Suhteen välimatka. Kipeästi neuvoja, kiitos.
Olemme alle kolmekymppinen pari, olleet 6 vuotta yhdessä, ei lapsia eikä kumpikaan edes halua. Mies on alusta saakka ollut 120km päässä töissä, joten olemme nähneet lähinnä viikonloppuisin. Paitsi lomilla n. 2kk vuodessa. Käytännössä olen 9 kuukautta vuodesta arjessa "yksin". Onko oikein pyytää, että mies hakisi lähempää töitä. Kohta avautuu työpaikka kotimme läheltä mutta miestä ei ihan hirveästi kiinnosta sitä hakea. Vaikka sanoo ettei viihdy siellä missä nyt komennusmiehenä viikot asuu kahden muun työkaverin kanssa. Sanoo aina, että haluaisi pois sieltä ja olla kotona. Huomaan että viihtyy kyllä kotona. Itse teen kolmivuorotyötä, eli olen paljon poissa myös iltaisin ja viikonloppuisin. Se verottaa meidän yhteistä aikaa tosi paljon vielä lisää. Joka päivä pidämme yhteyttä, mutta silti haluaisin sen normaalin arjen hänen kanssaan. Kaiken lisäksi firma pysyisi samana ja hän on arvostettu työntekijä, hyvät mahdollisuudet siis saada paikka. Mies jotenkin ajattelee, että itsestäänselvyys että saa sen paikan, koska se on lähellä kotia ja esimiehet sen tietävät. Itse ajattelen, että siitä kannattaisi jo valmiiksi puhua esimiesten kanssa. Olenko liian vaativa?
Kommentit (45)
Vierailija kirjoitti:
Et ole liian vaativa. Olet pikemminkin asettanut hänen toiveensa etusijalle ja omat toiveesi pitkään toissijaisiksi.
En oikein ymmärrä miten alle kolmekymppinen pari pystyy olemaan noinkin paljon erossa, tuossa iässä on luonnollista viettää paljon aikaa yhdessä ainakin yöt, tarkoitan että hormoni yleensä hyrräävät sen verran, jos suhde on hyvä.
Jos mies tuntee vetoa ja haluaa olla enemmän kanssasi kuin nykyään, hän hoitaa asian itse, eikö ole paras suhteen tasapainon kannalta että kerrot hänelle selkeästi mitä toivot (minulla on tunne että kaipaat läheisempää vuorovaikutusta kuin vain vikkonloppuja yhdessä silloin tällöin, huolimatta siitä että sinulla on kolmivuorotyö) ja annat hänen ponnistella sen eteen että voisitte asua yhdessä.
Jos hän haluaisin vastaavasti enemmän yhteistä aikaa, hän voisi tietysti hakea jotain muutakin työtä, eikö?
Jos on halua, niin aina löytyy keinoja ja ratkaisuja.
Oletko se sinä joka suhteessa soutaa ja hän istuu istuu perässä ja nauttii maisemista? Tasapainon ja tulevaisuuteen tähtäävässä suhteessa molemmat toimivat suhteen eteen ja joskus tekevät myös uhrauksia, jotta voisi olla yhdessä ja rakentaa suhdetta.
Minusta olet tässä suhteessa se enemmän antava osapuoli?
Kerro hänelle mitä ajattelet ja annan hänen näyttää toimillaan mitä hän on mieltä (puhuminen tai jossittelu jne ei ole mikään suhteen rakentamisen tapa) ja jos hän ei hakeudu lähemmäksi, tee siitä sitten johtopäätöksiä.
Olet nuori, älä hukkaa nuoruuttasi miehelle joka ei välitä samalla mitalla.
Halauksin
Kiitos vastauksestasi. Aika samoilla ajatuksilla olen itse. Mielestäni olen jo vuosia uhrannut itseäni kun olen vain odottanut miestä kotiinpäin töihin.
Ja omalla alallani ei niinkään löydy helposti työpaikkoja, ja kun mies ei tosiaan haluaisi edes työskennellä siellä kaukana kotoa, vaan nimenomaan olla kotona ja käydä töissä. Niin en ymmärrä mikä enää edes on totta. Kun nyt tosiaan olisi mahdollisuus työhön kodin läheltä.
