Keskenmenosta puhuminen

Minullakin on yksi tuttu, jolla on kolme lasta, joka suunnilleen joka kerta kun nähdään, utelee että 'oletkos jo raskaana' ja 'koskas hankitte lisää lapsia' jne. En halua hänelle kertoa, että kesken meni. Varsinkin kun on jotenkin niin ajattelematonta kysellä... luulisi että tajuaisi jo kun en sano mitään, että kaikki ei ehkä ole ihan kunnossa...

Niin tämäkin. On suorastaa uskomatonta, että itse olen selvinnyt vauvan hautaamisesta jne. (yksi meidän lapsista kuoli 3 viikon ikäisenä), ja tottakai se oli aikanaan hirveää, mutta siitä selvittiin. Nykyään en edes juurikaan muista sitä ja lapsille, jotka ovat syntyneet hänen jälkeensä, niin asiasta ei ole kerrottu.

Kuka torvi muuten kertoo pienille lapsille raskaudesta kovin aikaisin!?!??! Kuka voi olla niin ajattelematon??

Ymmärrän kyllä että keskenmenoista ei välttämättä aleta kertoa lapsille. Mutta minusta keskenmeno ja ihan elävänä syntynyt lapsi, vaikka elikin vain 3 viikkoa, ovat jo täysin eri asia.

Ajotko koskaan kertoa lapsillesi?

Jos et ajo kertoa, niin saattavat saada asian selville joskus myöhemmin ja olla katkeria että et kertonut.

Ollaan niin "enkelilapsen äitiä", pidetään lasten kuvien rinnalla ultrakuvaa tyhjästä kohdusta, puhutaan "kylmästä maailmasta" , aiheutetaan lapsille traumat vouhkaamalla kuolleesta sisaruksesta ja muutenkin juututaan loppuelämäksi yhteen täysin merkityksettömään asiaan.

lapsentekosuunnitelmista. (Utelias, tiedän.) Mä ainakin toivoisin, että ihminen, joka on kokenut useita keskenmenoja tai joilla on vaikeaa tulla ylipäätään raskaaksi, jotenkin ilmaisisivat sen. Ei tarvitse mennä yksityiskohtiin, mutta voi esim. sanoa, että lapsille on annettu lupa tulla, mutta vielä ei ole onnistunut. Tai jotain muuta epämääräistä.

Useimmille ihmisille lapsenteko on kuitenkin kiinni vain siitä, että päätetään lopettaa ehkäisy jne, ja lähtökohtaisesti lapsiasioista jutellaan aika leppoisissa merkeissä. Siksi ei välttämättä tule edes mieleen, että jollekin se voi olla tosi herkkä paikka.

Ensinäkin meillä lapsensaanti ei ollut ollenkaan helppoa, ja jokainen joka kyseli sen perään pahoitti mieleni aika pahasti. Vaikka ajattelemattomuuttakin kyseli.

Lisäksi koen että raskauteni tai se että en ole raskaana ei kuulu kellekään. On minun henk.koht. asia jota ei tartte kysellä. Kyllä sitten kerron jos on jotain kerrottavaa.

Kyllä esim viikolla 8 tapahtuva keskenmeno on jo ihan 'kunnon' keskenmeno!!! On totta, että lapsille ei mielestäni kannattaisi 'vouhkata' noista aikaisista keskenenmenoista, mutta kyllä asia voi olla rankka ja on ehkä pakko kertoa, jos on vauvan odotuksestakin jo ehditty kertomaan...

odotuksesta jo hyvin varhainkin, vaikka se sitten menisikin kesken. Mahdollista surua heidän ei tarvitse joutua kannattelemaan, mutta aikanaanhan heistäkin tulee sitten aikuisia ihmisiä. Voi olla silloin hyväkin, että he voivat muistoistaan kaivella sen tiedon, että niinpä joo, keskenmenohan oli äidillä ja isilläkin silloin joskus, siitä siis voi selviytyä!

