Mikä lapsessa vikana? :(

1. eri lapsia pitää kasvattaa erilailla, koska lapset - myös kaksoset - ovat yksilöitä. Joten on ihan mahdollista, että jotain on mennyt pieleen taämän toisen kohdalla, vaikka sen toisen kohdalla smat menetelmät ovat tuottaneet ihan hyviä tuloksia. Ja sanon tämän as-lapsen äitinä: näiden erikoistapaustenkin kohdalla pitää vaan etsiä ja löytää se oikea menetelmä niin ihmisiä niistäkin tulee - vaikka se etsimisprosessi onkin yleensä tavislapsia pitempi ja menetelmä vähän monimutkaisempi.



2. kasvatusmenetelmiä ei "kokeilla useampaan kertaan" vaan sovelletaan johdonmukaisesti pitempään sillä YHDELLÄ kerralla. Eli oletteko te kokeilleet silloin tällöin vai oikeasti?



3) jos oikeasti huolestuttaa niin silloin asiaa pitää selvittää neuvolan sijasta neurologisella tai psykiatrisella poliklinikalla.

tiedä mitään syndroomaa mihin kuuluisi tuollaiset oireet. SIksi varmaan tulee mieleen, että johtuu kasvatuksesta.

Mielestäni kiitos sana on kasvanut möröksi. Jospa unohtaisitte koko sanan hänen kohdaltaan joksikin aikaa kokonaan.



Toki vaikuttaa siltä että joku ongelma lapsella on ehkäpä se ahkerasti tarjottu asperger tai joku muu neurologinen ongelma.



Tunteiden näyttämisessä ongelmaa jne. hakeutukaa neuropsykolgin vastaanotolle ja lapselle tutkimukset käyntiin. Jos et muuta reittiä keksi niin kasvatus- ja perheneuvola on sellainen paikka josta saa apua on kokonaan eri juttu kuin lastenneuvola.



Jos lapseni olisi tuollainen haluaisin selvittää mistä on kysymys. Neuvolan täti voi olla täysin hakoteillä asiasta joten kuuntele sydäntäsi ja toimi lapsesi parhaaksi.



Neuropsykologisella kuntoutuksella voitaisiin auttaa lastasi siitä on kokemusta lähipiirissä. Testit on kattavia ja niissä selviää mistä homma kiikastaa.

neuvolasta ei tule apua vaan vain syyttelyä.



Minusta olisi todella outoa, että toisen lapsen voisi kasvattaa eri tavalla kuin toisen, etenkin kun on kyse samanikäisistä. Eiköhän se kasvatus ole ollut ihan samaa molemmille. Totta on toki se, että ihmiset (myös kaksoset =)) ovat eri luonteisia.



Minusta kannattaisi pyytää neuvolasta lähetettä johonkin tutkimuksiin. Jos eivät neuvolasta ota tosissaan, niin menkää suoraan omalle lääkärille.



Siihen en osaa sanoa, että onko normaalia vai ei, mutta ainkain hyvin "kovapäinen" on ja isompanahan tuo voi olla vielä isompi ongelma, jos vaikka kieltäytyy lähtemästä kouluun tms.

positiivisemmin? Sehän tapahtuu aika luonnollisesti, siis hymyilevälle lapselle vastaa hymyllä ja jöröttävää lasta katsahtaa vain ja ajattelee ettei nyt häiritä kun toisella huono päivä. Voisiko olla huomion hakemista tämä käytös? Yritä huomioida jöröpoikaa ilman mitään ehtoja, ei siis tarvitse sanoa kiitos tai anteeksi, kutsu kahden kesken pelaamaan joku peli, lukemaan yhdessä tai luistelemaan, ulkoiluretkelle (metsäkävely voi olla todella antoisa keskusteluhetki) tai muuta vähän ekstraa. Aurinkoista kevättalvea.

jos on jotain päättänut. Uhmaa myös vieraampia aikuisa. Ja tytön vanhemmat ovat todellisia curling-vanhempia eli antavat aina periksi tytölle ja noudattavat pienintäkin oikkua.

