Tunnetko rohkeita naisia?

Olen elänyt tavallaan rankan lapsuuden, mutta viinan ja väkivallan varjossa pystynyt jo silloin löytämään oman tapani olla onnellinen, enkä tullut katkeraksi, tosin terapiat piti myöhemmin käydä, mikä oli sekin rankkaa.



Olen etsinyt itseäni ja mennyt tunteideni mukaan, tehnyt ratkaisuja sen mukaan, mikä itsestä on tuntunut hyvältä ajattelematta ympäristöä. Kun sitten kohtasin mieheni ja perustimme perheen olen osannut luopua "ajelehtimisesta" tunteiden mukana ja tehnyt ratkaisuni lasten ja perheemme hyvinvointia ajatellen ja kaikkia kuunnellen.



Erityisen rohkeaa on mielestäni se, että uskallan niin kotona, koulussa kuin myös lapsuudenkodissani ottaa rauhassa ja rakentavassa hengissä esiin ajatukset, tunteet tai teemat, joista haluan puhua. Helpomaa olisi sivuuttaa monet jutut, mutta minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Rohkeus puhua asioista on ratkaissut monia väärinkäsityksiä työpaikoillani ja ennen kaikkea auttanut turvallisen, vakaan, terveen ja onnellisen parisuhteen rakentamisessa.



Huh, tulipas kehuttua itseä enemmän kai kuin koskaan :-)

Olenko mää nyt ihan kamala jos sanon etten heitä glooriaa kenellekään tuntemalleni naiselle? :D

On eronneita, leskiä, on onnellisia parisuhteissaan.. Ja niistä tarttis yksi sitten valita? No ei pysty.



Mää luulen että tässä jokanen rämpii tavallaan, tehdään virheitä ja itketään ilon kyyneliä kun lapsi tekee jotain ihan tuiki tavallista (ja muut ei tajua miksi se ylistää lastaan). ;)



Tartteeko jonkun olla yli-ihminen että sitä voi kehua? Vai onko meissä kaikissa jotain hyvää? Tai voiko tasasuus olla hienoa? Että herää joka aamu ja menee nukkuun illalla eikä mitään ikävää tapahtunut?

Oman pään pitäminen voi olla tyhmää tai rohkeaa ja viisasta. Joskus parempi luovuttaminen on parasta. Ja tekee kompromisseja. Että kasvaa ja ymmärtää. Pitääkö kaikki ymmärtää?



Ei kaikista tule Olympia voittajia, ei missejä tai suuria runoilijoita. Mutta jokanen voi olla oman elämänsä hallitsija. Virheisiin on aina oltava varaa, ne kasvattaa. Joskus ne tajuaa vasta vanhana. Joskus vanhakin on TYHMÄ! Eli ei ne virheet aina kasvatakaan.. ;) Joskus tekee vaan virheitä toisen jälkeen. Mutta kuka sitä muistaa viikon, vuoden, 50 vuoden kuluttua?



Itse ajattelen paljon mitä muut musta ajattelee. On helppo sanoa ettei niin tee. Mutta kumpi on oikein? Ehkä kumpikin?



Tunteet on hyviä! Ne tekee susta ihmisen. Se että on paska lapsuus ei tee ihmisen elämälle ratkasua että kaikki on sitä hamaan loppuun saakka! Siskoni on masentunut ja syyttää paskasta elämästään koska hän ei saanut parempia kortteja. No, pelaisiko ihminen nekin oikein? Paska lapsuus voi olla hyvä vaijeri syvään ja ymmärtäväiseen aikuisuuteen. Jos on tuuria.



Itse olen vaan ihminen, lyhyt, pyylevä nainen joka tekee virheitä ja haisee hieltä. Vaikka kaikki ei usko, niin lapset on kaikkeni. Harrastan, käyn töissä vaikka pieniä lapsia ja olen pettänyt. Tuomitseminen on helppoa. Sillä kai haetaan joukkoon kuulumista: haukutaan kaikki yhdessä kun juodaan kuppi kuumaa! Minäkin joskus nauran toisille. Joskus sitten se hävettää. Kun on niin saatanan ahdasmielinen, sitä uskoo jonkun jutun, ei tiedä koko totuutta ja osa väritetään.

Joskus olisi hauska kysyä työkavereilta mitä ne musta sanoo selän takana, mutta miksi sitä kysyy?

Kaikki hakee hyväksyntää. Mutta sun tarttee hyväksyä ittesi. Niin "helppoa" se on. Mutta se on se vaikein juttu. Se että myöntää että ei osaa laulaa, ei ole hyvän näkönen mutta laittaa pirun hyvää stroganoffia ja nukuttaa lapset hyvään uneen.

ja lapseton täysin omasta ja puolisonsa halusta. Ei ole lapsia koskaan halunnut eikä niitä silkasta sukulaisten painostuksesta tahtonut tehdä. Matkustelee paljon ja tekee just niin kun tykkää.



