Keskenmenosta puhuminen

Tiedan mita koet.

Mina sain keskenmenon 5,5v sitten ja se on YHA tuoreessa muistissa, eika tule ikina unohtumaan. Kun se tapahtui tuntui etta elamani suurin piirtein pysahtyy siihen, mutta oli vain yritettava jaksaa vaikka sattui ja kovaa. Olin rv10 kun vuoto alkoi vaikkakin kehitys oli pysahtynyt jo ihan alkuunsa noin rv5. Se ei dilti tehnyt km mitattomaksi, meidan VAUVA kuoli.



Meilla oli jo yksi lapsi silloin, mutta mietin etta han oli varmaan jotenkin vahingossa minulle suotu ja emme ikina saa lisaa lapsia. Mutta onnekseni tulin jo seuraavasta kierrosta uudelleen raskaaksi, ja terve vauva syntyi ajallaan. MUTTA koko tuota raskautta varjosti pelko uudesta keskenmenosta; mista kertoo se etta verenpaineeni eka ultran jalkeen oli 180/100 (!!!!!!!!!!!!!) enka kertonut tyonantajallekaan kuin vasta rv20! Silloin alkoin jo vahan huokaista helpotuksesta kun tuntui jo liikkeet ym.



Nyt ollaan yritetty kolmatta lasta jo kohta 1,5v -tuloksetta.

t. ap

Olen siitä kertonut monille, eikä kukaan ole suhtautunut mitenkään oudosti. Itse olen kyllä sanonut, että ehkä ihan hyvä, että vauva saapuu vasta nyt keväällä eikä elokuussa, sillä isommat lapset ovat nyt paljon omatoimisempia.



Keskenmeno oli meille suuri suru, mutta nyt elämä jatkuu. Keskenmenothan ovat tosi tavallisia, joten melkein jokainen äiti on sellaisen joutunut käymään läpi.

tiedän tunteen, meillä oli keskenmeno, jonka jälkeen yritystä yli puolivuotta. Keskenmeno oli meillä viikolla 12, alkoi spontaanisti ja päättyi pääsiäisenä kaavintaan. Emme kertoneet mieheni kanssa asiasta KENELLEKÄÄN! En tiedä, loppujen lopuksi miksi, mutta silloin vain tuntui, että haluan kantaa surun itseni ja mieheni kanssa. En tietenkään voi tietää onko mies oikeasti puhunut kenenkään kanssa.



Nyt meillä on pieni vauva nautin hänestä täysin, mutta silti keskenmeno on mielessäni aikaajoin, en vain välttämättä puhu siitä. Ajattelen vain. Äitini haudalla käydessä vien myös vauvalleni kynttilän, vaikkei häntä haudattukaan. Hän oli meille jo "oikea ihminen" vaikkei saanutkaan syntyä tänän kylmää maailmaan. Pieni lapsonen viettää nyt aikaansa mummunsa, isomumunsa ja isoisänsä kanssa jossain pilven hattaralla.



Tässä olisi yhden keskenmenon kokeneen ajatuksia...

ja sitten vuoto alkoi. Sikiön kehitys oli pysähtynyt jo pari viikkoa takaperin.



Oikeastaan mä en ole saanut mitään outoja kommentteja. Tai ainut, joka jotain mun mielestä vähän typerää on sanonut, ei edes ollut mun tuttuni millään tavalla. Satunnainen juttuseura, jonka kanssa sitten tuli ihan sattumalta jutusteltua perheenlisäyksestä. Mutta muuten kaikki ovat vain toivotelleet parempaa onnea tulevaisuudessa.

Keskenmenosta on tehnyt kipeän asian se, että ympärillä monet ovat saaneet lapsia ja olleet raskaana samaan aikaan kun minunkin olisi 'pitänyt olla'. Yhdellä kaverilla on laskettu aika pari viikkoa ennen kun minulla olisi ollut. Kun olen puhunut keskenmenosta niille harvoille joille olen puhunut, monet ovat kertoneet joistain tutuista, joille asia on myös tapahtunut. Toisaalta on 'kiva' kuulla, ettei ole ainoa, toisaalta sävy on ehkä joskus ollut vähän vähättelevä tyyliin 'sitä sattuu niin monille'. Sitä ei kuitenkaan tiedä, miltä se tuntuu, ennen kun sen itse kokee... t. ap

Nyt kun sen on kokenut, on taas vähän vahvempi - siitäkin selvittiin. En kyllä usko, että suhtautumiseni muiden keskenmenoihin on juurikaan muuttunut tämän myötä, aina olen pitänyt sitä tosi surullisena asiana.



T. Se 11+5

Mulla takana 3 km.

En ole kertonut niistä kellekään, ainut joka tietää näistä on mies ja yksi tosi hyvä ystävä.

En vaan halua siitä puhua, en kestä mahdollisia typeriä kommentteja. Ja koen asian hyvin intiimiksi ja henkilökohtaiseksi.