Ensinäkin meillä lapsensaanti ei ollut ollenkaan helppoa, ja jokainen joka kyseli sen perään pahoitti mieleni aika pahasti. Vaikka ajattelemattomuuttakin kyseli.

Lisäksi koen että raskauteni tai se että en ole raskaana ei kuulu kellekään. On minun henk.koht. asia jota ei tartte kysellä. Kyllä sitten kerron jos on jotain kerrottavaa.

että useimpien ihmisten kanssa näistä asioista jutellaan, se on se normi. Jos lähdetään keskustelutapoja muuttamaan joidenkin yksilöiden takia, niin menee aiheet vähiin. Esim. mä voisin sanoa, että mulle syöpä on tosi vaikea ja pelottava asia, koska olen menettänyt sille läheisiäni (niinkuin onkin, ja olenkin). Sen takia kenenkään kanssa ei saisi keskutella syövästä. Ja varsinkaan mun kanssa, vaikka en ole taudin aiheuttamasta surusta tutuille ikinä kertonut, eivätkä he tiedä sen olevan mulle arka paikka. Ei maailma vaan mene niin. On paljon reilumpaa multa tietyissä tilanteissa ilmaista, että en välttämättä kauhean paljon jaksaisi asiasta keskustella, koska olen juuri haudannut läheiseni taudin takia.

21

ja sitten selittää, että pikkusisko/veikka kuolikin, eikä tulekaan?

Olen hakenut apua ja saanutkin sitä, mutta mitä pidempi aika keskenmenosta kuluu, sitä katkerammaksi ja vaikeammaksi elämä menee.

Mistä minäkin saisin iloa ja rohkeutta elämään?

et ole tahtonut selvitä, vai onko tämä ensimmäinen tämän laatuinen? Onko sulla yleensä ollut vahva usko (sinänsä hyvä asia!) siihen, että kun jonkun eteen tekee töitä, niin tavoite saavutetaan ja kaikki menee hyvin? Tuntuuko nyt epäoikeudenmukaiselta, että vaikka teit kaiken kuten pitikin, kiitos ei lopussa seissyt?

Nimittäin kuulostaa mun korvaan vähän siltä, että tällä kokemallasi ikävällä menetyksellä on jotain suurempaakin symboliarvoa.

Mä taas olen itse tottunut elämässä siihen, että hyvistä aikeista huolimatta kaikki ei välttämättä mene kuin tanssi, mutta sitten täytyy vain koettaa uudestaan tai toisella tavalla. Joissakin asioissa tietysti kannattaa luovuttaakin, mutta esim. lasta ei voi saada, jos sitä ei yritä.

Tietysti ymmärrän, että myöhäisillä viikoilla tapahtunut keskenmeno on hirvittävän suuri suru, siinä on niin paljon murskaantuneita toiveita ja unelmia :( "Normaalilla" tavalla vauvaansa sitoutunut äitihän on siinä vaiheessa suunnitellut melkein jo lakkiaiset ja isoäidiksi tulemisen, keskenmeno tai vauvan kuolema pistää kaiken uusiksi.

Minun mielestä ei syöpäkään ole mikään normi ja asia mistä juttelen ihmisten kanssa, ei todellakaan. Enkä juttele myöskään mahdollisista raskauksista tai lapsensaanti suunitelmista.



On niitä muitakin aiheita. Yleensäkin sairaudet eivät ole aihe mistä nyt noin vaan jutustellaan.

tai toivotaan. Elämässä on yllätyksiä, mutta niistä selvitään.

Meillä lapset eivät ole todellakaan millään lailla murehtineet keskenmenoa, he selittävät ihan iloisesti, että "vauva on tuolla puutarhassa" (sain keskenmenon kotona ja mutkia oikoen selitimme, että vauva on nyt tuolla puutarhassa ja kasvaa ruusuja) tai "nyt meitä olisi neljä lasta, jos vauva olisi syntynyt".

