Perinteisen suomalaisen yhteisöllisyyden palauttaminen

Kyllä. Myös kouluissa ja päiväkodeissa, ja muissakin instituutioissa mennään ammatillisuus, professio ja viranomaisuus edellä. Ihmiset ei enää tunne toisiaan tai sitä ei edes pidetä merkittävänä. Tehdään huoli-ilmoituksia, muttei asetusta vaikka nuoren äärelle kyselemään,että mitä kuuluu ja miten voisin sua nyt auttaa.

Epäluottamus toisia kohtaan on hallitseva mieliala ja päätökset tehdään siihen, ei luottamukseen ja välittämiseen perustuen.

Kerropa ensin, millaista on perinteinen suomalainen yhteisöllisyys? Mitä siihen kuuluu, ketkä siihen osallistuu ja mitä se keneltäkin edellyttää?

Itse olen hyvin skeptinen. Nykyään ihmiset ovat poteroituneet omiin klikkeihinsä niin vahvasti, että erilaisuuden ymmärtäminen ja inhimillisyys on vähäisempää kuin menneinä vuosikymmeninä. Kumppanilta ja kaverilta odotetaan ja suorastaan vaaditaan tiettyjä pinnallisia seikkoja. Vähänkin erilaisia kiusataan ja vältellään. Heikkoutta ei ymmärretä siinä samalla, kun metsästetään sitä omaa tahratonta instagram- tai somekulissia.

Harva menee ennakkoluulottomasti juttelemaan jollekin hiljaiselle tai erilaiselle, vaan ne erikoisemmat ovat lähinnä juoruilun ja ilkeilyn kohteita samalla kuin pönkittävät niiden keskenään samantyyppisten omaa paremmuutta. Nykyaika on kiusaamisen aikakausi ja niitä ulosjätettyjä on paljon.

Kiinnostaisi minuakin yhteisöllisyys, mutta en usko, että minusta on sellaiseen tai että edes minulle sopivaa yhteisöä mistään löytyisi, vaikka haluaisinkin.

Vierailija kirjoitti:

Kerropa ensin, millaista on perinteinen suomalainen yhteisöllisyys? Mitä siihen kuuluu, ketkä siihen osallistuu ja mitä se keneltäkin edellyttää?

Jos olet niin vanha, että olet elänyt 80-luvulla, niin muistele, millaista elämä silloin oli ennen kaikkea puolituttujen, naapureiden tai kaukaisempienkin sukulaisten välillä.

Oma muistikuvani on se, että kyläiltiin nykyaikaan verrattuna todella paljon, eikä siihen sisältynyt niin voimakkaita esittämisen, suorittamisen tai häpeän tunteita kuin nykyisin. Ihmiset tarjosivat sitä, mitä kaapiata löytyi ja se oli ihan fine. Kahviteltiin, juteltiin, kysyttiin kuulumisia.

Äidit eivät olleet jatkuvan syynäyksen ja arvioinnin kohteena. Ihmiset eivät jatkuvasti keittiöpsykologisoineet tai diagnosoineet kaikkea. Ei pelätty jokaista suupalaa ja siinä olevia E-koodeja tai rasvoja tai hiilareita. Ihmisillä oli voimakkaampi luottamus toisiinsa ja siihen, että elämä kantaa.

Tietääkseni kukaan ei tehtaillut huoli-ilmoituksia muista ihmisistä, vaan ihmiset juttelivat avoimesti toinen toisilleen, ja auttoivat itse, jos osasivat. Keskustelivat vaikeistakin aaioista yhdessä ja tukivat. Tai pyysivät tutun auttamaan. Toki ihan oikeasti vakavat jutut hoiti sitten ammattilainen, mutta pienistä jutuista ei tehty härkäsiä.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen hyvin skeptinen. Nykyään ihmiset ovat poteroituneet omiin klikkeihinsä niin vahvasti, että erilaisuuden ymmärtäminen ja inhimillisyys on vähäisempää kuin menneinä vuosikymmeninä. Kumppanilta ja kaverilta odotetaan ja suorastaan vaaditaan tiettyjä pinnallisia seikkoja. Vähänkin erilaisia kiusataan ja vältellään. Heikkoutta ei ymmärretä siinä samalla, kun metsästetään sitä omaa tahratonta instagram- tai somekulissia.

