Erityislasten yh-äidit Ja lähivanhemmat: miten jaksatte arkeanne?

Huonosti jaksan.

En jaksa. Asia näkyy mm. siten, että ajatuskin työnteosta vielä kaiken tämän päälle on uuvuttava.

Raskasta on, minulla lisäksi itselläni ADD, joten on haastavaa omakin pärjääminen. Ja sitten olen totaali-yh ADHD-pojalle. Mutta pakkohan sitä on päivästä toiseen vaan painaa, lapsen takia, jaksoipa tai ei. Kun oikei pahalta tuntuu, muistelen isoäitiäni, joka jäi pientilalla elättämään 9-lapsista katrasta yksin miehen kuoltua sodassa. Nälkääkin näkivät ja oli todella ankara elämä, ja yksi lapsi kuolikin hinkuyskään. Mutta niin vaan hänkin pärjäsi, kun oli pakko. Minä toistan itselleni että olen noista sisukkaista juurista lähtöisin, joten jaksan ja pärjään vaikka väliillä ahdistaa ja itkettää.

Raskasta, lapsi jo murrosikäinen. Oma työ kaiken taistelun päälle, elämä on selviytymistä. Ja olen yksinhuoltaja. Omaa elämää ei oikeastaan ole. Kaikki energia menee nuoreen, kouluvaikeudet, lääkärit, kontrollikäynnit ym.

Sairauslomalla burnoutin vuoksi. Nuori on todella haastava. Työkyky on mennyt.

Huonosti jaksoin eikä tuntunut kiinnostavan ketään. Kaiken paskan kestin yksin ja lisää lokaa kipattiin joka suunnasta. Meillä diagnoosi ei ollut helppo juttu, vaan sitä tehtiin ja muokattiin koko lapsuus ja teini-ikä. Sairastuin itse paniikkihäiriöön ja ahdistukseen, mutta nekin oli pakko kestää. Opin lokeroimaan tunteet ja ajatukset ja päästin niitä pintaan tarkoin harkittuina hetkinä. Kun erityislapsi täytti 18v ja muutti omilleen, annoin padon murtua.

Autistisen lapsen kanssa jaksan kohtalaisesti näin työttömänä, mutta viranomaisten kanssa säätäminen (varsinkin joka kuukausi tuista) syökin sitten kaikki voimat.

Kyllä on meidän koulujärjestelmässä vikaa, eikä tuki mene sinne, mihin tarvitaan jos erityistätukea tarvitseva lapsi alkaa oireilemaan koulussa. Surullista.

Jaksamista teille kaikille erityislasten äideille! Arvostan tekemäänne työtä paljon ja toivoisin että saisitte parempaa tukea arkeen.

Mikä on lähivanhempi? Vanhemmat ovat vanhemmat.

Kyllähän tuo päätä vaatii jäsentää taaperon tasolla olevaa yhdeksän vuotiasta joka päivä. Toimia säätelijänä hänen tunteilleen ja säilyttää rutiinit. On psykiatrista hoitajaa, toimintaterapiaa, avohoitoa, erityiskoulu, välillä osastolla.

Hänen erityisyys johtuu vauvaiän laiminlyönneistä. Apu tuli vasta kun muutti toisen vanhemman kotiin ja ei ole helppo tie tämä. Kenellekään.

Aikansa kutakin ja jos ei jaksa vääntää heräämisestä, niin antaa nukkua välillä. Pitää langat omissa käsissä niin kauan kuin pystyy, eikä heti hae sostoimen "apua". Paljon on kiinni siitä miten oma pää kestää. Sen pitäisi kestää, muuten homma kusee.

En ole yksinhuoltaja vaan miehen kanssa yhdessä, ja huonosti jaksan vaikka miehen kanssa olemme yhdessä. Lapsellani on Aspergerin oireyhtymä. Jatkuvat raivokohtaukset siirtymätilanteissa, rutiini- ja järjestyksenpakko, lapsen jankkaus, jumittuminen jne. ovat itsessään raskasta. Siltikin ehdottomasti raskaampaa on ihmisten jatkuvat syytökset ja epäilyt kasvatusta kohtaan. Onneksi kaikki ammattilaiset keitä tapaamme ovat fiksuja, ja ymmärtävät mistä tässä on kyse. Mutta sukulaiset ja tuttavaperheet eivät pääsääntöisesti ymmärrä alkuunkaan, sillä lapsihan on ns. akateemisesti fiksu. Tukiverkostot ovat huonot, sillä harva ymmärtää oikeasti mistä niissä raivokohtauksissa on kyse ja miten niissä pitää toimia. On vaikea tie, mutta pakko on jaksaa ja luottaa tulevaan.

Joo raskasta on. Kohta 12v asperger tyttö. Ja isänsä ei välitä vittuakaan.