Lue keskustelun säännöt.
Vertaistukea: Poikaystävän vanhemman kuolema
Tammi
15.10.2020 |
Hei
Tarvisin vertaistukea enkä edes tiedä miksi kijoitan tätä... PY:n isä kuoli muutama kk sitten ja olen itse ihan rikki. Tuntuu pahalta, koska tuntuu siltä, että mulla ei saa olla huono olla. Tai siis joudun itse olemaan PY:n tukena, joten en voi avautua tunteistani hänelle, koska se olisi väärin eikä tilanne sinäänsä pitäisi vaikuttaa minuun niin paljon. Olen jatkuvasti väsynyt ja välillä herään yöisin ja alan miettimään kuinka pahalta PY:stä mahtaa tuntua. Ajattelen joka ilta, että mitä jos oma isäni kuolee? Miten minä reagoisin? En oikeen tiedä mitä koitan selittää enkä oikeen saa ajatuksia muualle niin kirjoitan tänne. Välillä purskahdan itkuun esim. samalla kun teen ruokaa, koska minusta tuntuu niin pahalta hänen puolestaan. Olen ihan sairaan väsynyt, koska öisin en saa nukuttua, rintaa puristaa, itkettää ja ahdistaa. Olen ihan rikki kun vierestä katson kuinka paljon toinen kärsii. Pelkään myös nukkua hänen vieressään, koska hän saa öisin usein paniikkikohtauksia ja pelästyn, sillä herään siihen kun toinen ei saa happea kunnolla.
Kauan tää kestää? Kenelle voin jutella? Miten saan ajatukset muualle?
Pahoittelut sekavasta kirjoituksesta.
Kommentit (6)
Puhu ihmeessä poikaystävällesi. Ainakin kun oma äitini kuoli, minusta oli "mukavaa" kuulla miten myös ystäväni kaipasivat ja kaipaavat häntä ja että hänen kuolemansa kosketti heitäkin. Ei se ole oman suruni mitätöimistä tms vaan sitä, että kuollutta kaipaavat muutkin kuin ne lähiomaiset.
Älä panikoi turhaan sitä hetkeä, kun omasi kuolevat. Siihen voi mennä vaikka kuinka kauan ja kaikki etukäteismurheilu on turhaa. Sitä sitten vaan selviää, tavalla tai toisella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saatatte tarvita ammattiapua. Jos kuolema oli yllättävä, poikaystäväsi voisi hyötyä psykologilla käymisestä.
Psykologilla voisi käydä? Vanhemman kuolema (oman tai toisen) on aina raskasta. Suosittelen että käytte puhumassa jollekin. Voimia!
Psykologilla voisi käydä? Vanhemman kuolema (oman tai toisen) on aina raskasta. Suosittelen että käytte puhumassa jollekin. Voimia!
En tiedä, onko kokemuksestani sinulle hyötyä, mutta kerron, jos sattuisi olemaan. Olimme olleet mieheni kanssa 3 vuotta yhdessä, kun hänen isänsä kuoli tapaturmassa. Meillä on läheiset välit mieheni lapsuuden perheeseen, joten kuolema tuli minullekin shokkina. Yritin juuri alkuun olla noin, että pysyn kovana ja vahvana mieheni rinnalla, että hänenhän suruaikansa se on. Jossain kohtaa huomasin kuitenkin, että en pysty pitämään tunteitani sisälläni ja kun uskalsin näyttää suruni, myös mieheni pääsi työstämään omia tunteitaan kanssani. Itkimme yhdessä ja puhuimme paljon. Mieheni yritti alkuvaiheessa hukuttaa surua tekemällä töitä PALJON ja väitti, ettei johtunut surusta. Annoin hänen tehdä ja käyttää niitä selviämiskeinoja, joita hänellä oli. Pidin vain huolen, että olen läsnä ja autan, miten voin.
Nyt reilut kaksi vuotta myöhemmin suru on siinä vaiheessa, että asia ei enää vaikuta arkeemme ja jaksamiseemme. Toisinaan itku voi vielä tulla. Esimerkiksi kun tulin raskaaksi, tuntui pahalta ajatella, että ukki ei päässyt näkemään lapsenlastaan.
https://mieli.fi/fi/tukea-netistä
Puhu ystävillesi, vanhemmillesi, koulupsykologille, terveydenhoitajalle. Kunhan haet apua myös itsellesi, sinulla on oikeus olla järkyttynyt. Ei tarvitse verrata siihen että poikaystävälle tilanne on pahempi.