Lue keskustelun säännöt.
Mikä on normaali aika toipua avioerosta?
04.08.2020 |
Mitä mieltä olette?
Itse olin yhdessä mieheni kanssa 19-vuotiaasta asti 15 vuotta (josta 8 vuotta naimisissa).
15 vuoden jälkeen hän petti ja jätti, ilman mitään keskustelua tai ennakkovaroitusta. Jälkeenpäin kuulin kyllä, että liittomme oli ollut hänelle epätyydyttävä.
Nyt läheiset ihmettelevät, kun en ole 1 vuoden jälkeenkään vielä oikein päässyt yli asiasta.
Mikä on "oikea" aika toipua tällaisesta?
Kommentit (12)
Ei ole "normaalia" aikaa. Moni jättäjä on käsitellyt asian mielessään jo ennen eroa, kun moni jätetty vasta alkaa käsitellä asiaa. Lisäksi asiaan vaikuttaa ainakin suhteen pituus, ihmisen oma luonne, ikä, elämäntilanne jne...
Itselläni on kestänyt päivästä yhdeksään kuukauteen. Jälkimmäinen seitsemän vuoden avoliiton päättymisen yhteydessä, kun tulin petetyksi ja jätetyksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jonkun laskukaavan mukasn toipuminen vie kolmanneksen siitä ajasta, mitä on ollut yhdessä. Tietty pitää miettiä, mikä on toipumisen mittari? Sekö, ettei enää itke? Vai ei ajattele päivittäin? Vai ei tunne mitään?
Minut vaihdettiin lennosta toiseen 20 vuoden jälkeen. Pahinta aikaa kesti 1,5 vuotta. Eli se oli vuoristorataa kaikkine tunteineen. Sen jälkeen se vuoristorata ei enää sukeltanut niin usein sinne pohjalle, vaan alkoi selkeä nousukausi. Kahden vuoden jälkeen olin aika lailla toipunut.
Kyllä vielä kolmen vuoden jälkeen tuli aika ajoin suru voimakkaana lasten puolesta ja siitä, etten saanut elinikäistä avioliittoa. Saatoin vieläkin itkeä.
Ja vielä seitsemän vuoden jälkeen tunsin ajoittaista surua. Mutta siihen se taisi sitten loppua. Eli tuo laskukaava pitänee paikkansa?
5 vuotta. Neljän niistä jo liiton aikana, ennen eroa.
Vierailija kirjoitti:
Jonkun laskukaavan mukasn toipuminen vie kolmanneksen siitä ajasta, mitä on ollut yhdessä. Tietty pitää miettiä, mikä on toipumisen mittari? Sekö, ettei enää itke? Vai ei ajattele päivittäin? Vai ei tunne mitään?
Minut vaihdettiin lennosta toiseen 20 vuoden jälkeen. Pahinta aikaa kesti 1,5 vuotta. Eli se oli vuoristorataa kaikkine tunteineen. Sen jälkeen se vuoristorata ei enää sukeltanut niin usein sinne pohjalle, vaan alkoi selkeä nousukausi. Kahden vuoden jälkeen olin aika lailla toipunut.
Kyllä vielä kolmen vuoden jälkeen tuli aika ajoin suru voimakkaana lasten puolesta ja siitä, etten saanut elinikäistä avioliittoa. Saatoin vieläkin itkeä.
Ja vielä seitsemän vuoden jälkeen tunsin ajoittaista surua. Mutta siihen se taisi sitten loppua. Eli tuo laskukaava pitänee paikkansa?
Suriko ex-miehesikin eroa seitsemän vuotta? Eli pitikö?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jonkun laskukaavan mukasn toipuminen vie kolmanneksen siitä ajasta, mitä on ollut yhdessä. Tietty pitää miettiä, mikä on toipumisen mittari? Sekö, ettei enää itke? Vai ei ajattele päivittäin? Vai ei tunne mitään?
Minut vaihdettiin lennosta toiseen 20 vuoden jälkeen. Pahinta aikaa kesti 1,5 vuotta. Eli se oli vuoristorataa kaikkine tunteineen. Sen jälkeen se vuoristorata ei enää sukeltanut niin usein sinne pohjalle, vaan alkoi selkeä nousukausi. Kahden vuoden jälkeen olin aika lailla toipunut.
