Voiko enää jatkaa vanhassa, jos on syvästi rakastunut toiseen?

itseterapiaa vertaisryhmässä.

32, asioiden hautaamisesta. Olet aivan oikeassa ja tässäpä onkin tavallaan villakoiran ydin: mieheni ei ole tähän asti ollut hanakka tarttumaan ongelmiimme ja nyt jälkikäteen tajuan, kuinka paljon erilaisia asioita on vuosien varrella lakaistu maton alle. Olen säännöllisesti ottanut niitä esille ja terapiastakin on puhuttu, mutta mieheni on sitä tyyppiä, joka pitää kuvaannollisesti työntää jyrkänteeltä alas, jotta jotain tapahtuisi. Nyt hän on valmis käsittelemään asioita, mutta itselläni on sellainen olo, että en enää jaksa enkä halua. Kokonaisuuden takia yritän kuitenkin löytää ajan kanssa itsestäni aidon halun jatkaa.

Suurin ongelma on se, voiko löytää sellaista mitä koskaan ei ole ollutkaan.

Minusta teidän kannattaisi mennä pariterapiaan, jotta saisitte nuo asiat työstettyä, oli lopputulos mikä tahansa. Eiväthän ne hautaamalla sinusta poistu, vaikka vaihtaisit miestäkin. Käsittelemättömillä asioilla on taipumus kolkuttaa takaraivossa koko elämän ajan.

iNyt hän on valmis käsittelemään asioita, mutta itselläni on sellainen olo, että en enää jaksa enkä halua. Kokonaisuuden takia yritän kuitenkin löytää ajan kanssa itsestäni aidon halun jatkaa.

Minusta teet miestäsi kohtaan erittäin armottoman tempun, jos ilmoitatkin nyt, ettet enää jaksa tai halua.

Miehelläsi on ollut omat syynsä taipumukseen vältellä ristiriitoja. Ehkä ne ovat seuranneet häntä lapsuudesta asti - ehkä hänellä ei yksinkertaisesti ole ollut eväitä vaikeuksien kohtaamiseen. Meillä kaikilla on omat puutteemme ja haavamme.

Mutta jos hän nyt on löytämässä halua muuttua, niin minusta sinun moraalinen velvollisuutesi on antaa hänelle siihen tilaisuus. Joskus ihminen tarvitsee rajuakin ravistelua muuttuakseen. Tämä tilanne on voinut olla miehellesi se ratkaiseva tekijä, joka on laittanut kellot soimaan.

32

Tekee hyvää saada myös tällaista näkökulmaa. Aikaa on pakko antaa, mutta on vaan vaikeaa kun ei oikeasti _tiedä_ mihin suuntaan itseään ohjata.

Lisää! Onko joku päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun? Tai jäänyt, mutta myöhemmin tajunnut tehneensä sittenkin väärän päätöksen? Tai lähtenyt, mutta palannut? Ja please, analysoikaa myös tunteitanne tarkemmin, jotta pystyn suhteuttamaan omiini.

t. se ei ap

Meni hänen kanssaan jopa naimisiin ja teki lapsen. Entisen miehen kanssa oli peräti 3 lasta. Haikailee ja kaipailee nyt entistä aviomiestään, joka on kuitenkin onnensa löytänyt jo muualta. Ystäväni sanoo katuvansa lähtöään ja itkeskelee entisen miehensä perään huppelissa. Uusi mies ei ole kuulemma puoleksikaan niin ihana kuin se ensimmäinen. Kyllähän ystäväni palaisi mielellään entidsen miehensä luo, mutta kun ei se niin vaan käy. Ei se mies huoli.

Näin se suuri rakkaus (?), jonka takia laitetaan moni kärsimään, usein kuolee.

En edelleenkään ymmärrä, kuinka voi olla syvästi rakastunut ihmiseen, jonka kanssa ei ole koskaan parisuhdetta ollut??

Mutta joko tässä on yksilökohtaisia eroja tai sitten joidenkin ihmisten välillä vain tapahtuu jotakin erityistä. Sanoisin että y:n kanssa kyse ei ollut tutustumisesta vaan tunnistamisesta. Ihan kuin tutun hahmon tunnistaa jo pelkästä siluetista taivaanrantaa vasten: yksityiskohdat rakentuvat myöhemmin mutta niiden tehtävä on täydentää kokonaisuutta, ihmisen perusolemus on jo tuttu. Tavallaan ihmisen siis tuntee jo ja häntä ymmärtää lähtökohtaisesti niin hyvin, että rakastuminen ja rakastaminen tapahtuu heti. Luulen, että ihmiseen jonka ajatus- ja tunnemaailma ja intensiteetti on samankaltainen kuin itsellä, ei voi olla rakastumatta jos olosuhteet sen sallivat. Tällaisia ihmisiä on vähän, onneksi ja valitettavasti.

