Voiko enää jatkaa vanhassa, jos on syvästi rakastunut toiseen?

Sinuna odottaisin ainakin vuoden, pari. Yrittäisin sinä aikana saada nykyisen parisuhteen aktiivisesti kuntoon ja välttää toisen tapaamista.



Jos vielä tämän jälkeen olet sitä mieltä, että mieluummin valitset toisen, niin kyse on varmaan jostain vakavammasta. Muussa tapauksessa tunne on ohimenevä ihastus, jonka vuoksi EI kannata uhrata omaa perhettään.



Muistathan senkin, että lasten etu pitäisi aina mennä vanhempien itsensä toteuttamisen tarpeen edelle. Lapset kärsivät AINA erotilanteesta, eikä teidän tapauksessanne ole edes mitään lasten kannalta olennaista syytä erota (väkivalta tms.)



Älä hätiköi!

Vaikka tuntisikin jonkin aikaa olevansa miehensä kanssa vain velvollisuudesta, se voi muuttua vielä iloksi ajan myötä.

Vaikka itse "uhrauduinkin" perheeni vuoksi, en koe itseäni mitenkään marttyyriksi. Meillä on ihan hyvä suhde mieheni kanssa. Ei mikään tähtiin kirjoitettu, mutta ajattelen niin, että kaikkea ei voi elämässä saada eikä varsinkaan toisten kustannuksella. Kyllähän sitä tietenkin usein ajattelee, minkälaista elämä olisi jos olisi tunteidensa kohteen tavannut vuosia aiemmin. Haluan ajatella, ettei se elämä välttämättä sen parempaa olisi ollut. Olisi voinut olla vaikka minkälaisia muita ongelmia.

t.se rakastunut, joka jäi perheensä luo

Tekee hyvää saada myös tällaista näkökulmaa. Aikaa on pakko antaa, mutta on vaan vaikeaa kun ei oikeasti _tiedä_ mihin suuntaan itseään ohjata.



Lisää! Onko joku päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun? Tai jäänyt, mutta myöhemmin tajunnut tehneensä sittenkin väärän päätöksen? Tai lähtenyt, mutta palannut? Ja please, analysoikaa myös tunteitanne tarkemmin, jotta pystyn suhteuttamaan omiini.



t. se ei ap

On täysin luonnollista, että eri ihmiset herättelevät meistä eloon erilaisia piirteitä ja tunteita. Ehkä tämä uusi mies vetoaa sinussa johonkin sellaiseen, mihin oma miehesi juuri ei vetoa.



Emme voi kuitenkaan koskaan laittaa toista ihmistä vastuuseen siitä, miten oma persoonamme pääsee tai ei pääse esiin. Se on meidän itsemme vastuulla!



Oletko ehkä elänyt miehesi kanssa symbioottista vaihetta, josta kaipaat nyt irti? Olisiko sinun mahdollista "etsiä itseäsi" esim. jonkin harrastuksen kautta ja saada sieltä kokemus persoonasi esille pääsemisestä?



Minä olen nyt 10 yhdessäolovuotemme jälkeen saanut ahaa-elämyksen siitä, ettei minun kuulu pitää miestäni jonain unelmaelämäni toteuttajana. Aikaisemmin olen herkästi turhautunut, jos mies ei täytä odotuksiani tai toimi niin kuin minä haluaisin



Vasta nyt olen jotenkin hiffannut, että mies ja minä olemme omia, itsenäisiä persooniamme - elämänkumppaneita. Toisen kanssa on vapauttavaa olla, kun suhteessa ei ole vaatimusta tai epärealistisia odotuksia. Mies ei voi mitenkään olla täydellinen prinssi, joka vie minut unelmieni täydelliseen onnenmaahan. Hänellä on oikeus olla oma itsensä, aivan kuten minullakin.

olen itsekin käynyt kymmenen vuotemme aikana läpi näitä asioita. Symbioosivaihe on takana, ja silloin tosiaan piti miettiä, missä määrin toinen on vastuussa onnestani. Tiedostan hyvin, että jokainen on oman onnensa seppä enkä koskaan ole odottanut toisen täyttävän omia tarpeitani täysin.



Minun kohdallani kyse onkin nyt siitä, että olen aikanani ehkä arvioinut omat tarpeeni väärin. Emme mieheni kanssa ehkä kohtaa äly- ja tunnetasolla sillä tavoin, kuin mitä kaipaisin ja joskus ajattelin, että se ei haittaa. Pitkään toteutin itseäni tässä asiassa suhteemme ulkopuolella: ystävien kanssa, töissä, ym.