Harva menee ennakkoluulottomasti juttelemaan jollekin hiljaiselle tai erilaiselle, vaan ne erikoisemmat ovat lähinnä juoruilun ja ilkeilyn kohteita samalla kuin pönkittävät niiden keskenään samantyyppisten omaa paremmuutta. Nykyaika on kiusaamisen aikakausi ja niitä ulosjätettyjä on paljon.

Kiinnostaisi minuakin yhteisöllisyys, mutta en usko, että minusta on sellaiseen tai että edes minulle sopivaa yhteisöä mistään löytyisi, vaikka haluaisinkin.

Yhteiskunta on sitä mitä ihmiset valitsevat olla. Käyttäytymistä voi aina muuttaa.

Nykyään ihmiset tuntuvat inhoavan ja pelkäävän toisiaan. Oletetaan, että "yhteiskunta" hoitaa kyllä, eikä itse tarvitse välittää kenestäkään mitään.

Ilmiö oikein korostuu siinä, miten isovanhemmat suhtautuvat lapsenlapsiinsa: monelle lapsenlapset ovat vain sellaisia, joiden kanssa "näyttäydytään" somessa oman imagon kiilloituksen vuoksi, mutta ei lapsia enää omat isovanhemmat juurikaan hoida, vaikka nykyajan viisi-kuusikymppiset ovat terveempiä kuin koskaan aiemmin historiassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen hyvin skeptinen. Nykyään ihmiset ovat poteroituneet omiin klikkeihinsä niin vahvasti, että erilaisuuden ymmärtäminen ja inhimillisyys on vähäisempää kuin menneinä vuosikymmeninä. Kumppanilta ja kaverilta odotetaan ja suorastaan vaaditaan tiettyjä pinnallisia seikkoja. Vähänkin erilaisia kiusataan ja vältellään. Heikkoutta ei ymmärretä siinä samalla, kun metsästetään sitä omaa tahratonta instagram- tai somekulissia.

Harva menee ennakkoluulottomasti juttelemaan jollekin hiljaiselle tai erilaiselle, vaan ne erikoisemmat ovat lähinnä juoruilun ja ilkeilyn kohteita samalla kuin pönkittävät niiden keskenään samantyyppisten omaa paremmuutta. Nykyaika on kiusaamisen aikakausi ja niitä ulosjätettyjä on paljon.

Kiinnostaisi minuakin yhteisöllisyys, mutta en usko, että minusta on sellaiseen tai että edes minulle sopivaa yhteisöä mistään löytyisi, vaikka haluaisinkin.

Yhteiskunta on sitä mitä ihmiset valitsevat olla. Käyttäytymistä voi aina muuttaa.

Yhteiskunta on poliittisten päätösten tulosta ja poliittisiin päätöksiin vaikuttaa vallitseva kulttuuri ja ilmapiiri. Nykyinen ilmapiiri on ihmisinhoa ja epäluuloa täynnä ainakin Suomessa. Jo edesmenneet sukupolvet olivat inhimillisempiä ja auttoivat sekä olivat tottuneet siihen, että heitäkin oli autettu omien läheisten puolelta.

Vierailija kirjoitti:

Kerropa ensin, millaista on perinteinen suomalainen yhteisöllisyys? Mitä siihen kuuluu, ketkä siihen osallistuu ja mitä se keneltäkin edellyttää?

Kaikki ihmiset osallistuvat omien kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaan. Luottamus ja hyväntahtoisuus ovat tärkeimpiä tekijöitä. Ajatellaan koko kylää, eikä vain omaa perhettä tai itseä. Ollaan inhimillisiä ja lämpimiä toisiamme kohtaan.

On hyvä, että yhteiskunnan rakenteet on rakennettu yhteisöllisiksi, mutta se ei riitä, eikä toimi yksin. Yhteisöllisyyttä ei voida kokonaan ulkoistaa elottomiin rakenteisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerropa ensin, millaista on perinteinen suomalainen yhteisöllisyys? Mitä siihen kuuluu, ketkä siihen osallistuu ja mitä se keneltäkin edellyttää?

