Muita samassa tilanteessa? Isä ei ota mitään kantaa teinipoikiinsa.

Asumme perheenä, mutta tämä ei tunnu perheeltä. Ei ole koskaan tuntunut, mutta ollaanpahan vain yritetty. Mies on aina ollut etäinen isä, työnarkomaani, poissa perhe-elämästä. Ei ole koskaan osallistunut kasvatukseen, moitiskellut vain, että kasvatan pojat väärin, en sillä tavalla kuin hän tahtoisi. Hän todennäköisesti kannattaisi hyvin ehdotonta kasvatusta, jossa lapsi aina "hylätään", jos hän ei toimi oikein jopa siinä tapauksessa, että lasta ei neuvota, mitä häneltä toivotaan. Nyt isä on alkanut avoimesti osoittaa, ettei pidä teinipojistamme. Hän ei osallistu mitenkään mihinkään heitä koskevaan. Ei edes tervehdi tai puhu heille mitään. He ovat hänen mielestään patalaiskoja p***oja luusereita, "jotka eivät koskaan tule saamaan mitään aikaiseksi". Peruslaiskoja ovat, totta, mutta eivät luusereita. Käyvät koulua, pelaavat, kuntoilevat ja auttelevat pikkusen kotona. Raskaissa nostoissa (liittyy rakentamiseen ja autoihin) ovat hyvä apu. Ihan tavallisia teinipoikia. Puhelevat ihan fiksuja asioita maailman menosta. Mitä teen? Olen puhunut poikien kanssa avoimesti tilanteesta. Ehdottanut, että muutamme. Kotona on hirveän apea tunnelma. Isä marssii äreänä omissa hommissaan ja osoittaa mieltään. Eihän se nyt ole hyvä asia kenellekään, ei edes isälle itselleen. Tahtoisin luoda kotiini iloisemman ilmapiirin. Mies sanoo, että ero on "sun oma asiasi, tee mitä haluat", mutta hänen puolestaan "saat viedä pojat mukanasi". Pojat eivät puolestaan tahdo, että "perhe" hajoaa. Noin yleisesti mies on usein kuitenkin puhunut, miten hän haluaa, että pojat asuvat kotona opiskelujenkin ajan, miten hiljaista tulee, kun he muuttavat, suunnittelee hänen ja minun yhteistä vanhuutta. Pelkään, että isän osoittama halveksunta kuitenkin vaikuttaa poikien itsetuntoon. Toisaalta, jos nyt eroan, isä jää kokonaan eivätkä he ehkä koskaan saa välejään kuntoon. Mitä teen? Tilanne on minusta aivan järjetön ja typerä ongelma, mutta se on kuitenkin läsnä koko ajan tässä meidän elämässämme. Muita samassa tilanteessa tai vastaavan kokeneet? Onko tämä minulle ehkä suurempi ongelma kuin miesväelle? Onko tämä miesten tapa toimia keskenään? En ymmärrä, mikä olisi paras ratkaisu. Voiko tämä kääntyä parempaan? Olen ajatellut, että jos en puutu, miesväki ratkaisee tämän keskenään. Äh, tunnen itseni tyhmäksi ja näköalattomaksi tämän kaiken keskellä. Vie energian ja elämänilon.