Bonuslapsena erityislapsi

Miehelläni on edellisestä lyhyestä avoliitostaan 10 vuotias erityislapsi. Lapsi on ollut luonamme viime vuosina noin ehkä 10 kertaa, maksimissaan viikonlopun ajan. Viime vuosina häntä on tavattu muutaman tunnin ajan, pari kertaa vuodessa. Syy vähäisiin tapaamisiin ei ole isässä. Lapsi ei siis ole koskaan ollut kodissamme, koska äidin mielestä asumme liian kaukana(160km), lapsi on liian arka olemaan muiden seurassa, eikä lapsi kertoman mukaan haluakaan.
Mieheni kuitenkin olisi mielellään lapsen elämässä enemmänkin ja on nyt ehdottanut lapsen äidille, että haluaisi nähdä lasta viikonlopun ajan vaikka kerran kuukaudessa.
Itselläni ei juuri kokemusta erityislapsista ole, joten olisinkin kysellyt hieman, miten toimia. Lapsi ei ole paljoakaan vuorovaikutuksessa. Ei vastaa, jos kysytään jotain, ei ota mitään osaa keskusteluihin. Puhe yksisanaista, juu, ei. Vastaa toisinaan, toisinaan ei. Joten vaikea päätellä mitä haluaa, tai mitä ajattelee. Ei osaa leikkiä muiden lasten kanssa tai kommunikoida muutenkaan. Ei pidä uusista paikoista, uusiin juttuihin ei lähde mukaan.
Kotioloissa ei ole kavereita, en tiedä kiusataanko koulussa, koulunkäynti erityisavustajan avulla omaan tahtiin. On motorisesti levoton, saattaa pihalla kiertää kehää tunti tolkulla. Lapsella ei ilmeisesti ole mitään diagnoosia, ainakaan kanta.fi ei löydy. Isälle ei lapsen terveydentilasta kerrota. Epäilen itse jotain autismiin viittaavaa olevan. Syntynyt keskosena pari kuukautta etuajassa.
Se, mihin olisi kiva saada näkökulmaa joltain erityislapsista enemmän kokemusta omaavalta on se, hyötyykö lapsi tapaamisista? Voiko erityislapselle olla pahempi sovittautua toiseen perheeseen kerran kuukaudessa viikonlopuksi? Kuormittaako liikaa? Vai hyötyykö, vaikka ei sitä näytäkkään. Meillä myös lapsenlapsiani, jotka suurinpiirtein samanikäisiä, joten kavereiden seuraa kyllä löytyisi. Onko väärin ajatella, että on hänelle ei tee huonoa olla perheessämme silloin tällöin, kun meillä kuitenkin normaalia perhe-elämää, erilaista kuin omassa kodissa.
Omalla kodilla tarkoitan, että elävät äitinsä kanssa isovanhempien kanssa ja lapsen kaverisuhteita ei oikein hyväksytä. Eivät käy missään, eivätkä ole tekemissä muiden ihmisten kanssa. Lapsen ainoat kontaktit ovat koulussa ja vanhat isovanhemmat. Olen miettinyt paljon sitä, miten paljon lapsen eristäytyminen, arkuus on asuinoloista ja perhekulttuurista, mikä on kehitysvammaa. Epäilen, että "piilottelevat" lasta vähän tarkoituksella, koska heidän diagnoosinsa vanhanaikaisesti on jälkeenjääneisyys ja heidän ikäisten (70-80v)kulttuurissa jälkeenjääneet(kamala sana!!)"pidettiin piilossa".
Omasta mielestäni lapsi voisi olla meillä enemmänkin, koska samalla myös hänen sosiaaliset kontaktit laajenisivat ja arjessa olisi myös toimintaa enemmän. Se olisiko se hänelle mielekästä ja hyväksi, olisi varmasti alku kankeuksien jälkeen kokeilemisen arvoinen juttu. En oikein ymmärrä sitä että äidin päätöksellä lapsi on liian erityislapsi tavatakseen omaa isää.