Jos olet niin vanha, että olet elänyt 80-luvulla, niin muistele, millaista elämä silloin oli ennen kaikkea puolituttujen, naapureiden tai kaukaisempienkin sukulaisten välillä.

Oma muistikuvani on se, että kyläiltiin nykyaikaan verrattuna todella paljon, eikä siihen sisältynyt niin voimakkaita esittämisen, suorittamisen tai häpeän tunteita kuin nykyisin. Ihmiset tarjosivat sitä, mitä kaapiata löytyi ja se oli ihan fine. Kahviteltiin, juteltiin, kysyttiin kuulumisia.

Äidit eivät olleet jatkuvan syynäyksen ja arvioinnin kohteena. Ihmiset eivät jatkuvasti keittiöpsykologisoineet tai diagnosoineet kaikkea. Ei pelätty jokaista suupalaa ja siinä olevia E-koodeja tai rasvoja tai hiilareita. Ihmisillä oli voimakkaampi luottamus toisiinsa ja siihen, että elämä kantaa.

Tietääkseni kukaan ei tehtaillut huoli-ilmoituksia muista ihmisistä, vaan ihmiset juttelivat avoimesti toinen toisilleen, ja auttoivat itse, jos osasivat. Keskustelivat vaikeistakin aaioista yhdessä ja tukivat. Tai pyysivät tutun auttamaan. Toki ihan oikeasti vakavat jutut hoiti sitten ammattilainen, mutta pienistä jutuista ei tehty härkäsiä.

Mä olin jo äiti 1980-luvulla. Ja just sen vuoksi kysyin, miä tällä yhteisöllisyydellä tarkoitetaan. Jotain sotien aikaista yhteisöllisyyttä? Jotain maaseudun kylien yhteisöllisyyttä, kun lapset eivät vielä lähteneet opiskelun tai työn perässä kaupunkeihin vaan koko suku pysyi kehdosta hautaan samalla paikkakunnalla? vai jotain yhteisöllisyyttä (maalla tai kaupungeissa) 1970-luvulla, kun juurettomat asuivat Jakomäessä ja muissa Helsingin lähiöissä tai olivat lähteneet töiden perässä Ruotsiin? Vai jotain muuta yhteisöllisyyttä sitä ennen tai sen jälkeen? Ja kaupungeissa vai maaseudulla? 

Ja noin muuten sun kommenttiisi, niin itse näen monet asiat kirjoituksessasi sellaisena, jotka eivät mitenkään liity yhteisöllisyyteen. Yhteiskuntaan ja yleiseen asioihin asennoitumiseen  ehkä joo, mutta ei yhteisöllisyyteen. Jollain E-koodilla tms ei ole mitään tekemistä yhteisöllisyyden kanssa vaan on ihan yksilön oma valinta (on aina ollut) syökö tai syöttääkö lapsillee  E-koodeja vai ei. Ei siitä ole pakko kertoa kenellekään muulle, ei varsinkaan lastenneuvolassa. Kyllä kuule niitä lastenhoidossa tuomitsevia tai sun tapaasi arvostelevia anoppeja oli jo silloin 1980-luvullakin. Äitini kertoman mukaan heitä oli jo 1950-luvulla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerropa ensin, millaista on perinteinen suomalainen yhteisöllisyys? Mitä siihen kuuluu, ketkä siihen osallistuu ja mitä se keneltäkin edellyttää?

Jos olet niin vanha, että olet elänyt 80-luvulla, niin muistele, millaista elämä silloin oli ennen kaikkea puolituttujen, naapureiden tai kaukaisempienkin sukulaisten välillä.

Oma muistikuvani on se, että kyläiltiin nykyaikaan verrattuna todella paljon, eikä siihen sisältynyt niin voimakkaita esittämisen, suorittamisen tai häpeän tunteita kuin nykyisin. Ihmiset tarjosivat sitä, mitä kaapiata löytyi ja se oli ihan fine. Kahviteltiin, juteltiin, kysyttiin kuulumisia.

