Lue keskustelun säännöt.
Hei sinä, jonka äiti on kuollut, ja jonka kanssa olette olleet tiiviisti yhteyksissä, niin...
11.10.2020 |
... onko sinulla äidin sijalle löytynyt helposti sellaista ihmistä, jolle voitte jutella ja pohtia asioita kuten edesmenneen äitinne kanssa elämänne varrella?
Itse olen nyt huomannut, että kuten monesti olen kuullut ja lukenut äitinsä menettäiden ihmisten kertovan, että monesti ovat jäänneet kaipaamaan äidin kanssa elämään liittyvien asioiden pohtimista ja niitä keskusteluja äidin kanssa, niin aukkohan se on ja ammottava sellainen, kun ei voikkaan enää esim. soittaa puhelimella puolin ja toisin, ja käydä lävitse milloin minkäkinlaisia asioita.
Voisiko meille orvoiksi jäänneille aikuisille lapsillekin yhteiskunta järjestää jonkinlaisen sijaisäidin, joka lohduttaisi tarpeen tullen ja jakaisi omia näkökantojaan elämiseen.
Kommentit (26)
Ei ole löytynyt. Yksin tulee pohdittua paljon. Toki miehen ja isän kanssa tulee puhuttua myös mutta ei se ole sama asia. Monta kertaa on tehnyt mieli soittaa äidille ja kertoa asioita, kunnes on muistanut, ettei se olekaan mahdollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä löytyi, äidin veljen vaimo. Hän asui äitini yläkerrassa ja jo äidin ollessa elossa hän oli osa meidän juttu tuokiota.
Kyllä ideasi sijais äidistä aikuisillekin on hyvä. minä ainakin tarvitsisin
Äitini sairastui 60-vuotiaana Alzhaimerin tautiin ja näin vuosi diagnoosista on jäljellä joku ihminen, joka kaukaisesti äitiäni muistuttaa ja josta pitää huolehtia kuin pikkulapsesta. Sanoisin, että äidin menttäminen tällä tavalla on kamalampaa. Oikein joutuu pinnistelemään, että minkälainen se äiti oli ja minkälainen suhde meillä oli vain vähän aikaa sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kunnat, seurakunnat ja vapaaehtoisjärjestöt, jne, eli reippaasti vaan ottamaan asioista selvää miten pääset mukaan esim yksinäisen vanhuksen elämään. Kyseessä, kun ei ole mikään uusi ongelma vaan jo olemassa oleva, johon on jo se ratkaisu keksitty vapaaehtoistyön muodossa.
T. Varamummo
Onhan minullakin muitakin ihmisiä ja läheisiä, mutta ei se jutustelu ja pohdinta ole samanlaista kuin mitä oman äidin kanssa.
Äidin kanssa pystyi ottamaan joskus tiukastikin kantaa erinäisistä asioista ja elämän ilmiöistä ja saatettiin olla eri mieltä, mutta ei kuitenkaan suututtu ja laitettu välejä poikki, kuten joidenkin muiden kanssa saattaa käydä, ja eikä kaikesta voikkaan jutella sillä tavalla kuin äidin kanssa.
Äiti on äiti, ja muut tulevat sitten perässä. Parisuhteessakin elämän toverin kanssa on jutut sitten aivan toisenlaiset, joita ei oman äidin kanssa ruodita, ja niinhän kuulukin olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekseen sitä asioitaan, niin iloisia kuin surullisiakin, huoliaan ja murheitaan, mielessään pyörittää. Tai käyn eräänlaisia vuoropuheluita edesmenneen äitini kanssa asioista, lähinnä hakien ja muistellen, mitä sanoisi tilanteisiin. Nythän roolit ovat luonnollisesti kääntyneet toisinpäin, minä olen äitinä korvana ja olkapäänä lapsilleni ja yritän ammentaa lohdutusta, tukea ja kannustusta ja jonkinlaisia elämänviisauksiakin heille. Mutta kyllä - äidin mentävä iso aukko on elämässäni, kaipaan häntä suuresti. En ole vielä(kään) poistanut hänen numeroaan puhelimestani....
Kyllä äidin poismeno jätti ison aukon elämääni. Ei ole enää sellaista ehdotonta rakkautta ja mukavaa juttuseuraa. Kaikkeen toki tottuu jotenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole löytynyt. Äidin kuolemasta on kohta 5 vuotta ja silti kipuilen asiaa todella usein. Niin iso pala puuttuu elämästä, ettei sitä pysty mitenkään paikkaamaan.
Ei ole löytynyt. Yritin suruissani lähentyä tätini ja muiden sukulaisnaisten kanssa. Sain kyllä siipeeni, minusta puhuttiin arvostellen selän takana ja olisi vain pitänyt toimia ihailevana yleisönä kuuntelemassa juttuja heidän ylivertaisista lapsistaan ja lapsenlapsiaan. Anoppi vielä ilkeämpi ja omahyväisempi. Suvuissa on aika paljon piilossa olevaa kilpailua ja nokkimista. Helposti joutuu lapsipuolen asemaan kuten sanotaan ja oma orpous vain korostuu.