Me olemme sanoneet, että kyllä se on suuri suru meille, mutta emme ole vajonneet murheen syövereihin ja elämä on jatkunut, kuten ennenkin.

Ei tämä meidän perheemme "perustuksia" mitenkään ole järkyttänyt, että lapsetkin ovat saaneet huomata elämän kiertokulkua. On heillä jo lemmikkejäkin kuollut (hiiret ovat lyhytikäisiä). Elämää se on, syntymä ja kuolema, samoin raskaus ja ne toimenpiteet, jotka siihen johtavat. Musta on tärkeämpää, että lapset kasvavat tuntemaan elämää, eivät pelkäämään sitä.

ja sitten selittää, että pikkusisko/veikka kuolikin, eikä tulekaan?

Ihan muutamalle ystävälle olin raskaudesta kertonut. Ei mulla itselläni ollut mitään pakottavaa tarvetta puida asiaa ystävien kanssa. Mutta päätin kuitenkin ilmoittaa että sain keskenmenon. Se mikä yllätti oli se että, aika kevyesti se otettiin vastaa. Yksi sanoi esim. "hyvä että meni nyt kesken, se oli varmaan jotenkin viallinen. Toinen pahoitteli ja kysy heti perään että, "yrittättekö nyt uudestaan, vai annatteko olla"? Ei kai tollasia heti keskenmenon jälkeen mieti!

Ei kukaan varmaan pahalla, mutta tuntui siltä että kukaan ei oikein ajatellut sitä niin että, se oli oikeesti meille menetys vaikka nyt niin alkuviikoilla meni kesken.



Mä olen siitä yli päässyt, mutta kieltämättä tammikuussa laskettuna aikana oli vähän haikea olo.

Mulla itselläni on ollut viisi keskenmenoa ja niiden jälkeen saimme yhden lapsen. Varsinkin toinen keskenmeno oli minulle erittäin kova paikka. Yleensähän näissä menetyksissä ihmiset surevat paljoa muutakin kuin sitä keskenmenoa. Hormonitoiminta on jo käynnistynyt ja tunteet voivat olla varsin äärimmäisiä. Voi olla sama ilmiö kuin julkkisten kuolemissa. Surraan montaa muutakin asiaa kuin sitä sinänsä tuntematonta idolia.



Minusta monet ihmiset ovat ajattelemattomia eivätkä kovin empaattisia, niin kuin tässä ketjussakin näkyy. Jos jollekulle keskenmeno ei olekaan iso murhe, ei se tarkoita etteikö jollekulle voisi olla. Jotenkin ihmisillä on vielä kova tarve sanoa jotain. Eikö voi sanoa vain, että on pahoillaan.



Se alkanut raskaus on kuitenkin monille unelma ja sitten kun se unelma ei toteudukaan, niin totta kai moni on surullinen.



Minusta asiaa voisi melkein verrata vaikka siihen, että on hakenut opiskelupaikkaa ja saanutkin sen. Kuitenkin ennen opintojen aloittamista vaan sanottaisiin, sorry, et voi tulla. Ei mitään syytä. Totta kai ketä tahansa harmittaisi. Sitten siihen joku sanoisi, että no ei sun ollut sinne tarkoitus mennäkään opiskelemaan, lähde vaikka mäkkäriin duuniin. Ei tuntuisi varmaan kovin mukavalta.



Ja sille, jonka mielestä on ihan normaalia udella toisten sairauksista ja raskauksista, niin kannattaa hiukan miettiä uudestaan. Entä jos sulta kysyttäisiin joka kerta, että oletkos jo kuolemassa syöpään? Teidän suvussahan ruukataan kuolla nuorina.



AP:lle vielä. Minua lohdutti gynekologini sanat. Hän sanoi, että vaikka sinänsä keskenmeno on kamala asia, niin se on kuitenkin elimistön viesti, että raskaus voi lähteä käyntiin. Se oli itselleni tärkeää, koska tosiaan ensimmäinen lapsi syntyi vasta viiden keskenmenon jälkeen.