Tässähän lähtee jo monelta yksinäiseltä terapian tarve pois kun saa normaalia kanssakäymistä. Niin mekin juoksimme kavereiden ja naapureiden luona kylässä höpöttämässä ja kahvi ja puolukkamehu riitti ihan hyvin tarjottavaksi (sitäkään ei olisi ollut pakko tarjota, koska höpöttämään sinne mentiin).

Miksi ja milloin ihmisistä alkoi tuntua, että he eivät enää halua jutella muiden kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Itse olen hyvin skeptinen. Nykyään ihmiset ovat poteroituneet omiin klikkeihinsä niin vahvasti, että erilaisuuden ymmärtäminen ja inhimillisyys on vähäisempää kuin menneinä vuosikymmeninä. Kumppanilta ja kaverilta odotetaan ja suorastaan vaaditaan tiettyjä pinnallisia seikkoja. Vähänkin erilaisia kiusataan ja vältellään. Heikkoutta ei ymmärretä siinä samalla, kun metsästetään sitä omaa tahratonta instagram- tai somekulissia.

Harva menee ennakkoluulottomasti juttelemaan jollekin hiljaiselle tai erilaiselle, vaan ne erikoisemmat ovat lähinnä juoruilun ja ilkeilyn kohteita samalla kuin pönkittävät niiden keskenään samantyyppisten omaa paremmuutta. Nykyaika on kiusaamisen aikakausi ja niitä ulosjätettyjä on paljon.

Kiinnostaisi minuakin yhteisöllisyys, mutta en usko, että minusta on sellaiseen tai että edes minulle sopivaa yhteisöä mistään löytyisi, vaikka haluaisinkin.

Olen sellainen erikoinen ja ujo. En jaksa enää hakeutua ihmisten seuraan, koska joudun koko ajan pitämään kulissia yllä ja esittämään reipasta. Jos olen oma itseni, saan välittömästi tuntea sen nahoissani vittuiluna, kiusaamisena, ulos jättämisenä ja juoruamisena. Ikään kuin ihmiset oikein hakisivat kieli pitkänä toisesta jotain heikkouksia, joihin voisi iskeä. En jaksa. Kiusatkaa toisianne, sekopäät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerropa ensin, millaista on perinteinen suomalainen yhteisöllisyys? Mitä siihen kuuluu, ketkä siihen osallistuu ja mitä se keneltäkin edellyttää?

Kaikki ihmiset osallistuvat omien kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaan. Luottamus ja hyväntahtoisuus ovat tärkeimpiä tekijöitä. Ajatellaan koko kylää, eikä vain omaa perhettä tai itseä. Ollaan inhimillisiä ja lämpimiä toisiamme kohtaan.

On hyvä, että yhteiskunnan rakenteet on rakennettu yhteisöllisiksi, mutta se ei riitä, eikä toimi yksin. Yhteisöllisyyttä ei voida kokonaan ulkoistaa elottomiin rakenteisiin.

Mikä vuosikymmen? Mikä paikkakunta? Synnyin 1961 helsinkiläiseen lähiöön ja sen vuoksi kaipaan tarkempaa tietoa, missä kaivattua yhteisöllisyyttä on joskus ollut ja milloin. Mulle on kyllä lapsuudestani tuttua, miten jotkut joutuivat asumaan lastensa kanssa anoppilassa ja vaikka anoppi olikin lastenhoidossa avuksi, myös miniä joutui joustamaan tosi paljon. Olisiko tämän päivän suomalaista naisista asumaan anoppinsa kodissa? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerropa ensin, millaista on perinteinen suomalainen yhteisöllisyys? Mitä siihen kuuluu, ketkä siihen osallistuu ja mitä se keneltäkin edellyttää?

Jos olet niin vanha, että olet elänyt 80-luvulla, niin muistele, millaista elämä silloin oli ennen kaikkea puolituttujen, naapureiden tai kaukaisempienkin sukulaisten välillä.

Oma muistikuvani on se, että kyläiltiin nykyaikaan verrattuna todella paljon, eikä siihen sisältynyt niin voimakkaita esittämisen, suorittamisen tai häpeän tunteita kuin nykyisin. Ihmiset tarjosivat sitä, mitä kaapiata löytyi ja se oli ihan fine. Kahviteltiin, juteltiin, kysyttiin kuulumisia.