Halauksin takaisin, Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et ole liian vaativa. Olet pikemminkin asettanut hänen toiveensa etusijalle ja omat toiveesi pitkään toissijaisiksi.
En oikein ymmärrä miten alle kolmekymppinen pari pystyy olemaan noinkin paljon erossa, tuossa iässä on luonnollista viettää paljon aikaa yhdessä ainakin yöt, tarkoitan että hormoni yleensä hyrräävät sen verran, jos suhde on hyvä.
Jos mies tuntee vetoa ja haluaa olla enemmän kanssasi kuin nykyään, hän hoitaa asian itse, eikö ole paras suhteen tasapainon kannalta että kerrot hänelle selkeästi mitä toivot (minulla on tunne että kaipaat läheisempää vuorovaikutusta kuin vain vikkonloppuja yhdessä silloin tällöin, huolimatta siitä että sinulla on kolmivuorotyö) ja annat hänen ponnistella sen eteen että voisitte asua yhdessä.
Jos hän haluaisin vastaavasti enemmän yhteistä aikaa, hän voisi tietysti hakea jotain muutakin työtä, eikö?
Jos on halua, niin aina löytyy keinoja ja ratkaisuja.
Oletko se sinä joka suhteessa soutaa ja hän istuu istuu perässä ja nauttii maisemista? Tasapainon ja tulevaisuuteen tähtäävässä suhteessa molemmat toimivat suhteen eteen ja joskus tekevät myös uhrauksia, jotta voisi olla yhdessä ja rakentaa suhdetta.
Minusta olet tässä suhteessa se enemmän antava osapuoli?
Kerro hänelle mitä ajattelet ja annan hänen näyttää toimillaan mitä hän on mieltä (puhuminen tai jossittelu jne ei ole mikään suhteen rakentamisen tapa) ja jos hän ei hakeudu lähemmäksi, tee siitä sitten johtopäätöksiä.
Olet nuori, älä hukkaa nuoruuttasi miehelle joka ei välitä samalla mitalla.
Halauksin
Kiitos vastauksestasi. Aika samoilla ajatuksilla olen itse. Mielestäni olen jo vuosia uhrannut itseäni kun olen vain odottanut miestä kotiinpäin töihin.
Ja omalla alallani ei niinkään löydy helposti työpaikkoja, ja kun mies ei tosiaan haluaisi edes työskennellä siellä kaukana kotoa, vaan nimenomaan olla kotona ja käydä töissä. Niin en ymmärrä mikä enää edes on totta. Kun nyt tosiaan olisi mahdollisuus työhön kodin läheltä.
Halauksin takaisin, Ap
Ap, kyllä sinä nyt uhraat elämäsi odottamalla ja odottamalla. Mieti onko se kaiken sen arvoista. Mielestäni miehen pitäisi ottaa myös sinun tunteesi huomioon varsinkin jos olisi mahdollista saada työpaikka lähempää kotia.
Itse en olisi jaksanut noin montaa vuotta odotella.. tuossa tilanteessa arki on varmaan tosi yksinäistä. Mieti tarkkaan kauanko haluat, että elämä jatkuu noin. Ja mieti omaa hyvinvointiasi. Se on se tärkein asia. Etäsuhde vaatii kompromisseja MOLEMMILTA. Ja jos et itse pysty muuttamaan niin pidän miestäsi itsekkäänä jos ei edes yritä saada työpaikkaa lähempää, jos sellainen on tarjolla.
Mieti tarkkaan mitä elämältäsi haluat.. Loputonta odottamista? Voimia päätökseesi!
Ap, kyllä tuo nyt kielii siitä, ettei mies halua samoja asioita kuin sinä eikä ole sitoutunut suhteeseenne samalla tavalla kuin sinä. Etkä todellakaan vaadi liikoja!
Mielestäni kuuden vuoden etäsuhde on muutenkin aivan käsittämätön valinta. Mitä järkeä? Ettekä ole edes naimisissa, eikä sellaisesta ole ilmeisesti puhuttu, vai onko sekin jokin periaatekysymys teille, että ette halua naimisiin?