Itse tosin voin kertoa, että meidän esikoisemme on aika lahjomaton tytön alku. Siis kovin iloinen, sosiaalinen ja kuopuksen syntymän jälkeen olen todennut, että helppo lapsi. Mutta kun jotain päättää niin siinä päätöksessä sitten pysyy, vaikka mitä tekisi. Pahimipien uhmakausien aikana ei ole auttanut lahjonta, kiristys kuin uhkailukaan. Esim. jos ei suostu maistamaan/syömään ruokaa niin ei sitä tee, tai jos ei halua sanoa heippa mummille tms. nii ei sitä sano. Ulos on pitänyt välillä pukea väkisin. Me ollaan miehemme kanssa johdonmukaisesti selittäneet lapselle, miksi tiettyjä asioita pitää tehdä, mutta jos mahdollista niin ei olla pakotettu (esim. sanomaan kiitos, heippa jne.), mutta toki ulos on menyt silloin kun sinne ollaan menossa jne. Nyt lapsi on 5-vuotias ja on ihan hyvä kausi meneillään.



Mutta lapsemme ei ehkä ole ihan sama kuin teidän kaksospoikanne, mutta jos tästä oli vaikka edes hieman lohtua. Itsestäni tiedän, että olen ollut myös ns. helppo lapsi, vaikkakin jossain asioissa erittäin järkähtämätön ja joustamaton. Samanlainen taitaa olla tyttömmekin.



Mutta jos todella olette huolissannne pojastanne, niin vaatikaa neuvolassa asianmukaisiin tutkimuksiin. Ensiksi ehkä ihan psykologille tai sitten juuri neuropsykologille. Ei niistä ainakaan haittaa ole. Kummaa toimintaa teidän neuvolassanne.

Tuli hyvä mieli kun sai purkaa tänne. Taidetaan ottaa yksityisen kautta yhteyttä neurologiin joka voi selvittää asiaa. Jos ei mitään löydy niin sitten varmaan voidaan olla me vanhemmatkin hieman paremmin mielin.



Joku kysyi että mitä se tarkoittaa että ollaan "kokeiltu" tuota herkkuja saa vain jos kiittää sen jälkeen. Että onko toimittu johdonmukaisesti pitemmän aikaa. Kaksi kuukautta on pisin aika kun tuota on kokeiltu (lapsi oli silloin 5v) eikä se auttanut. Sama sääntö oli tietenkin myös veljelleen mutta tämä jöröjukkaveli tietenkin vaan ärsyyntyi lisää koska veljelle ei tuottanut mitään ongelmaa sanoa kiitos ja saada ne herkut. Koki siis että häntä sorretaan pahemman kerran.



Vaikeaa...niin vaikeaa...



ap

Eli kun tilanne, missä pitäisi kiittää tulee vastaan, niin ette huomioisi tilannetta juuri mitenkään vaan jatkatte samaan tahtiin.

Meillä oli vastaavanlaisia tilanteita nuorimman pojan kanssa, mutta lopulta päätimme ettemme enää asiaa vatvo lapsen kanssa, ei mennyt pitkää aikaa kun jo kaikki luisti.

Joillain lapsilla on vaikeaa, jos jotian aisoita toitotetaan. Ehkä lapsella on jokin huono kokemus kiittämistilanteesta, ja siski välttlää sitä. Ehkä liikaa toitotatte ja huomioitte juuri kiittämis tilannetta. Ja torutte sitten jos ei kiitä. Onko näin? Jos lapselle on jäänyt oikeasti tällaisesta tilanteesta kammo, ja se pahenee vaan kun kokoajan torutaan tai asiasta tehdään ns. negatiivinen.

Asbergeria myös minä mietin ja siitä on kokemusta siskon pojan kohdalla.

Itse ennen luulin, että sen voisi helpostikin huomata, että onko esim. asberger, mutta ei sitä huomaa. Siskoni pojalla se ei ole edes mitään lievää vaan ihan oikeita ongelmia.

Mutta jos jotain mietin siskon pojasta, niin tietynlaista jääräpäisyyttä on ja se, ettei osaa tulkita toisen tunteita, ei ilmeistä eikä sanoista. Tahallaan ei ketään loukkaa vaan ihan huomaamattaan. On toisin sanoen hyvin suorapuheinen. Mutta toisaalta on hyvin valoittava ja iloinen pikkupoika. Tunteensa näytää hyvin suoraan.

Ensimmäisiä ongelmia olivat mielestäni se, että oppi hyvin myöhään puhumaan ja ennen sitä puhui ns. omaa kieltään. Ja sitten oli pienenä erittäin itkuinen, joka varmaankin johtui siitä, ettei kukaan ymmärtänyt häntä ja hänen puhettaan ja siitä, ettei hän ymmärtänyt muita. Oli oikeastaan hyvin peloissaan, hämillään ja turhautunut. Etenkin turhautunut siitä, että hänen asiansa tulkittiin usein ihan väärin ja itkua luultiin enemmänkin kiukutteluksi.