Äidit eivät olleet jatkuvan syynäyksen ja arvioinnin kohteena. Ihmiset eivät jatkuvasti keittiöpsykologisoineet tai diagnosoineet kaikkea. Ei pelätty jokaista suupalaa ja siinä olevia E-koodeja tai rasvoja tai hiilareita. Ihmisillä oli voimakkaampi luottamus toisiinsa ja siihen, että elämä kantaa.

Tietääkseni kukaan ei tehtaillut huoli-ilmoituksia muista ihmisistä, vaan ihmiset juttelivat avoimesti toinen toisilleen, ja auttoivat itse, jos osasivat. Keskustelivat vaikeistakin aaioista yhdessä ja tukivat. Tai pyysivät tutun auttamaan. Toki ihan oikeasti vakavat jutut hoiti sitten ammattilainen, mutta pienistä jutuista ei tehty härkäsiä.

Mä olin jo äiti 1980-luvulla. Ja just sen vuoksi kysyin, miä tällä yhteisöllisyydellä tarkoitetaan. Jotain sotien aikaista yhteisöllisyyttä? Jotain maaseudun kylien yhteisöllisyyttä, kun lapset eivät vielä lähteneet opiskelun tai työn perässä kaupunkeihin vaan koko suku pysyi kehdosta hautaan samalla paikkakunnalla? vai jotain yhteisöllisyyttä (maalla tai kaupungeissa) 1970-luvulla, kun juurettomat asuivat Jakomäessä ja muissa Helsingin lähiöissä tai olivat lähteneet töiden perässä Ruotsiin? Vai jotain muuta yhteisöllisyyttä sitä ennen tai sen jälkeen? Ja kaupungeissa vai maaseudulla? 

Ja noin muuten sun kommenttiisi, niin itse näen monet asiat kirjoituksessasi sellaisena, jotka eivät mitenkään liity yhteisöllisyyteen. Yhteiskuntaan ja yleiseen asioihin asennoitumiseen  ehkä joo, mutta ei yhteisöllisyyteen. Jollain E-koodilla tms ei ole mitään tekemistä yhteisöllisyyden kanssa vaan on ihan yksilön oma valinta (on aina ollut) syökö tai syöttääkö lapsillee  E-koodeja vai ei. Ei siitä ole pakko kertoa kenellekään muulle, ei varsinkaan lastenneuvolassa. Kyllä kuule niitä lastenhoidossa tuomitsevia tai sun tapaasi arvostelevia anoppeja oli jo silloin 1980-luvullakin. Äitini kertoman mukaan heitä oli jo 1950-luvulla. 

Itse tarkoitin 80-luvun yhteisöllisyyttä Helsingissä ja esim. eteläisen Suomen pikkukaupungeissa. Eli kyläiltiin todella paljon, jopa monta kertaa viikossa. Lapset olivat aina kavereiden kanssa yhdessä koulun jälkeen ja leikkivät pihoilla.

Naapureiden kanssa juteltiin ja oltiin sovussa sekä lapset jopa kyläilivät lapsettomien naapureiden luona ja se oli niille aikuisille ihan ok (itseäni joskus jännitti, mutta kaverini tunsi ne aikuiset ja pyysi minutkin mukaan). Ihmiset auttoivat toisiaan käytännössä kaikessa, niin ei tarvinnut firmojen palveluksia perusjutuissa.

Samaan liittyi tietynlainen luottavaisuus ja rehellisyys myös. Ihmiset eivät angstanneet pikkujutuista (ja käytännössä kaikesta) nykyiseen tapaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerropa ensin, millaista on perinteinen suomalainen yhteisöllisyys? Mitä siihen kuuluu, ketkä siihen osallistuu ja mitä se keneltäkin edellyttää?

Jos olet niin vanha, että olet elänyt 80-luvulla, niin muistele, millaista elämä silloin oli ennen kaikkea puolituttujen, naapureiden tai kaukaisempienkin sukulaisten välillä.