Sinuna puhuisin vielä miehen kanssa, ja sitten otat kolmen kuukauden aikarajan (siitä ei tarvitse mainita miehelle). Jos mikään ei muutu sinä aikana eikä mies tee mitään konkreettisia asioita tilanteen parantamiseksi, on aika lähteä suhteesta ja sanoa miehelle, että haluamme selvästikin eri asioita, kiitos ja hyvää jatkoa. Jos mies oikeasti haluaa olla kanssasi, hän havahtuu tässä vaiheessa ja voi vielä korjata tilanteen. Mutta sitä ei useinkaan tapahdu, ennen kuin mies on menettänyt naisen.
Hyvä että keskustelu nousi tänne näkyville kommenttien takia. Näin miehen näkökulmasta ajattelen, että et voi pakottaa toista vaihtamaan työpaikkaa, mutta jos työ on tosiaan saman firman työ ja lähempänä kotia, niin itse tekisin päätöksen ottaa se työ. Jos se työ on mielekästä ja pääsisi kotiin. Antaako mies sinulle turhia lupauksia? joiden varassa roikut vuosien jälkeen odottamassa tapahtuuko mitään. Joku sanoi tuossa hyvin että ajattele omaa jaksamistasi, jaksatko loputtomaan odottamiseen. Ja epävarmuuteen pitääkö siitä pitääkö miehesi sanansa. Vai sanooko asioita vain mielyttääksesi sinua. Puhukaa ja puhukaa asioista se on tärkeintä. Itse olen aikoinaan ollut muutaman vuoden ns. etäsuhteessa, tyttöystävän kanssa päätimme että hän muuttaa paikkakunnalle jossa asun, se oli meille helpompi ratkaisu. Koko suhteemme ajan tiesimme että jotain pitää tapahtua että voimme elää yhdessä. Tämä oli vain oma näkemykseni. Mutta jotain pitäisi tapahtua koska kärsit ja ehkä miehesikin kärsii jos on paikassa jossa ei haluaisi olla. Päätöksien aika on mun mielipide. Et voi roikkua toivossa loppu elämääsi. Tsemppiä teille
Meille tuli aikoinaan ero koska emme saaneet arkea toimimaan. Välimatkamme oli n. 300km joka kävi mahdottomaksi koska kumpikaan ei voinut vaihtaa työpaikkaa.
Tässä sinun tilanteessa on vielä toivoa jos mies on tosissaan kanssasi ja työ on sentään mahdollista saada lähempää. En halua pelotella oman kokemukseni kautta, mutta laittaisin miehen miettimään mikä hänelle on elämässä tärkeintä. Sinä vai työ. Mielestäni olet odottanut ja toivonut jo liian kauan. Itse en sellaiseen elämään pystyisi. ☹️
Kiitos kommenteista. Toivoinkin niitä lisää.
En todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä, välillä kaikki tuntuu vain turhilta lupauksilta. Elämässä ei ole varmuutta oikeastaan mistään. Miehen työpaikka kaiken lisäksi vaihtelee. Nyt olisi mahdollisuus saada olla vain yhdessä työssä lähellä kotia.
Vuosi vuodelta käy vaikeammaksi odottaa ja elää epävarmuudessa. Rakastan miestäni mutta ei tämä tosiaan tee hyvää omalle elämälleni.
Ap
Jos nainen on liian joustava ja ymmärtävä, kuten usein on, miehellä ei ole mitään syytä tehdä muutoksia, koska hänellä on todennäköisesti asiat ihan hyvin tai hän ei halua samoja asioita kuin nainen. Ja mies kyllä tietää, ettei nainen jätä, koska nainen on kasvatettu ylikiltiksi. Ei pidä koskaan odottaa vuosikausia miestä. Siinä tuhlaa vain omaa elämäänsä. Muutokseen ja konkreettiseen toimintaan ei tarvita vuosia, kyllä asiat saadaan hoitumaan hyvinkin nopeasti, jos siihen vain on tahtoa.