Tavallaan ihmisen siis tuntee jo ja häntä ymmärtää lähtökohtaisesti niin hyvin, että rakastuminen ja rakastaminen tapahtuu heti. Luulen, että ihmiseen jonka ajatus- ja tunnemaailma ja intensiteetti on samankaltainen kuin itsellä, ei voi olla rakastumatta jos olosuhteet sen sallivat. Tällaisia ihmisiä on vähän, onneksi ja valitettavasti.

Välillämme oli heti synkka, jota kokee vain hyvin harvojen kanssa.

Mutta eipä olisi tullut mieleenkään hypätä hänen kelkkaansa tuosta vain ilman perusteellista tutustumista ja seurustelua. Kyllä tällaisesta asiasta täytyy *varmistua*, ei vain luottaa intuitioon.

Ja sen jälkeen neljänteen. Ja siinä jossain välissä siihen ensimmäiseenkin.

liian moni jää huonoon suhteeseen vanhasta tottumuksesta, helppoudesta, kun taas antautuisi tuntemattomaan paratiisiin....

Allekirjoitan ihan oikeasti tuon tottumuksen ja helppouden, sillä moni varmasti olisi onnellisempi jos tarkistaisi ajoittain parisuhteensa tilan ja tekisi uskaliaitakin uudistuksia: ihannetapauksessa suhteen sisällä, mutta tarvittaessa myös sen ulkopuolella.



Mutta paratiisi - se voi olla tai olla olematta suhteen ulkopuolella.

ja päivitänpä tänne mitä tapahtui.



Reilut kaksi vuotta on kulunut. En pystynyt jäämään vanhaan suhteeseen, aloin voida fyysisesti pahoin ja mieleni alkoi murentua. Voisi sanoa, että rakkauden tunteet olivat aavistuksen pakkomielteisiä. Minusta ei ollut tekemään eropäätöstä, vaan sen teki entinen mieheni, joka ei voinut enää asua kanssani. Jälkikäteen ajateltuna minulla olisi pitänyt olla enemmän rohkeutta kuin velvollisuudentuntoa.



Erosimme ja minä aloin oikeasti elää suhteessa y:n kanssa. Takana olevat vuodet ovat rankimmat ikinä, välit sukulaisiin katkesivat ja totta kai myös lapset ovat kärsineet, ja se on ollut raskasta sietää. Syyllisyyden tunne on ollut musertava. Samaan aikaan olen ollut järjettömän onnellinen - vaistoni oli niin oikeassa tuon ihmisen suhteen. Minulla ei ole koskaan ollut näin tasapainoinen olo, sellainen tunne että etsimiseni on päättynyt: mielenrauha.



Eksäni alkoi seurustella muutama viikko poismuuttonsa jälkeen yhteisen tuttavamme kanssa ja pyörittää uusperhekuviota. Varsinainen selviytyjä siis.

Ettekö tosiaan ole alunperin kokeneet näin omien miestenne kanssa? Eikö vakavan yhteenmenon edellytys ole se, että kokee toisen olevan se oikea?

Ettekö tosiaan ole alunperin kokeneet näin omien miestenne kanssa? Eikö vakavan yhteenmenon edellytys ole se, että kokee toisen olevan se oikea?

Minä en kokenut tuota ex-mieheni kanssa. Tapasimme 1998, menimme naimisiin 2000, poika syntyi samana vuonna. Poika oli puolivuotias, kun pahoinvointini alkoi, olo oli vaan ihan tyhjä ja tajusin, etten rakasta miestäni. Meillä ei ollut muuta yhteistä kuin lapsi, ei todellakaan ollut mitään yhteisiä palasia tai yhteenkuuluvuuden tunnetta. Naimisiinmenoa kai nopeutti halu saada lapsi ja perustaa perhe, silloin alussa, tottakai olin ihastunut ex-mieheeni, mutten sen enempää näköjään. Päätimme yhdessä erota, ei ollut kolmansia osapuolia. Nyt on erosta 3- vuotta ja olen kohdannut tuon ihmisen, jonka kanssa nämä palaset ovat loksahtaneet; tunteet, toiveet, ajatukset vaan kohtaavat ja yhteenkuuluuvuuden tunne on syvä. Ex- mieheni on mennyt tahollaan myös uudestaan naimisiin. Pojan yhteishuolto pelaa. Olemme kaikki paljon onnellisempia nyt.