Km tapahtuneet rv 5+3, rv 15+2 ja rv 13+2.



Tietenkin se tuntui pahalta kun muut saivat siinä välissä lapsia, kateus, katkeruus ja viha tulivat siinä aika vahvasti esille. Mun oli pitkään vaikeata suhtautua raskaana oleviin tai pikku lapsiin.

Nyt kun olemme saaneet vihdoinkin oman lapsen, niin kaikki nämä tunteet ovat kadonneet.

Sain keskenmenon vuoden yrittämisen jälkeen alkaneessa raskaudessa viikolla 6+. Nyt olen uudestaan raskaana 7+2, ja toki jännittää keskenmeno. Kävin yksityisella varhaisultrassa ja sydän näkyi hienosti, luulen aiemmin sydämen jääneen kokonaan kehittymättä. Olen toiveikas, mutta tiedän miten kovasti keskenmeno satuttaisi osuessaan taas kohdalleni.



Kerroin keskenmenosta silloin avoimesti, ja sain jotain pöljiä kommentteja, joista osa mietitytti ja loukkasi pitkään. Kuitenkin olen tyytyväinen kertomisesta, koska olen nytkin sitten saanut jännittää suoraan. Kovasti toivon meille esikoista. Toisaalta tiedän, että kestän keskenmenon tarvittaessa uudestaankin, mutta kyllä se vain satuttaisi.



Olen kuitenkin lakannut ajattelemasta keskenmenoa. Syke on nähty, ja elän hyvässä uskossa kunnes toisin todistetaan.

noista viikolla 4-8 tapahtuneista "keskenmenoista" ei pitäisi edes puhua keskenmenona, kun kyseessä on ollut enemmänkin kemiallinen raskaus. Silti juuri nämä rv 4+2 traagisen keskenmenon (eli menkat) saaneet ovat niitä melodramaattisimpia vouhkaajia. Ollaan niin "enkelilapsen äitiä", pidetään lasten kuvien rinnalla ultrakuvaa tyhjästä kohdusta, puhutaan "kylmästä maailmasta" , aiheutetaan lapsille traumat vouhkaamalla kuolleesta sisaruksesta ja muutenkin juututaan loppuelämäksi yhteen täysin merkityksettömään asiaan.

ja luottamustasi tulevaisuuteen. Itse koin myöhäisen keskenmenon tässä jokin aika sitten ja olen aivan maassa. En usko, että meille tulee enää vauvaa. Olen ihan lukossa. Ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla ajattelen vauvaa. Mielessä ei ole mitään muuta. Olen hakenut apua ja saanutkin sitä, mutta mitä pidempi aika keskenmenosta kuluu, sitä katkerammaksi ja vaikeammaksi elämä menee.



Mistä minäkin saisin iloa ja rohkeutta elämään?

Kyllä esim viikolla 8 tapahtuva keskenmeno on jo ihan 'kunnon' keskenmeno!!! On totta, että lapsille ei mielestäni kannattaisi 'vouhkata' noista aikaisista keskenenmenoista, mutta kyllä asia voi olla rankka ja on ehkä pakko kertoa, jos on vauvan odotuksestakin jo ehditty kertomaan...

Sitä vaan tahdon sanoa, että välttämättä ne typeriltä / tunteettomilta kuulostavat kommentit ei ole tarkoitettu sillä tavalla. Esim. kommentoija on yrittänyt keksiä jotain järkevää ja lohduttavaa sanomista. Siinähän on helppo sanoa, että ehkä parempi että tulee pidempi ikäero lapsille tai jotain muuta vastaavaa.



Itse olen todennut että pelkkä "olen tosi pahoillani" on ehkä paras tuossa tilanteessa. Vai miten te keskenmenon kokeneet asian näette? Tottakai reagoiminen riippuu paljolti, kuinka läheisiä ihmiset ovat toisilleen.



Tähän aiheeseenhan liittyy läheisesti ne utelut ensimmäisen tai toisen lapsen hankinnasta. Nykyään olen oppinut välttämään uteluja, kun ei koskaan tiedä kenellä keskenmenoja tai lapsettomuutta taustalla. Aikaisemmin varmasti olen pahalta tuntuvia uteluja kysellyt ja saattaa nykyisinkin sammakoita suusta lipsahdella...

Keskenmenot ovat todella yleisiä, eikä myöskään ole mitään aikaa, jolloin "sinunkin olisi jo pitänyt saada toinen". Esikoisesihan on ihan pieni vielä.



Paras tapa hoitaa asia on lyödä faktat pöytään ja jatkaa eteenpäin, eikä jäädä rypemään ja märehtimään.



t. kaksi keskenmenoa saanut kahden äiti

mulle esim. on sattunut varhainen keskenmeno ja en mä pidä sitä minään maaatakaatavana juttuna. Itse todella ajattelen, että ihan hyvä, ettei lapsille tullut liian pieni ikäero.