Voimia vaikeaan tilanteeseen. Niinkuin joku jo kirjoitti, et voi vaatia toista vaihtamaan työpaikkaa. Mutta jos mies on siitä vakavissaan puhunut niin sinuna alkaisin ihmettemään miksei mikään sitten muutu. Sitkeä ja uhrautuva olet jaksanut olla. Toivon myös voimia ja rukouksia, mitä elämä sitten tuo teille tullessaan.
Näin miehen näkökulmasta ajattelen, että et voi pakottaa toista vaihtamaan työpaikkaa, mutta, jos työ on tosiaan saman firman työ ja lähempänä kotia, niin itse tekisin päätöksen ottaa se työ. Jos se työ on mielekästä ja pääsisi kotiin. Antaako mies sinulla turhia lupauksia? joiden varassa roikut vuosien jälkeen odottamassa tapahtuuko mitään. Joku sanoi tuossa hyvin että ajattele omaa jaksamistasi, jaksatko loputtomaan odottamiseen. Ja epävarmuuteen pitääkö siitä pitääkö miehesi sanansa. Vai sanooko asioita vain mielyttääksesi sinua. Puhukaa ja puhukaa asioista se on tärkeintä.
Ap, Oletko mahdollisesti läheisriippuvainen? Itse aikoinani olin, se oli tuskaa mutta en osannut päästää irti vaikka toiveitani ei kunnioitettu. Vaati pitkän terapian ennenkuin ymmärsin että pärjään yksinkin. Löysin lopulta myös kumppanin joka kunnioitti minua ja toiveitani. Suosittelen lämpimästi perehtymään aiheeseen. Ja menemään terapiaan jos liian pahalta tuntuu.
Ihan ensimmäiseksi kysy itseltäsi mitä saat suhteesta jossa näette vain harvoin? Onko se kaiken surun ja yksinäisyyden arvoista? Tuhoat oman itsesi ja pahimmassa tapauksessa mielenterveytesi.
Kokemusta minulla ei ole mutta kuvittelisin että ei tuo epävarmuus/yksinäisyys voi tehdä kenellekään hyvää.
Pyydän anteeksi jos sanon liian suoraan. Mutta nyt on miettimisen paikka. Sinun elämästä on kyse. Miehesi ei tunnu tietävän mitä haluaa?? ja sinä roikut hänen epävarmuutensa mukana. Et ole liian vaativa, mielestäni on oikeus vaatia, että saat vastauksia tulevaisuudesta.
Ota itseäsi niskasta kiinni, Sinä itse olet se tärkein, älä alistu enää jos et vastauksia saa. Älä odota sitä päivää kun oma pääsi ei enää kestä.
Ole rohkea, me elämme täällä vain kerran.
Vierailija kirjoitti:
Ap, Oletko mahdollisesti läheisriippuvainen? Itse aikoinani olin, se oli tuskaa mutta en osannut päästää irti vaikka toiveitani ei kunnioitettu. Vaati pitkän terapian ennenkuin ymmärsin että pärjään yksinkin. Löysin lopulta myös kumppanin joka kunnioitti minua ja toiveitani. Suosittelen lämpimästi perehtymään aiheeseen. Ja menemään terapiaan jos liian pahalta tuntuu.
En osaa sanoa olenko. Ainoa minkä tiedän on se, että jaksaminen alkaa olla loppu. Elämäni alkaa menemään alaspäin ja kaikki tuntuu raskaalta. Mietin jatkuvasti miksi mies puhuu asioita jotka eivät toteudu. Vuosia kuunnellut suunnitelmia ja lupauksia jotka eivät vaan koskaan toteudu. Ehkä olen liian kiltti ja siinä samalla uhraan mielenterveyteni. Pahimmassa tapauksessa näemme noin 15 tuntia viikossa jos minulla on koko viikonloppu töitä, ja usein on. Tiedostan kyllä ettei se ole normaalia elämää.
Kiitos kommenteista, paljon viisaita ajatuksia.