17, noin minäkin ajattelen nyt tekeväni. Annan asialle aikaa, mutta tällä hetkellä en näe muita vaihtoehtoja.



18, kiitos että joit kokemuksesi. Tässä on suuria riskejä, mutta elämänfilosofiaani ei mahdu se, että pelko ja turvallisuushakuisuus sanelisivat valintojani. Pelkään kyllä, mutta riskin olen valmis ottamaan - siitäkin huolimatta, että olen taipuvainen masennukseen.



19, tiedän arjen koittavan aina ja tavallaan odotankin sitä. Aika näyttää (jos näyttää) sen miten uudessa suhteessa kävisi. En ole myöskään varma siitä, millaista elämämme vanhassa suhteessa kaiken tämän jälkeen olisi. Joka tapauksessa edessä on nyt pari vaikeaa vuotta.



20, olen leikkinyt tuolla ajatuksella ja olemme siitä puhuneetkin y:n kanssa. Tuollainen ratkaisu, jossa pitää osin elää itseään vastaan ja epärehellisesti, on poissuljettu, se tappaa. Houkutteleva se kyllä olisi. Voimia sinulle!



21, koin tuon edelläkuvatun kotiintulo-fiiliksen mieheni kanssa, mutta aika pian tajusin myös suhteen puutteet. minulla oli taustalla lyhyt suhde ihmiseen, johon koin syvää yhteyttä ja ajattelin sen olleen once-in-a-lifetime -kokemus. Mieheni oli vastaus lähes kaikkiin tarpeisiini tuolloin ja ajattelin, ettei tuon tason yhteydenpuute haittaa, että on turhaa haihattelua kaivata sellaista. Nyt tajuan, että itselleen tärkeistä asioista tinkimisestä saa aina maksaa - tai tässä tapauksessa maksattaa sen muilla :(



22, toivoisin niin, että olisimme miehen kanssa ymmärtäneet ongelmamme ilman kolmansien osapuolten mukaantuloa. Itse asiassa kaikki nyt esille ryöpsähtäneet asiat ovat hanganneet suhdetamme alkuajoista asti, ja olen niitä säännöllisesti ottanut esille. Samalla olen yrittänyt itse sopeutua. Mieheni ei reagoi mihinkään, ennen kuin pakon edessä - nyt tapahtuu kehitystä, mutta saattaa olla jo liian myöhä :(

Itse rakastuin viime syksynä yhteen mieheen. Tunsin hänen läsnäolonsa jo ennen kuin hän tuli huoneeseen ja aina kuin katseemme kohtasivat, kipinät lensivät. Meillä ei ollut kovin paljon kahden keskisiä hetkiä, mutta niinä hetkin joita oli, tuntui kuin olisimme tunteneet toisemme aina. Kaikki hänen kokemuksensa olivat kuin peili omistani ja ymmärsimme niin kovin hyvin toistemme ongelmia avioliitoissamme. Jos emme olisi kumpikin olleet tahoillamme naimisissa, olisimme varmasti jatkaneet tuota suhdetta.



Mutta koska olin, ja olen edelleen naimisissa, suhde sai jäädä. Jollain tapaa sain suhteesta oikeastaan voimaa ja lämpöä omaan avioliittooni. Olin jo pidempään tuntenut oloni kuin oman elämäni sivustakatsojaksi. Nyt annoin tuon tunteen palon ja hehkun jäädä päälle kotiin tullessani ja lämmitin sillä omaa avioliittoani. Tunsin syvää helpotusta siitä, että minun ei tarvinnut repiä mitään rikki eikä aloittaa mitään alusta. Saatoin löytää uudestaan oman rakkaan aviomieheni ja sen intohimon, joka meillä aikoinaan oli.



Olen kiitollinen siitä, että tielleni osui tuo lämmittäjä. Ilman ulkopuolista energiaa oma suhteemme ei ehkä olisi jaksanut alkaa uudestaan hehkumaan niin kuin nyt. Olen myös kiitollinen siitä, että meille ei osunut tilaisuutta viedä suhdetta kiihkeitä suudelmia pidemmälle. (Vai onko niin, että emme edes halunneet löytää sitä tilaisuutta?)



Oma neuvoni on siis se, että älä tunne syyllisyyttä siitä, että tunnet rakastumisen tunnetta. Anna kemian toimia, mutta koita suunnata sen palo omaan liittoosi.