Arvostan suuresti.

Minusta ei olisi koskaan tekemään niitä ratkaisuja, joita hän on tehnyt.



Toisaalta sellainen elämäntapa voi aiheuttaa ympäristölle joitakin ongelmia: yksi tekee aina kuten itse parhaaksi näkee, ja muut sopeutuvat miten kuten.

Minusta tuo nimenomaan ei ole rohkeutta vaan pelkuruutta.



Ei halua ottaa vastuuta muista ihmisistä tai pelkää, ettei kykenekään hallitsemaan uutta elämäntilannetta. Lapsellista ja itsekeskeistä minusta.



Rohkeaa on tehdä jotain muiden hyväksi. Uhrata omasta hyvinvoinnista toisten puolesta, ja sellaisia ihmisiä on olemassa kovin vähän. Joten ap, älä sure.

Kyllä tosiaan arvostan. Ei kenenkään ole luojan kiitos pakko lisääntyä vain siksi, että se sinusta on elämän tarkoitus. Arvostan juuri sitä, että on tehnyt mikä on itselleen sopinut parhaiten välittämättä tuollaisista.

kuin tehdä lapsia ja kasvattaa niistä aikuisia ja huolehtia niistä senkin jälkeen.



En niin kamalasti arvosta omasta tahdosta lapsettomia naisia. Ei siinä mitään rohkeaa ole.

Lieneekö enää samaa mieltä? Tai sinä?



Ei lisääntyminen ole kai ihmisen ainoa tarkoitus, mutta toisista huolehtiminen on. Sitä varten me täällä maailmassa olemme, emme siksi että saamme matkustella ja tehdä, mitä itse tykkäämme.

Kaikki ei tahdo lapsia ja piste. Ja mikä ihmeen yksinoikeus teillä on määritellä elämän tarkoitus? Ihme tyyppejä...



Juuri tuollaiset ovat niitä joiden takia ihmisillä on vahva "pakko" tehdä omien tunteidensa ja järkensä ja toiveidensa vastaisia ratkaisuja vain koska "niin pitää tehdä".



Ja miksi ei saisi olla "helpompaa" jos niin haluaa? Ja olenko sanonut ettei hän huolehtisi toisista? Ei vain ole lapsia halunnut.

Kunhan lykkäytät kierukan paikalleen ja sillä selvä. Ei siihen tarvi muuta tehdä. Se on siinä, kunhan nussit menemään.

Toisista huolenpitäminen voi olla jotain ihan muuta kuin kasvattaa omia rääväsuisia räkänokkia.

se on sen vuoksi, että hän kuulee näitä samoja ennakkoluuloja loppuelämänsä "mitä hän ajattelee 60 v" jne.

Tässä taidettiin tarkoittaa rohkeudella omien valintojen tekemistä. Mutta onnea valitsemallasi tiellä.

Älkää tehkö tästä lisääntymiskeskustelua, please. Ap:lla kiva aloitus.

Minä oikeastaan arvostan itseäni (epäsuomalaista joo...). Olen 44-vuotias ja opiskelemaan menin heti ylppäreitten jälkeen, siellä tapasin ukkoni ja lapsia tehtiin kolme, samalla kun molemmat opiskeli yliopistossa. Valmistuin vuoden myöhässä (keskiarvoon verrattuna) seitsemässä vuodessa, kaikkien kolmen ollessa pieniä. Sitten olin kotona pari vuotta ja sitten pääsin ihanaan ammattiin. Suurin arvostus itseäni kohtaan muodostuu siitä, että lapset on ihania, tasapainoisia ja elämäänsä tyytyväisiä opiskelijoita. Ja nyt jo isojakin ja viisaampia kun äiti... Nyt olen ajatellut alkaa tohtorin tutkintoa ruveta vääntää. Mutta arvostan hirveesti myös esim. suurperheiden äitejä, maatalon emäntiä, yksinhuoltajia jne. Jokaisella oma tilanne ja kaikki ansaitsee arvonsa.

Siis lapsettomanahan pysyy kun pitää ehkäisystään huolen,eikä keskeytä sitä. Niin helppoa se on.

Yksinkertaista, rakas ystäväni.

Tässä taidettiin tarkoittaa rohkeudella omien valintojen tekemistä. Mutta onnea valitsemallasi tiellä.

En tunne henkilökohtaisesti, mutta kyllä vaikkapa Pirkko Saisio on rohkea nainen.

Jokainen tehköön mikä parhaalta tuntuu. Sitähän mä just kyselin. Muita vastavirtaan uivia naisia ja heidän tarinoitaan? =)



ap