Neuvolasta eivät ottaneet tosissaan siskoni huolta, joten siskoni myös itse meni suoraan oman lääkärin kautta erinäisiin tutkimuksiin. Silloin lapsi oli 3-4 vuotias. Tekivät tutkimuksia ja erilaisia harjoituksia ja hyvin pian alkoivat epäilemään aspergeria. Sanoivat kuitenkin, ettei sitä diagnoosia anneta helposti alle 5-vuotiaalle. Mutta sen jälkeen kävi hyvin ahkerasti erilaisissa terapioissa, niin yksin kuin ryhmässä. Tästä oli sitä apua, että selvittivät myös koulunkäynnin eri vaihtoehtoja. Terapiasta oli oikeasti todella paljon hyötyä ja pystyi aloittamaan tavallisella luokalla. Pojalla ei ole omaa avustajaa, mutta opintosuunnitelmaa on tehty pojan asiat huomioiden. Tutkimuksissa selvitettiin myös kypsyyttä ja siskon poika oli ainakin matematiikassa parikin vuotta ikäisiään edellä ja mutenkin oli älyllisesti muista vähintään vuoden edellä. Mutta se toki auta, kun taas sosiaalisissa tilanteissa on muita taas huomattavasti jäljessä. Luokka on pienempi kuin normaalit luokat (muistaakseni 10 oppilasta). Mukana on muitakin erityishuomiota tarvitsevia ja sitten ihan "tavallisia" lapsia.

Sen vain halusin kertoa, ettei kannata kauan odotella, vaan tutkimuksista ei ole ainakaan mitään haittaa, vaan auttavat lasta oikeasti. Paljon huonompi on se, että menee kouluun ja leimautuu hankalaksi ja tyhmäksi, vaikka siitä ei loppujen lopuksi ole kyse.

Toki vaikuttaa siltä että joku ongelma lapsella on ehkäpä se ahkerasti tarjottu asperger tai joku muu neurologinen ongelma.

Neuropsykologisella kuntoutuksella voitaisiin auttaa lastasi siitä on kokemusta lähipiirissä. Testit on kattavia ja niissä selviää mistä homma kiikastaa.

Unohtakaa koko juttu hetkeksi.



Ovatko pojat olleet kotihoidossa suurimman osan elämästään?

Kaksosten on saatva kehittyä yksilöiksi.



Itse kaksosena tiedän että toiselle elämä voi käydä helvetilliseksi, kun vertaillaaan ja pitäisi toimia samallatavalla kuin toisenkin.



Eli vanhemmat tarvitsevat tukea neuvoja kaksosten kasvatuksessa. Jos lapsen päätä lähdetään tutkimaan ensimmäiseksi, hakemalla diagnoosia voi se johtaa ojasta allikkoon.



Toisesta lapsesta voi tulla tohtori kun toinen nauttii roskakuskina työskentelystä.

Tärkeintä on kannustaminen ja lapsen hyväksyminen kokonaisvaltaisesti sellaisena kuin on.

Hei!

Tuli heti oma poika mieleen: Hän ei 5-vuotiaana suostunut millään sanomaan ikäänsä ja neuvolassa fiksu neuvolantäti jankkasi asiaa niin pitkään, että poika meni lopulta pöydän alle ja sanoi vain: "En, en, en, en!". Me vanhemmat tietysti ihmettelimme, olimme huolissamme ja koitimme kauheasti jutella asiasta, saada pojan vastaamaan kysymykseen: "Kuinka vanha sinä olet?". Lopulta poika puuskahti (aikaa ja keskusteluja takana useampi viikko): "Minä en ymmärrä, mitä se vanha oikein tarkoittaa!". Asiaa ei tainnut yhtään auttaa se, että samoihin aikoihin telkkarista tuli Kaapon jakso, jossa pikkulintu kuoli, kun se oli niin vanha ja Kaapon isä epäili tulevansa vanhaksi, kun tarvitsi jo silmälasit jne...



Mutta iästä siis kasvoi pojalle mörkö, joka sitten alkoi helpottamaan, kun syy saatiin selville, asiasta nätisti juteltiin ja unohdettiin koko asia pitkäksi aikaa. Meitä vanhempia helpotti suuresti se, kun poika selvästi sanoi, missä vika oli.