Minun mielestä ei syöpäkään ole mikään normi ja asia mistä juttelen ihmisten kanssa, ei todellakaan. Enkä juttele myöskään mahdollisista raskauksista tai lapsensaanti suunitelmista.

On niitä muitakin aiheita. Yleensäkin sairaudet eivät ole aihe mistä nyt noin vaan jutustellaan.

ja siinäkin voi mennä vikaan, jos ei rakasta suomen vähälumista kesää ja hihku pakkasella. Pitää muistaa sääliä sairauden takia helteestä kärsiviä sekä itkeä vanhusten puolesta, jotka kuolettavasti loukkaantuvat talviliukkailla.

Kuka torvi muuten kertoo pienille lapsille raskaudesta kovin aikaisin!?!??! Kuka voi olla niin ajattelematon??

lasta toivotaan mutta katsotaan saadaanko koskaan.



En ole onneksi törmännyt mihinkään niin tökeröön, mitä joskus saa lukea, tyyliin "panetteko te oikeaan reikään" tai "älä nyt syö niitä pillereitä". Kaikki ihmiset ovat aina olleet tosi mukavia ja suurin osa tuntee useampiakin pariskuntia, jotka ovat saaneet vasta hoidoilla lapsen.

21

PS. en melkein viitsinyt tulla takaisin tähän ketjuun, kun arvelin, että tuolla mielipiteelläni olisi tullut enemmänkin kakkaa niskaan. :)

ja siinäkin voi mennä vikaan, jos ei rakasta suomen vähälumista kesää ja hihku pakkasella. Pitää muistaa sääliä sairauden takia helteestä kärsiviä sekä itkeä vanhusten puolesta, jotka kuolettavasti loukkaantuvat talviliukkailla.

mutta jatkan nyt. minulla siis yksi 6+ noin km ja nyt raskaus taas alussa, sydän nähtynä.



Pakko vielä sanoa niille, jotka vähättelevät keskenmenojen satuttavuutta, että niinkuin tuossa jo viitattiin, keskenmenossa menettää paljon muutakin kuin kimpun soluja tai alle senttisen tms alkion. Itse olen suurinpiirtein kymmenen vuotta toivonut lasta, ja yritystä oli tuolloin tosiaan sen vuosi takana. Raskaus oli niin toivottu kuin vain olla saattaa, ja elin jo mielessäni huomaamatta toive-elämää äitinä vauvan kanssa. Kun vauvaa ei sitten tullutkaan, kolaus oli valtava.



tiedän kyllä, että jollekin toiselle km on helppo asia sivuutettavaksi. Ihmiset on niin erilaisia. Toinen pärjää hyvällä mielellä, vaikka on mikä kuolemansairaus, toinen ei meinaa kestää pienempiä kolahduksia. Ja kaikki riippuu siitä, mikä on itselle tärkeintä: jos omaa tärkeintä asiaa ravistellaan, se satuttaa.



Mietin sitä, että itse olen ehkä nyt luottavaisella miellä tästä raskaudesta siksi, että ensinnäkin sydämen lyönnit on nähty, ja tukeudun mielessäni tilastoihin. Toisekseen siksi, että olen ylittänyt ne varhaiset päivät, joilla raskaus viimeksi meni kesken. Kolmanneksi siksi, että olen rajoittanut internetin käyttöä. :) Luen nykyään harvoin näitäkän palstoja, koska täällä aina kuulee kaikenlaisia surullisia tarinoita, jotka alkavat stressata. :) Olen päättänyt pysyä hyvällä mielellä. Se päätös pysyy, jos pysyy. Saatan säikähtää jotain, mutta sitten säikähdän. En osaa sanoa muuta.



En siltikään mielelläni keskustele vauvojen äitien kanssa raskaudesta, koska silloin minua vähän surettaa, kun mietin miltä tuntuisi jos en sitten saisikaan vauvaa ja vauva-arkea. Että ihan peloton en kyllä ole.