppisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun sisarukset löytävät kumppanin välit etääntyvät, jokaisella oma perhe mutta sisaruksille vieraat ihmiset.

Kunpa ei tarvitsisi olla näin! Mun mielestä sisarta ei saa jättää eikä unohtaa, vaikka perustaa oman perheen. Sisaruussuhde on kuitenkin elämän pisin. Miksi suomalaiset ovat niin ydinperhekeskeisiä, että omat sisaruksetkin pullautetaan pihalle kun pariudutaan, tai viimeistään kun saadaan lapsia?

Ei niitä sisaruksia pullauteta pihalle, ihan itse vetäytyvät kun eivät viihdy sen vieraan ihmisen (sisaruksen puolison) seurassa. Kunpa olisi niin että sukulaisiin voisi pitää yhteyttä ilman niitä puolisoita, kumpikin pitäisi yhteyttä omaan sukuunsa eikä puolison tarvitsisi osallistua.

Monilla (useimmilla?) on hyvät tai vähintään ok välit sisaruksiin aikuisena.

Monilla kai perintöriidat ?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun sisarukset löytävät kumppanin välit etääntyvät, jokaisella oma perhe mutta sisaruksille vieraat ihmiset.

Kunpa ei tarvitsisi olla näin! Mun mielestä sisarta ei saa jättää eikä unohtaa, vaikka perustaa oman perheen. Sisaruussuhde on kuitenkin elämän pisin. Miksi suomalaiset ovat niin ydinperhekeskeisiä, että omat sisaruksetkin pullautetaan pihalle kun pariudutaan, tai viimeistään kun saadaan lapsia?

Ei niitä sisaruksia pullauteta pihalle, ihan itse vetäytyvät kun eivät viihdy sen vieraan ihmisen (sisaruksen puolison) seurassa. Kunpa olisi niin että sukulaisiin voisi pitää yhteyttä ilman niitä puolisoita, kumpikin pitäisi yhteyttä omaan sukuunsa eikä puolison tarvitsisi osallistua.

Meillä se oli veljen vaimo, joka pullautti mut pihalle. Ihan kuin ois ollut mustasukkainen miehensä siskolle ja meidän hyville väleille. Ei halunnut meidän pitävän yhteyttä. Tosi outoa.

-sivusta

Vietin viikonlopun kahden sisarukseni kanssa. Molemmat voivottelivat, kuinka ovat ylensyöneet herkkuja - ja hakivat kohta lisää tortilloja. Minusta he söivät ihan normaalin määrän hauskaa viikonloppuruokaa.

Kävimme päiväretkellä metsässä ja he keskustelivat pitkään siitä, kuinka on liukasta/märkää/tuulista/synkkää.

Oli ihana tulla sunnuntai-iltana omaan kotiin. Negatiivisuus alkoi tarttua. Ymmärrän heidän puhetapansa tulevan lapsuudenkodistamme. Olen vuosia tehnyt töitä, että näkisin valoisat puolet elämästä. Tai paremminkin niin, etten tahrisi hyviä ja tavallisia hetkiä negatiivisuudella.

Omalla kohdallani suhde sisaruuksiini muuttui, kun lakkasin puhumasta niin kuin he ja vanhempani puhuvat. Olen se ärsyttävä tyyppi, josta ruoka on hyvää ja sitä on sopivasti ja josta on kiva kävellä ulkona syyssäällä, kun on lämpimät vaatteet.

Vierailija kirjoitti:

Meillä vaan lähti elämät niin eri suuntiin. Tuli loukkaantumisia, kun toinen ei enää kokenut tarpeelliseksi pitää niin aktiivisesti yhteyttä ja toinen koki olonsa hylätyksi.

Mutta en mä ole kuullut, että sisaruussuhteiden pieleen meno aikuisena olisi joku sääntö. Tunnen myös monia, jotka eivät ole sietäneet toisiaan lapsina, mutta ovat aikuisina läheisiä.

Minulla ja veljelläni kävi näin, itse olen siis se joka ei enää jaksanut pitää yhteyttä. Nykyään harmittaa ihan vietävästi, en tiedä miksi en aikoinaan saanut pidettyä yhteyttä. Olin aikoinaan kotikaupungissani vähän sosiaalinen hylkiö ja vihasin koko paikkakuntaa, joten kun pääsin pois niin en taakseni enää katsellut. Siinä sitten meni ns. lapsi pesuveden mukana. Terveiset veljelle Mikkeliin, olen todella pahoillani että mokasin.

Sisarussuhteet perustuvat usein eri asioihin kuin ystävyyssuhteet. Sisaruiksiaan ei voi valita heidän luonteensa, mielipiteidensä tai tekemisiensä perusteella. Pelkkä yhteinen historia ei auta sisarusten väleissä sen enempää kuin puolisoidenkaan.

Itse tulen hyvin toimeen sisareni kanssa. Sanon aina, että emme ole väleissä sisarussuhteen ansiosta vaan ennemminkin siitäkin huolimatta.

Siksi kun lapset ja nuoret ovat usein aika samanlaisia keskenään, mutta aikuisilla yksilöllisyys on kehittynyt pidemmälle ja koska jokainen ihminen on erilainen, niin tietenkin kitkaa syntyy.

Meistä on tullut sisaruksieni kanssa niin erilaisia. Mä olen varmaan meistä se kummajainen, kun muilla mielipiteet menevät hyvin yksiin. Olemme kyllä jonkin verran tekemisissä, mutta mun pitää ottaa aina etäisyyttää, kun alkaa ärsyttää niin paljon.

Eniten mua kiikastaa rahan ahneus.  Pahin pettymys tuli, kun yksi sisaruksistani oli vuosikausia esittänyt, miten tiukkaa heillä on. Me olimme anteliaita. Veimme ruokaa ja hankimme kaikenlaista extraa useiden tuhansien eurojen edestä.  Lopulta paljastui, että tiukkaa oli sen takia, kun rahat menivät sijoituksiin ja lukuisten asuntojen ostamiseen. Tuli todella hyväksikäytetty olo. Puolisolleni tämä oli viimeinen niitti. Hän ei halua olla sisarusteni kanssa missään tekemisissä. Hän kuvaakin heitä ihmisinä, jotka ovat valmiit myymään äitinsäkin.

Toinen kompastuskivi on rasismi. En voi käsittää, miten avuntarpeessa olevista ihmisistä voi puhua niin rumasti.

Yksi syy on lapsuuden rooleissa, joista jompi kumpi tai molemmat eivät päästä irti. Sisarus nähdään lapsuuden läpi eli omien projektioiden läpi eikä nähdä häntä omana itsenään. On olemassa kirja nimeltä Sain roolin johon en mahdu, mikä kertoo naisen rooleista, mutta nimitys sopisi kuvaamaan tätä asiaa. Jos sisarussuhteet eivät kehity samaan suuntaan kuin ystävyyssuhteet, joustaviksi, suhde joko kuihtuu kaukaiseksi sukulaisuudeksi tai sitten katkeaa erimielisyyksiin.