Oma muistikuvani on se, että kyläiltiin nykyaikaan verrattuna todella paljon, eikä siihen sisältynyt niin voimakkaita esittämisen, suorittamisen tai häpeän tunteita kuin nykyisin. Ihmiset tarjosivat sitä, mitä kaapiata löytyi ja se oli ihan fine. Kahviteltiin, juteltiin, kysyttiin kuulumisia.

Äidit eivät olleet jatkuvan syynäyksen ja arvioinnin kohteena. Ihmiset eivät jatkuvasti keittiöpsykologisoineet tai diagnosoineet kaikkea. Ei pelätty jokaista suupalaa ja siinä olevia E-koodeja tai rasvoja tai hiilareita. Ihmisillä oli voimakkaampi luottamus toisiinsa ja siihen, että elämä kantaa.

Tietääkseni kukaan ei tehtaillut huoli-ilmoituksia muista ihmisistä, vaan ihmiset juttelivat avoimesti toinen toisilleen, ja auttoivat itse, jos osasivat. Keskustelivat vaikeistakin aaioista yhdessä ja tukivat. Tai pyysivät tutun auttamaan. Toki ihan oikeasti vakavat jutut hoiti sitten ammattilainen, mutta pienistä jutuista ei tehty härkäsiä.

Mä olin jo äiti 1980-luvulla. Ja just sen vuoksi kysyin, miä tällä yhteisöllisyydellä tarkoitetaan. Jotain sotien aikaista yhteisöllisyyttä? Jotain maaseudun kylien yhteisöllisyyttä, kun lapset eivät vielä lähteneet opiskelun tai työn perässä kaupunkeihin vaan koko suku pysyi kehdosta hautaan samalla paikkakunnalla? vai jotain yhteisöllisyyttä (maalla tai kaupungeissa) 1970-luvulla, kun juurettomat asuivat Jakomäessä ja muissa Helsingin lähiöissä tai olivat lähteneet töiden perässä Ruotsiin? Vai jotain muuta yhteisöllisyyttä sitä ennen tai sen jälkeen? Ja kaupungeissa vai maaseudulla? 

Ja noin muuten sun kommenttiisi, niin itse näen monet asiat kirjoituksessasi sellaisena, jotka eivät mitenkään liity yhteisöllisyyteen. Yhteiskuntaan ja yleiseen asioihin asennoitumiseen  ehkä joo, mutta ei yhteisöllisyyteen. Jollain E-koodilla tms ei ole mitään tekemistä yhteisöllisyyden kanssa vaan on ihan yksilön oma valinta (on aina ollut) syökö tai syöttääkö lapsillee  E-koodeja vai ei. Ei siitä ole pakko kertoa kenellekään muulle, ei varsinkaan lastenneuvolassa. Kyllä kuule niitä lastenhoidossa tuomitsevia tai sun tapaasi arvostelevia anoppeja oli jo silloin 1980-luvullakin. Äitini kertoman mukaan heitä oli jo 1950-luvulla. 

Yhteisöllisyys on näkynyt eri tavoin eri tilanteissa ja eri aikoina. Se on kuitenkin oman maan/ kunnan/  tai vaikka koulun mittakaavassa pyrkimystä koko yhteisön ja yksilöiden hyvinvointiin, hyvän säilymiseen ja kehittymiseen ja siihen, että kaikki ovat mukana.

Yksittäiset negatiiviset ihmiset eivät ole yhteisöllisyyden este. Nykyään ihmiset ovat koulutetumpia pyskologisessa mielessä ja valmiudet valita positiivisuus ja kannustaminen ovat paremmat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerropa ensin, millaista on perinteinen suomalainen yhteisöllisyys? Mitä siihen kuuluu, ketkä siihen osallistuu ja mitä se keneltäkin edellyttää?

Kaikki ihmiset osallistuvat omien kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaan. Luottamus ja hyväntahtoisuus ovat tärkeimpiä tekijöitä. Ajatellaan koko kylää, eikä vain omaa perhettä tai itseä. Ollaan inhimillisiä ja lämpimiä toisiamme kohtaan.

On hyvä, että yhteiskunnan rakenteet on rakennettu yhteisöllisiksi, mutta se ei riitä, eikä toimi yksin. Yhteisöllisyyttä ei voida kokonaan ulkoistaa elottomiin rakenteisiin.