Olen tätäkin miettinyt, mutta juuri nyt se tuntuu mahdottomalta. Sitä paitsi mies tietää jo asiasta, joten tämänhetkisen liiton eteen olisi todella tehtävä kovasti töitä. ongelma on siinä, että vaikka toivoisinkin, en enää oikein usko meihin. Tai uskon siihen, että perhe-elämämme olisi onnellista, mutta parisuhteemme tulevaisuus on arveluttavaa. Ja kun näitä kahta ei oikein voi erottaa toisistaan, on kaikin puolin vaikea tietää mitä pitäisi tehdä.



Aika näyttänee joka tapauksessa.

tan.

Onhan se hienoa, että pelko ja turvallisuushakuisuus eivät ohjaa valintojasi. Lapsesi varmaan tulevat arvostamaan sitä aivan erityisesti. Kun kerran valmiutta tölviä toisia näyttää löytyvän monessakin mielessä, siitä vaan. Ei täällä kukaan voi sanoa mitään, mikä ottaisi teostasi itsekkyyden ja ikävät seuraukset pois.

en varmaan olisi täällä kyselemässä. Kasvattavien lausumien sijasta kaipaisin rakentavaa keskustelua ja muiden kokemuksia ja niitä olen saanutkin. Kyllä minä tiedän, mitä minun _pitäisi_ haluta ja tehdä, vaan kuinka kertoa se itselle kun jopa järki liittoutuu tunteen kanssa?



Sille en mitään voi, että minulla on vahva tunne siitä mihin suuntaan asiat kehittyvät, mikä olisi se paras ratkaisu. Yritän kuitenkin pitää ovat auki kaikille vaihtoehdoille ja siksi keskustelu tässä ketjussa on mielestäni tärkeää.

tekstisi oli kuin omasta elämästäni. Olin varma, että en enää pysty jatkamaan avioliittoani, sillä ajatukseni olivat (ja osittain vieläkin ovat) koko ajan tämän toisen miehen luona.

Minä jäin mieheni luo. Ja mieheni todellakin "kamppaili" saadakseen pitää minut. Vaikka en puhunmut tästä toisesta miehestä ja tunteistani tätä kohtaan miehelleni mitään. Mutta totta kai mieheni huomasi, että ajatukseni olivat muualla. Ajatuksiahan ne vain olivat, sillä suhteemme ei edennyt halailua pidemmälle, sillä kumpikin tiesimme, että salasuhteeseen emme ryhdy. Joko siis ero tai ei mitään.

Nyt tästä tunteen "leimahtamisesta" on kulunut yli 2 vuotta. Ja siitä, että viimeksi tapasin toisen miehen, myös jo kohta puoli vuotta. Enkä silti osaa unohtaa häntä.

Mutta kysymykseesi: kyllä sinä varmaankin voit jatkaa elämääsi miehesi ja perheesi kanssa, jos näin haluat. Se, että suret toista miestä ja elämättä jäänyttä rakkautta, on normaalia, mutta varsinkin, jos miehesi on samalla tavalla "hyvä mies" kuin minun mieheni - eli varsinkin nyt tämän kriisin sattuessa alkaa ottaa sinua enemmän ja enemmän huomioon, niin tulet huomaamaan, kuinka arvostuksesi omaa miestäsi kohtaan kasvaa entisestään.

Minä en tiedä, onko minun tunteeni toiseen mieheen nyt tai myöhemmin sammutettavissa tai olisiko kenties jonakin päivänä se oikea hetki, että saisin kokea, minkälaista on tulla tämän toisen miehen rakastetuksi, mutta nyt jatkuu elämäni tämän aviomieheni rinnalla ja pyrin olemaan hänelle hyvä vaimo. Hän ei ole syyllinen siihen, että rakastuin toiseen ja että himoitsin toista; siksi en halua torjua myöskään mieheltäni hänen kaipaamaansa läheisyyttä ja rakkautta.

Luulen, että mieheni on juuri tuollainen "hyvä mies" kuin sinunkin. Mieheni tietää asiasta juuri siksi, että minusta ei ole elämään valheessa: tapahtunut oli luettavissa kasvoiltani enkä pystynyt sitä kieltämään. Myöskään minä en ole pettänyt fyysisesti.



Olisin itse valmis tuntemaan kaipuuta ja tuskaa, mutta en ole varma voinko tehdä sitä vahingoittamatta perhettäni ja miestäni lisää. En esimerkiksi pysty fyysiseen läheisyyteen mieheni kanssa nyt, vaikka tavallaan häntä rakastankin. Pelkään myös, että jos hautaan asiat (niin, rakastuminen oli seurausta suhteen ongelmista), ne ponnahtavat esille myöhemmin ehkä vielä pahempana ahdistuksena ja masennuksena. Sekään ei ole mielestäni hyvä vaihtoehto.