Kyllä vielä kolmen vuoden jälkeen tuli aika ajoin suru voimakkaana lasten puolesta ja siitä, etten saanut elinikäistä avioliittoa. Saatoin vieläkin itkeä.
Ja vielä seitsemän vuoden jälkeen tunsin ajoittaista surua. Mutta siihen se taisi sitten loppua. Eli tuo laskukaava pitänee paikkansa?
Suriko ex-miehesikin eroa seitsemän vuotta? Eli pitikö?
No, mistäs minä tiedän, mutta hän kiusasi minua 7-8 vuotta eron jälkeen. Eli jotain tunteita hänessä herätin niin kauan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jonkun laskukaavan mukasn toipuminen vie kolmanneksen siitä ajasta, mitä on ollut yhdessä. Tietty pitää miettiä, mikä on toipumisen mittari? Sekö, ettei enää itke? Vai ei ajattele päivittäin? Vai ei tunne mitään?
Minut vaihdettiin lennosta toiseen 20 vuoden jälkeen. Pahinta aikaa kesti 1,5 vuotta. Eli se oli vuoristorataa kaikkine tunteineen. Sen jälkeen se vuoristorata ei enää sukeltanut niin usein sinne pohjalle, vaan alkoi selkeä nousukausi. Kahden vuoden jälkeen olin aika lailla toipunut.
Kyllä vielä kolmen vuoden jälkeen tuli aika ajoin suru voimakkaana lasten puolesta ja siitä, etten saanut elinikäistä avioliittoa. Saatoin vieläkin itkeä.
Ja vielä seitsemän vuoden jälkeen tunsin ajoittaista surua. Mutta siihen se taisi sitten loppua. Eli tuo laskukaava pitänee paikkansa?
Suriko ex-miehesikin eroa seitsemän vuotta? Eli pitikö?
No, mistäs minä tiedän, mutta hän kiusasi minua 7-8 vuotta eron jälkeen. Eli jotain tunteita hänessä herätin niin kauan.
Ei ollut tarkoitus loukata vaan kysenalaistaa tuollaiset yksioikoiset "säännöt" joihin moni tuntuu uskovan. Aivan kuin ihmiset ja tilanteet olisivat toistensa kopioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jonkun laskukaavan mukasn toipuminen vie kolmanneksen siitä ajasta, mitä on ollut yhdessä. Tietty pitää miettiä, mikä on toipumisen mittari? Sekö, ettei enää itke? Vai ei ajattele päivittäin? Vai ei tunne mitään?
Minut vaihdettiin lennosta toiseen 20 vuoden jälkeen. Pahinta aikaa kesti 1,5 vuotta. Eli se oli vuoristorataa kaikkine tunteineen. Sen jälkeen se vuoristorata ei enää sukeltanut niin usein sinne pohjalle, vaan alkoi selkeä nousukausi. Kahden vuoden jälkeen olin aika lailla toipunut.
Kyllä vielä kolmen vuoden jälkeen tuli aika ajoin suru voimakkaana lasten puolesta ja siitä, etten saanut elinikäistä avioliittoa. Saatoin vieläkin itkeä.
Ja vielä seitsemän vuoden jälkeen tunsin ajoittaista surua. Mutta siihen se taisi sitten loppua. Eli tuo laskukaava pitänee paikkansa?
Suriko ex-miehesikin eroa seitsemän vuotta? Eli pitikö?
No, mistäs minä tiedän, mutta hän kiusasi minua 7-8 vuotta eron jälkeen. Eli jotain tunteita hänessä herätin niin kauan.
Ei ollut tarkoitus loukata vaan kysenalaistaa tuollaiset yksioikoiset "säännöt" joihin moni tuntuu uskovan. Aivan kuin ihmiset ja tilanteet olisivat toistensa kopioita.
Olen kyllä kuullut monia muitakin ”sääntöjä”, mutta tuo kolmasosa säikäytti minut pahemman kerran. Ajattelin erotessa, että en suostu uskomaan tuohon. Mutta näin jälkiviisaana olen alkanut siihen uskomaan.
Huomioi kuitenkin, ettei tuo seitsemän vuotta ollut mitään kokoaikaista toipumista. Ensimmäiset 1,5 vuotta oli sitä. Kyllä kykenin perustamaan uuden parisuhteen muutaman vuoden jälkeen. Nuo viimeiset vuodet olivat sellaista häilyvää surua, esim jos luki jutun pitkästä avioliitosta, jossa mies rakasti vaimoaan tms. Silloin tuli sellainen haikeus, voi kun minä en tuota saanut, ja sitten se haikeus meni ohi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olin 15 vuotta miehen kanssa, josta 12 vuotta naimisissa ja meillä kolme lasta.