Mikä vuosikymmen? Mikä paikkakunta? Synnyin 1961 helsinkiläiseen lähiöön ja sen vuoksi kaipaan tarkempaa tietoa, missä kaivattua yhteisöllisyyttä on joskus ollut ja milloin. Mulle on kyllä lapsuudestani tuttua, miten jotkut joutuivat asumaan lastensa kanssa anoppilassa ja vaikka anoppi olikin lastenhoidossa avuksi, myös miniä joutui joustamaan tosi paljon. Olisiko tämän päivän suomalaista naisista asumaan anoppinsa kodissa? 

Ei yhteisöllisyys vaadi anoppilassa asumista. Tiedän kyllä erään miehen, joka asuu anoppinsa kodissa. Vaikka ihmiset asuvat omissa kodeissaan, niin yhteyttä ja huolta voi silti pitää. Silloin eri paikkakunnalle jääneen anopin lumet saattaisi käydä luomassa joku lähinaapurustossa asuva, joka nauttii lumitöistä ja haluaa nostaa sillä tavalla kuntoaan.

Luottamuksen kaikkoaminen on suuri ongelma. Ei voi enää mennä kahvittelemaan naapuruston vanhusten luo niin kuin minun lapsuudessani. Nykyään sekä lapsi, että vanhukset ovat vaarassa.

Tulee olemaan vaikea prosessi kun Hesarikin hehkuttaa pääkirjoituksessaan kuinka ydinperheen murtuminen on hieno asia.

"Yleensähän on tapana päivitellä perheiden ahdinkoa, mutta perhe-elämässä on tapahtunut myös paljon asioita, joista voi olla iloinen. Yksi sellainen asia on ydinperheen murentuminen."

https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000005363518.html

Ihmiset pitää tuntea pitkältä ajalta, että luottamus syntyy. Luotettavan mummelin luo voi päästää lapset rapsuttelemaan kissoja. Siitä hyötyvät sekä lapset, että vanhukset.

Vierailija kirjoitti:

Tulee olemaan vaikea prosessi kun Hesarikin hehkuttaa pääkirjoituksessaan kuinka ydinperheen murtuminen on hieno asia.

"Yleensähän on tapana päivitellä perheiden ahdinkoa, mutta perhe-elämässä on tapahtunut myös paljon asioita, joista voi olla iloinen. Yksi sellainen asia on ydinperheen murentuminen."

https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000005363518.html

Mikä argumenttisi taas olikaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerropa ensin, millaista on perinteinen suomalainen yhteisöllisyys? Mitä siihen kuuluu, ketkä siihen osallistuu ja mitä se keneltäkin edellyttää?

Jos olet niin vanha, että olet elänyt 80-luvulla, niin muistele, millaista elämä silloin oli ennen kaikkea puolituttujen, naapureiden tai kaukaisempienkin sukulaisten välillä.

Oma muistikuvani on se, että kyläiltiin nykyaikaan verrattuna todella paljon, eikä siihen sisältynyt niin voimakkaita esittämisen, suorittamisen tai häpeän tunteita kuin nykyisin. Ihmiset tarjosivat sitä, mitä kaapiata löytyi ja se oli ihan fine. Kahviteltiin, juteltiin, kysyttiin kuulumisia.

Äidit eivät olleet jatkuvan syynäyksen ja arvioinnin kohteena. Ihmiset eivät jatkuvasti keittiöpsykologisoineet tai diagnosoineet kaikkea. Ei pelätty jokaista suupalaa ja siinä olevia E-koodeja tai rasvoja tai hiilareita. Ihmisillä oli voimakkaampi luottamus toisiinsa ja siihen, että elämä kantaa.

Tietääkseni kukaan ei tehtaillut huoli-ilmoituksia muista ihmisistä, vaan ihmiset juttelivat avoimesti toinen toisilleen, ja auttoivat itse, jos osasivat. Keskustelivat vaikeistakin aaioista yhdessä ja tukivat. Tai pyysivät tutun auttamaan. Toki ihan oikeasti vakavat jutut hoiti sitten ammattilainen, mutta pienistä jutuista ei tehty härkäsiä.