Oma äiti hyväksyi minut ehdoitta. Kun hän meni hautaan ei ole ketään enää joka olisi niin vahvasti puolellani. Pari rakasta ystävää onneksi on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä äidin poismeno jätti ison aukon elämääni. Ei ole enää sellaista ehdotonta rakkautta ja mukavaa juttuseuraa. Kaikkeen toki tottuu jotenkin.
Tämä juuri. Eli sellainen ehdoton rakkaus puuttuu. Äidille oli ihana kertoa esim. lasten tekemisistä tai saavutuksista, ilman että se kuulostaa kehumiselle. Hän oli ihan yhtä onnellista lapsistani, kuin minä.
Olen kokenut samaa. Pitäisi olla sukulaisten ihailevana yleisönä ja anoppi ilkeilee. Olen ottanut etäisyyttä ja jättänyt väliin pahaa mieltä tuottavat sukulaistapaamiset. Olen miettinyt, että jättäisinkö nuo ihmiset kokonaan pois elämästäni.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole löytynyt. Yritin suruissani lähentyä tätini ja muiden sukulaisnaisten kanssa. Sain kyllä siipeeni, minusta puhuttiin arvostellen selän takana ja olisi vain pitänyt toimia ihailevana yleisönä kuuntelemassa juttuja heidän ylivertaisista lapsistaan ja lapsenlapsiaan. Anoppi vielä ilkeämpi ja omahyväisempi. Suvuissa on aika paljon piilossa olevaa kilpailua ja nokkimista. Helposti joutuu lapsipuolen asemaan kuten sanotaan ja oma orpous vain korostuu.
Oma äiti hyväksyi minut ehdoitta. Kun hän meni hautaan ei ole ketään enää joka olisi niin vahvasti puolellani. Pari rakasta ystävää onneksi on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tavallaan on löytynyt kun 3 tytärtä aikuistui ja perusti omat perheet. Tyttäret soittelee lähes päivittäin ja puhelut on pitkälti samanlaisia, kun mulla ja äidillä aikoinaan. Se on elämän kiertokulkua.
Niin tottakai äideissäkin on niin erilaisia ihmisiä, ja tilanteita ollut lapsen ja äidin väleissä, ettei kaikilla lapsosilla jää äitinsä poismenonsa jälkeen sellaista kaipuuta kuin mitä taasen sellaisten iäkkääksi eläneidenkin äitien lapsilla jää, jos ja kun äiti on ollut hyvä ja henkistä tukea antava kuin myös muutenkin auttava ja lämmintä leipää, leivonnaisia ja hyvää sapuskaa tarjoileva "huolehtiva" ja viisaasti kuunteleva sekä ei liian puuttuva lapsensa valintoihin itsenäistä elämäänsä viettänyt äiti, jolla on ollut se oma elämänsä harrastuksineen ja töineen hallinnassaan.
Edellisen kaltaisia äitejään aikuiset lapsetkin varmaan jäävätkin enemmän kaipaamaan kuin juoppoja tai muuten ongelmallisia luonnevikaisia äitejään.
Vierailija kirjoitti:
Äitini sairastui 60-vuotiaana Alzhaimerin tautiin ja näin vuosi diagnoosista on jäljellä joku ihminen, joka kaukaisesti äitiäni muistuttaa ja josta pitää huolehtia kuin pikkulapsesta. Sanoisin, että äidin menttäminen tällä tavalla on kamalampaa. Oikein joutuu pinnistelemään, että minkälainen se äiti oli ja minkälainen suhde meillä oli vain vähän aikaa sitten.
Mutta et tule katumaan jokainen sekunti äidin kanssa on ainutlaatuinen siltikin. Hoida huolella. Rakasta, vaikka ei tajuauisi muka enää mitään, kyllä tajuaa. Vitsitkin. Älä anna kenenkään puhua luonaan hyökiöksi se satuttaa eniten. Halia sulle.
Ei ole ketään sellaista. Äiti oli monella tapaa samanlainen kuin minä, ymmärrettiin toisiamme. Hän kuoli viisikymmenvuotiaana. Siitä on nyt kymmenen vuotta ja vieläkin saatan epähuomiossa miettiä, että soitan äidille. Minulla kuuluisi vielä olla äiti.
Toisaalta olen tyytyväinen siihen, ettei minun ainakaan tarvitse koskaan nähdä äidin vanhenevan ja heikentyvän. Eikä pelätä hänen puolestaan. Omia lapsiakaan en ole halunnut.
Ei ole löytynyt. Lapset myös jää vaille isovanhemman rakkautta. Ketään vanhempaa ihmistä ei kiinnosta tai hiukan vertailumielessä joskus jotakuta. Kyllä pitäisi alakoululaisella olla vielä mummo mutta kun ei ole niin ei ole. Haudalla voi käydä.
Olin kyllä tiiviisti yhteyksissä, muun muassa käytin kaupassa viikoittain ja hoidin muitakin hänen asioitaan, ja siinä sivussa juteltiin toki. Mutta ei mitään syvällisiä, luottamus äitiin oli murentunut aikapäiviä sitten, ja aina jos rohkenin jostain vaikeasta asiasta puhua, sain näpeilleni. Kaipaan tietysti, mutta syvälliset jutut puhun luotettavampien ihmisten kanssa.
Ei ole löytynyt mitään vastaavaa. Joten paljon asioita pyörittelee yksin päässään.