Mies petti fyysisesti yhden illan jutun kanssa ja sitten selvisi myös treffiprofiilit netissä sellaisilla saiteilla missä haetaan yhden yön juttuja. Mies ei siis hakenut vakituista seuraa. En pystynyt hyväksymään enkä antamaan anteeksi, uskon uskollisuuteen.
Mulla meni 6 vuotta ja sitten saatoin todeta että asia on käsitelty osaltani kokonaan. En ajattele miestä enkä liittoamme. En tunne häntä kohtaan enää mitään. En rakkauta, en sääliä, en vihaa, pelkkää tyhjää vain. Jos kuulen hänen nimensä niin en tunne mitään. Jos kuulisin miehen menehtyneen niin ei se aiheuttaisi mitään tunteita.
Ensimmäiset 6 kuukautta miehen pettämisten paljastumisten jälkeen olin shokissa ja keskityin siihen että pystyin syömään ja tekemään lapsille ruokaa. Pesin pyykkiä ja siivosin jos jaksoin. Siitä se sitten pikkuhiljaa lähti. En asettanut itselleni odotuksia toipumisen suhteen vaan ajatettelin, että elän tunti kerrallaan, sitten jonkin ajan päästä viikko kerrallaan jne.
Ja nyt voin ihan hyvin. Tosin en enää tunne mitään suuria tunteita, ei hersyvää iloa eikä raastavaa surua noin yilipäätään. Vaan kaikki on tasaisempaa. Lapseni sanoi joskus, että 'sä et äiti enää hymyile niinkun ennen'. Se oli aika pysäyttävää ja onhan se varmaa tottakin.
Mulla menee kuitenkin ihan hyvin. Olen lasten kanssa terve, mulla on hyväpalkkainen vakityö, kivat työkaverit, talouteni on enemmän kuin hyvässä kunnossa. Olen aloittanut omia kivoja harrastuksia, sellaisia mitä ex ei sallinut/ei tykännyt ennen. Käyn yksin laskettelemassa, koska haluan mennä yksin. Teen vapaaehtoistyötä jne. Miehiä en kaipaa, enkä etsi parisuhdetta. Mutta jos joskus vahingossa joku tulee vastaan niin voin harkita seurustelua. Naimisiin en kyllä enää mene, enkä perusta yhteistä taloutta koska haluan tarvittaessa pystyä eroamaan "sekunnissa". En vaan jaksa sitä ositusta ja epävarmuutta siitä missä nukun ensi yöni.
Exälläni ei mene kovin kaksisesti. Ei ole vakituista suhdetta hänellä. Ja hänen terveytensä reistaa tosi paljon vaikka on vasta 46v. On jatkuvasti sairaalassa, tosi vakaviakin sairauksia. En tiedä katuuko pettämisiään meidän liitossa. Mahtaako ajatella että olisi kova jos olisi vaimo auttamassa sairasteluiden kanssa? Tuskin. Mies nimittäin syytti minua pettämisistään (jos olisin tarjonnut parempaa se k siä niin ei olisi tarvinnut kuulemma pettää).
Minulla meni pari vuotta siihen, että pahin suru ja muu tunnekuohu meni ohi ja aloin katsomaan vahvasti tulevaan omana itsenäni. Rakentamaan siis omaa elämääni enkä vain pärjäilemään vanhan parisuhteen raunioilla. Tästä vajaa vuosi ja aloin miettimään, että elämässäni olisi tilaa uudelle ihmisille. Tapaisinkin lähes välittömästi upean ihmisen, mutta se oli ehkä kuitenkin vähän liian nopeasti ja jouduin tekemään vielä paljon töitä itseni kanssa. Toki voi olla, että saman olisi joutunut käymään läpi, vaikka uusi suhde olisi alkanut myöhemmin.
Olin edellisen kumppanini kanssa 15 vuotta ja meillä on lapsia. Ero oli yllättävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
15 vuotta on pitkä aika olla yhdessä.
En ihmettelisi, vaikka toipumiseen menisi vuosia.