Mä olin jo äiti 1980-luvulla. Ja just sen vuoksi kysyin, miä tällä yhteisöllisyydellä tarkoitetaan. Jotain sotien aikaista yhteisöllisyyttä? Jotain maaseudun kylien yhteisöllisyyttä, kun lapset eivät vielä lähteneet opiskelun tai työn perässä kaupunkeihin vaan koko suku pysyi kehdosta hautaan samalla paikkakunnalla? vai jotain yhteisöllisyyttä (maalla tai kaupungeissa) 1970-luvulla, kun juurettomat asuivat Jakomäessä ja muissa Helsingin lähiöissä tai olivat lähteneet töiden perässä Ruotsiin? Vai jotain muuta yhteisöllisyyttä sitä ennen tai sen jälkeen? Ja kaupungeissa vai maaseudulla? 

Ja noin muuten sun kommenttiisi, niin itse näen monet asiat kirjoituksessasi sellaisena, jotka eivät mitenkään liity yhteisöllisyyteen. Yhteiskuntaan ja yleiseen asioihin asennoitumiseen  ehkä joo, mutta ei yhteisöllisyyteen. Jollain E-koodilla tms ei ole mitään tekemistä yhteisöllisyyden kanssa vaan on ihan yksilön oma valinta (on aina ollut) syökö tai syöttääkö lapsillee  E-koodeja vai ei. Ei siitä ole pakko kertoa kenellekään muulle, ei varsinkaan lastenneuvolassa. Kyllä kuule niitä lastenhoidossa tuomitsevia tai sun tapaasi arvostelevia anoppeja oli jo silloin 1980-luvullakin. Äitini kertoman mukaan heitä oli jo 1950-luvulla. 

Itse tarkoitin 80-luvun yhteisöllisyyttä Helsingissä ja esim. eteläisen Suomen pikkukaupungeissa. Eli kyläiltiin todella paljon, jopa monta kertaa viikossa. Lapset olivat aina kavereiden kanssa yhdessä koulun jälkeen ja leikkivät pihoilla.

Naapureiden kanssa juteltiin ja oltiin sovussa sekä lapset jopa kyläilivät lapsettomien naapureiden luona ja se oli niille aikuisille ihan ok (itseäni joskus jännitti, mutta kaverini tunsi ne aikuiset ja pyysi minutkin mukaan). Ihmiset auttoivat toisiaan käytännössä kaikessa, niin ei tarvinnut firmojen palveluksia perusjutuissa.

Samaan liittyi tietynlainen luottavaisuus ja rehellisyys myös. Ihmiset eivät angstanneet pikkujutuista (ja käytännössä kaikesta) nykyiseen tapaan.

Minä olen syntynyt 1960-luvulla ja asuin aikuiseksi asti pohjoissuomalaisessa pikkukaupungissa. Ei meillä ollut tuollaista. Siitä olisi saanut selkäsaunan, jos lapsena olisin tunkenut itseni naapureille kylään. Joskus käytiin perheenä, mutta silloin piti näytellä parempaa kuin oli ja lasten piti istua hiljaa sohvalla koko vierailun ajan. Aikuiset ei jutelleet lasten kanssa. Jos meille oli tulossa vieraita, äiti siivosi ja leipoi hampaat irvessä, mutta silti pyyteli vierailta anteeksi sotkua ja vähätteli leipomuksiaan. Auttamisesta jäätiin kiitollisuudenvelkaan. Itse koen, että nykyään on rennompaa kuin aiemmin.

Vierailija kirjoitti:

Tulee olemaan vaikea prosessi kun Hesarikin hehkuttaa pääkirjoituksessaan kuinka ydinperheen murtuminen on hieno asia.

"Yleensähän on tapana päivitellä perheiden ahdinkoa, mutta perhe-elämässä on tapahtunut myös paljon asioita, joista voi olla iloinen. Yksi sellainen asia on ydinperheen murentuminen."

https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000005363518.html

Mutta yksinäisellä vanhemmallakin pitää olla turvaverkko. Jos ei muutoin, niin yhteiskunnan järjestämänä.