Oletteko te saaneet jöröjukastanne irti mitään selitystä, että miksi se kiitos on niin vaikeaa? Mää luulen, että joku nappula pojan mielessä on nyt jumissa ja siitä pitäisi päästä jotenkin yli. Kiitoksen tärkeys on kasvanut suhteettomiin mittohin.

Kerro vaikka, että netissäkin oli yksi täti (minä) joka ei pienenä halunnut kiittää tai tervehtiä ketään. Se vain tuntui kauhean vaikealta. Kylässäkin istuin kahvipöydässä kunnes kaikki häipyivät, ettei tarvinnut sanoa kiitos. Ihan normaali, kohtuullisen älyskäskin aikuinen minusta on kasvanut.



Minusta tuntuu, että lapselta voisi kysellä, että miksi kiitoksen sanominen on niin vaikeaa. Lapselle voisi antaa luvan olla kiittelemättä, ja aikuinen voisi kiittää hänen puolestaan. Ehkä aikuinen voisi tervehtiäkin lapsen puolesta ja sanoa vaikka että "Pekka kokee tervehtimisen vaikeaksi, minä teen sen hänen puolestaan". Lapsen kanssa siis voisi sopia että aikuinen kiittää ja tervehtii hänen puolestaan. Näin aikuinen tulisi lapsen puolelle ja tukisi häntä. Olettaisin, että tavat löytyvät aikanaan jos niistä ei kasvateta koko ajan isompaa mörköä pakkokeinoin.

Ap:n pojasta en tiedä, mutta minusta tervehtiminen, kiitos ja anteeksi olivat pienenä niin isoja sanoja, että niitä oli vaikea sanoa.



Minulle oli pienenä kauhean vaikea tervehtiä ketään, tai oikeastaan sanoa kädestä päivää, niin kuin piti tehdä. Isä sanoi, että "tulkaapas lapset sanomaan päivää", ja se oli jotenkin ihan hirveän vaikeata. Tuntui suurinpiirtein siltä kuin olisin ollut sirkusareenalla, tirehtööri olisi kuuluttanut seuraavan numeron, valonheittimet olisivat kääntyneet minuun, rummut olisivat pärisseet ja yleisön innostunut odotus olisi ollut käsinkoskelteltavaa (kirjaimellisesti! :D). Kaikki vanhat sukulaiset tuntuivat tarkkailevan, miten hyvin käyttäytyisin ja osaisinko niiata niksauttaakin. Siitä tuli minulle jotenkin ihan hirveä juttu, siksi se oli vaikeaa.



Anteeksi oli myös ihan mahdoton, sekin oli niin iso ja painava sana. Siinä oli jotenkin toisen armoilla odottamassa synninpäästöä. Meillä ei varmaan käytetty sitä usein kotona merkityksettömissä tilanteissa (vaikka kun avaa vessan oven ja siellä onkin jo joku, tai kun kolauttaa vahingossa oven liian kovaa kiinni tms)., ja siksi siitä tuli erityisen ladattu.



Kummipoikani vanhemmat pyytävät lapsiaan tekemään asioita -pa -päätteellä ("Syöpä se ruokas nyt reippaasti"), minkä kummipoikani omaksui 4-vuotiaana. Ero on vain siinä, että hän pyysi passaamaan itseään ("Otapa toi keppi ja tuo mulle"), mutta kiitosta ei kuulunut koskaan, mikä tuntui tosi epäkohteliaalta, kun pyyntö oli kuitenkin käskymuotoinen. Kerran sitten otin antamani kepin takaisin, sanoin hänelle, että ei mua huvita olla kiltti, jos mua vaan komennellaan eikä kiitetä ja kysyin häneltä, onko "kiitos" jotenkin vaikea sanoa. Kuulemma oli. Ehdotin, että käviskö sitten "kiitti", ja vähän aikaa mietittyään hän päätyi siihen, että ehkä hän voisi sanoa "tattis". Nyt 6-vuotiaana hän taitaa jo kiittääkin.

Tyttö sanoikin kerran, että anteeksi on niin vaikea sana. Sitten hän tuli mun luokse, halasi ja sanoi "sori". Jokunen viikko sitten hän kirjoitti paperille "anteeks äiti", mutta sanominen on siis vaikeaa. Kyllä ne sanat sieltä aikanaan tulee, uskon. Itse olin pienenä samanlainen.