Mutta meitä on erilaisia. Vaikka ajattelen näin, niin ymmärrän, että joku toinen voi ottaa keskenmenonsa raskaammin, enkä lauo päin naamaa tyhmiä kommentteja. Näissä teidän tapauksissa se kommentoija ei varmaan ole ajatellut asiaa teidän kannalta, vaan pelkästään omaltaan.

noista viikolla 4-8 tapahtuneista "keskenmenoista" ei pitäisi edes puhua keskenmenona, kun kyseessä on ollut enemmänkin kemiallinen raskaus. Silti juuri nämä rv 4+2 traagisen keskenmenon (eli menkat) saaneet ovat niitä melodramaattisimpia vouhkaajia. Ollaan niin "enkelilapsen äitiä", pidetään lasten kuvien rinnalla ultrakuvaa tyhjästä kohdusta, puhutaan "kylmästä maailmasta" , aiheutetaan lapsille traumat vouhkaamalla kuolleesta sisaruksesta ja muutenkin juututaan loppuelämäksi yhteen täysin merkityksettömään asiaan.

Emme ehtineet käydä ultrassa, joten sydänääniä ei päästy koskaan näkemään.



Kyllähän tuo km on kauheinta, mitä meille on tapahtunut. Yritystä oli takana 2 vuotta ja kun lopulta sitten tärppäsi, raskaus meni kesken pian sen jälkeen, kun olimme ilmoittaneet tuleville isovanhemmille ja sisaruksillimme.



Uusi raskaus sai pian alkunsa ja miehen veli kommentoi tämän kuultuaan "ai taas..." ja kyllä tuntui ikävältä :( Pelko varjosti koko alkuraskautta tai oikeastaan puoleen väliin asti. Nyt asia ei enää pyöri mielessä, kun on vauva jo sylissä. Raskauden aikana en esimerkiksi lukenut juurikaan odotuspalstaa (tai ainakaan oman kuukauden pinoa). Ehdin osallistua tämän keskenmenneen raskauden keskusteluihin ja pinojen näkeminen sattui.



Hassua oli myös terveydenhoitajan suhtautuminen. Hän ei sanallakaan puhunut keskenmenostani seuraavan raskauden käynneillä. Kun olin itse käymässä vessassa (ottamassa pissanäytettä) tässä toisessa raskaudessa, oli th kysynyt mieheltäni, että miten olen suhtautunut km... Itse en oikein osannut ottaa asiaa puheeksi. Emme myöskään saaneet uutta Vau-kirjaa terkkarilta, koska "teillähän se jo on". Olin kuitenkin tehnyt merkintöjä omista fiiliksistäni ko kirjaan ja se oli laitettu pois silmistä muistolaatikkoon. Tilasin sitten Vau-kirjalta uuden.



Pahinta oli ehkä kuitenkin se, että Vauva-lehdestä soitettiin toistuvasti lehtitilauksia kaupitellen. Olin rekisteröitynyt tänne palstalle ja soittelivat sitten perään "vauva-asioissa!". Pari kertaa sanoin, että en halua puhua asiasta, että aihe on arka, vauvaa ei ole tulossa. Silti aina vain soittelivat. Kun asia oli tuore, niin jouduin kerran palaamaan kotiin työmatkalta, kun bussissa tuli iso itku yhden tällaisen soiton takia. Tästä syystä Vauva-lehti on boikotissa ja tilaan Kaksplussaa. Palstoja luen täällä välillä.

Niin tämäkin. On suorastaa uskomatonta, että itse olen selvinnyt vauvan hautaamisesta jne. (yksi meidän lapsista kuoli 3 viikon ikäisenä), ja tottakai se oli aikanaan hirveää, mutta siitä selvittiin. Nykyään en edes juurikaan muista sitä ja lapsille, jotka ovat syntyneet hänen jälkeensä, niin asiasta ei ole kerrottu.



Kuka torvi muuten kertoo pienille lapsille raskaudesta kovin aikaisin!?!??! Kuka voi olla niin ajattelematon??

Voi jessus! Ja tuonkin kirjoittaja kasvattaa lapsia...

lapsentekosuunnitelmista. (Utelias, tiedän.) Mä ainakin toivoisin, että ihminen, joka on kokenut useita keskenmenoja tai joilla on vaikeaa tulla ylipäätään raskaaksi, jotenkin ilmaisisivat sen. Ei tarvitse mennä yksityiskohtiin, mutta voi esim. sanoa, että lapsille on annettu lupa tulla, mutta vielä ei ole onnistunut. Tai jotain muuta epämääräistä.



Useimmille ihmisille lapsenteko on kuitenkin kiinni vain siitä, että päätetään lopettaa ehkäisy jne, ja lähtökohtaisesti lapsiasioista jutellaan aika leppoisissa merkeissä. Siksi ei välttämättä tule edes mieleen, että jollekin se voi olla tosi herkkä paikka.