Ap
Ap, tiedän kokemuksesta mitä kolmivuorotyö on. Se on muutenkin rankkaa, saati että joudut elämään arkea yksin, ilman tukea. Itselläni on onneksi mies joka ymmärtää ja kuuntelee, ja ennenkaikkea haluaa jakaa arjen kanssani, vaikka se joskus on kuormittavaa työni takia. Toivon sydämestäni sinulle parempaa ja onnellisempaa elämää.
Se ei vaan jaksa vaivautua käymään eron tuomia ongelmia läpi, kun nyt on ihan hyvä tilanne sen kannalta ja ulospäin. Sillä on katto pään päällä, kotona naisystävä ruokaa laittamassa ja holhoamassa ja saa toteuttaa itsekseen urahaaveitaan. Miksi kukaan valitsisi toisin ennen kuin on joku parempi vaihtoehto? Tai entä jos se toinen rakastaja on jo siellä, missä miehesi työskentelee? Ap: älä tuhlaa aikaasi ja nuole maata ihmisten jalkojen alta, jos he eivät ole valmiita uhraamaan elämästään yhtä paljon sinulle. Sen olen oppinut, että usein nämä ihmiset ovat niitä, joista paljastuu oikeita kusipäitä kun eivät enää hyödykään sinusta. Sori.
Jos mies itsekin (muka) haluaisi pois reissuhommista mutta ei tartu ilmiselvään tilaisuuteen, kyseenalaistaisin kyllä aika äkkiä haluaako oikeasti elää arkea kanssasi. Jos haluaisi, ajaisi vaikka 120 km työmatkan kotiin keskellä viikkoa tai miten työvuoroihisi sopii. Mutta, omasta kokemuksesta sanon, että reissutyöarki voi jollekin olla myös "normaali", omasta lapsuuden kodista opittu malli, jota ei mitenkään kyseenalaista eikä välttämättä halua muuttaa vaan nauttii omasta vapaudestaan (vaikkei ehkä kimppa-asumisesta työkavereiden kanssa). Meillä on näin. Mies pääosin reissussa arjet. Lapsiakin on useampi. Välillä kun on rankkaa, ehdottelen minkä tahansa työn hakemista lähempää (huonosti saatavilla tämän alan hommia) mutta toisaalta pitkien lomien jälkeen oikein kaipaan omaa rauhaa saada pyörittää arkea siten, miten lasten kanssa olemme siihen tottuneet.
Tuntuupa kohtalokkaalta että tämmöinen keskustelu nousi juuri nyt esiin. Itse olen juuri tuoreeltaan onnistunut ihastumaan mieheen yli 200 km päässä. Olemme viettäneet muutamia ihania viikonloppuja yhdessä ja odotan vain koska viikot kuluu ja taas nähdään. Kukaan muu ei kiinnosta enää. Näin ei missään nimessä pitänyt käydä. Ei se vaan voi toimia, tuo yksin odottelu. Keskustelin myös viikonloppuna ystäväni kanssa aiheesta, hän on juuri lopettanut parin vuoden "muuten täydellisen suhteen" välimatkan takia. Uskomatonta että olette kuitenkin 6 vuotta jaksaneet. Kyllä minäkin suosittelen että laitat oman onnellisuutesi nyt etusijalle ja jatkat eri suuntaan. Varmasti löytyy joku joka voi jakaa arkea kanssasi, jonakin päivänä. Näin se on itsellenikin uskoteltava.... Tsemppiä
Meillä tuota välimatkaa melkein 300 kilometriä ja tapaamiset painottuvat viikonloppuihin. Mies olisi voinut hakea minua lähempää töitä, mutta niin vain jäi hakemus jättämättä. Työ oli tismalleen samaa kuin nyt, koska on virkamies ja pyörittää byrokratiaa.
Nyt olen hyväksynyt jo sen, ettei meidän tulevaisuus ole koskaan asua saman katon alla, koska miehellä ei riitä tähän kiinnostusta ja minulla on aikuiset lapset perheineen täällä oman asuinpaikkani läheisyydessä, miehellä ei ole lapsia lainkaan.