Nyt kuitenkin ajattelen, että itse asiassa älyllinen ja tunnetason kohtaaminen on juuri sitä, mikä tekee suhteesta suhteen, kaiken ydin. Ilman tuon tason intiimiyttä ei myöskään ole fyysistä halua eikä läheisyyttä. Tämän takia olen niin epätietoinen siitä, mitä tehdä.

Minä lähdin uuden rakkauden perään vaikka entisessä oli kaikki puitteet kunnossa, mutta parisuhde oli tunteeton. Luulen että olisin voinut vielä jonkin aikaa jatkaa lasten takia vanhassa hyväksyen sen että kaikkea ei saa. En tiedä kuinka kauan.



Parisuhde oli ok, mutta siitä puuttui paljon. Kun tapasin uuden, tiesin että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä hänen mukaan. Tästä on nyt 1,5 vuotta enkä ole kertaakaan katunut. Helppoa ei ole ollut, mutta elämä on nyt parempaa. Lasten vuoksi suren ja tunnen syyllisyyttä, mutta tiedän että olen heille nyt parempi äiti kuin onnettomana huonossa suhteessa aiemmin olin ja olisin ollut. Lisäksi luulen että heidän isä osallistuu nyt lasten elämään aktiivisemmin kuin aiemmin.



"Oikeaa" vastausta ei voi tietää etukäteen eikä vertaamalla muiden tapauksia. Joku jää ja joku lähtee. Molemmissa tarinoissa on onnellisia ja vähemmän onnellisia loppuja.

Vaikka tunteesi häntä kohtaan ovat aivan toista luokkaa kuin miestäsi kohtaan, suhteessanne (jos sellaiseen ryhtyisit) voisi silti olla suuria ongelmia. Ne ongelmat ja mahdollinen uusi ero voisivatkin olla sitten paljon rankempia sinulle kuin mikään tähänastinen, koska koet uuden miehen niin erityiseksi.



Isoja riskejä otat, jos lähdet nykyisestä elämästäsi tuon uuden kelkkaan. Lapsillesi ja miehellesi aiheuttamasi peruuttamattoman tuskan lisäksi otat myös itsellesi erittäin vakavia tunnetason riskejä. Sanon erittäin vakavia siksi, että itselläni on sellainen kokemus, josta en tule varmaan ikinä kunnolla toipumaan. Yleisemmin pitäisi tiedostaa, että erilaisiin suhteisiin ei pitäisi noin vain ruveta, koska niissä voi tulla arvaamattoman pahaa jälkeä.

Itse rakastuin tulisesti työkaveriini.. kaikki sujui hänen kanssaan niin hyvin.. jatkoimme jopa toistemme lauseita. Ulkopuolisetkin sanoivat, että olemme kuin aviopari. Oli siis paljon enemmän kuin pelkkää ihastusta tai himoa. Henkinen yhteys oli täydellinen.

Molemmat olimme suhteessa, kumpikaan ei naimisissa. Olisimme voineet siis hyvin jatkaa elämää yhdessä, mutta päätin pitää oman miesystäväni. Meillä on ollut huonoja aikoja paljon, mutta ehkä tämä kuitenkin on oikea ratkaisu. Nyt meillä on lapsi ja elämä rauhallista arkea, mitä olen aina kaivannut. Työkaveri on silti joskus mielessä, mutta enää en haikaile hänen perään. "Tylsä" arki ja ongelmat tulevat joka suhteeseen, ei niitä voi välttää.

Ihan samaan kaavaan meni tämä minukin juttuni, kotona hyvä mies ja pari lasta. Sitten törmäsin mieheen jonka kanssa palaset loksahtelivat paikoilleen. Olo oli kuin olisin kotiin tullut. Suhteemme on kestänyt nyt kaksi vuotta. Olemme molemmat tahoillamme naimisissa, ja niin on tarkoitus olla jatkossakin. Suhteemme on ollut varsin myrskyisä ja paljon on tullut koettua.



Olenko onnellinen? Olen ja en ole. Hinta on kyllä aika kova, mutta niin se olisi silloinin jos eroaisin miehestäni. Koen sen hinnan vielä kovemmaksi, joten en suunnittele eroa. Lapset olen asettanut etusijalle. Moneen kertaan ole yrittänyt kerätä voimia, että pääsisin tästä tunteesta ( tai edes miehestä ) eroon, mutta en ole onnistunut. Olen ajottain todella hajalla.



Mieti hyvin tarkkaan mitä teet. Päätitpä mitä hyvänsä, niin päätös ei ole helppo. Jos haluat eroon tästä uudesta tuttavuudestasi, niin te se mahdollismman pian. Mitä pitempään tunteet saavat kasvaa, sitä vaikeampi irrottautuminen on.