Ota asia puheeksi ja ole itsekäs. Olette vielä nuoria ja jos on kerran mahdollisuus lähentyä ja lopettaa työn takia erillään asuminen, niin tehkää se. Mieshän voi ottaa tämän kokeiluna ja jos ei toimi niin ero on aina mahdollisuus.
Oletko jotenkin tyhmä tai yksinkertainen ihminen joka ei ymmärrä oikeasta parisuhteesta mitään? Olet jo 6vuotta (!!!) elänyt haaveissa ja unelmissa jotka ei todennäköisesti tule koskaan tapahtumaan. Kuuntelet miehesi turhia lupauksia. Etsi uusi elämä.
Vierailija kirjoitti:
Jos mies itsekin (muka) haluaisi pois reissuhommista mutta ei tartu ilmiselvään tilaisuuteen, kyseenalaistaisin kyllä aika äkkiä haluaako oikeasti elää arkea kanssasi. Jos haluaisi, ajaisi vaikka 120 km työmatkan kotiin keskellä viikkoa tai miten työvuoroihisi sopii. Mutta, omasta kokemuksesta sanon, että reissutyöarki voi jollekin olla myös "normaali", omasta lapsuuden kodista opittu malli, jota ei mitenkään kyseenalaista eikä välttämättä halua muuttaa vaan nauttii omasta vapaudestaan (vaikkei ehkä kimppa-asumisesta työkavereiden kanssa). Meillä on näin. Mies pääosin reissussa arjet. Lapsiakin on useampi. Välillä kun on rankkaa, ehdottelen minkä tahansa työn hakemista lähempää (huonosti saatavilla tämän alan hommia) mutta toisaalta pitkien lomien jälkeen oikein kaipaan omaa rauhaa saada pyörittää arkea siten, miten lasten kanssa olemme siihen tottuneet.
Tähän sen verran, että mies on monta kertaa sanonut ettei viihdy siellä missä on, ja kotiin on ikävä. Mutta miksei sitten hae työpaikkaa joka olisi kohta saatavilla? Ja olet oikeassa, matka ei ole niin pitkä ettei kotona voisi käydä arkenakin.
Ap
Et ole liian vaativa. Olet pikemminkin asettanut hänen toiveensa etusijalle ja omat toiveesi pitkään toissijaisiksi.
En oikein ymmärrä miten alle kolmekymppinen pari pystyy olemaan noinkin paljon erossa, tuossa iässä on luonnollista viettää paljon aikaa yhdessä ainakin yöt, tarkoitan että hormoni yleensä hyrräävät sen verran, jos suhde on hyvä.
Jos mies tuntee vetoa ja haluaa olla enemmän kanssasi kuin nykyään, hän hoitaa asian itse, eikö ole paras suhteen tasapainon kannalta että kerrot hänelle selkeästi mitä toivot (minulla on tunne että kaipaat läheisempää vuorovaikutusta kuin vain vikkonloppuja yhdessä silloin tällöin, huolimatta siitä että sinulla on kolmivuorotyö) ja annat hänen ponnistella sen eteen että voisitte asua yhdessä.
Jos hän haluaisin vastaavasti enemmän yhteistä aikaa, hän voisi tietysti hakea jotain muutakin työtä, eikö?
Jos on halua, niin aina löytyy keinoja ja ratkaisuja.
Oletko se sinä joka suhteessa soutaa ja hän istuu istuu perässä ja nauttii maisemista? Tasapainon ja tulevaisuuteen tähtäävässä suhteessa molemmat toimivat suhteen eteen ja joskus tekevät myös uhrauksia, jotta voisi olla yhdessä ja rakentaa suhdetta.
Minusta olet tässä suhteessa se enemmän antava osapuoli?
Kerro hänelle mitä ajattelet ja annan hänen näyttää toimillaan mitä hän on mieltä (puhuminen tai jossittelu jne ei ole mikään suhteen rakentamisen tapa) ja jos hän ei hakeudu lähemmäksi, tee siitä sitten johtopäätöksiä.
Olet nuori, älä hukkaa nuoruuttasi miehelle joka ei välitä samalla mitalla.
Halauksin