Sovinko sittenkään parisuhteeseen?
Olen nuorehko nainen. Suurimman osan aikuisuudestani olen ollut yksin, avoliitossa en koskaan ole ollut. Iso ongelmani on ollut se, että olen monesti lyönyt pelin vähän liiankin nopeasti poikki enkä ole katsonut suhteita eteenpäin silloin kun olisi ehkä pitänyt.
Nyt olen ollut vajaan vuoden yhdessä ihanan, turvallisen ja rauhallisen miehen kanssa, joka on lisäksi hyväsydäminen, rehellinen ja ihan komeakin. En kuitenkaan oikein koskaan ole ollut varsinaisesti ihastunut häneen, mutta tässä on ollut ihan hyvä olla. Olen ajatellut että ainakin yritän lopettaa nirsoilun ja edes väkisin yritän katsoa, minne se "ihan hyvä" juttu etenee.
Iso syy miksi en koskaan ainakaan erityisen vahvasti ihastunut mieheen on se että tuntuu ettei meillä ole oikein yhteistä huumorintajua. Vaikka arvostan miestä todella paljon ihmisenä ja tiedän ettei hän tarkoita pahaa, niin hän on myös toisinaan ehkä vähän tyly ja sosiaalisesti kömpelö.
Lisäksi seksi meidän välillä ei ole koskaan ollut mitään erityisen ihmeellistä. Ollaan puhuttu, yritetty, keskusteltu mistä tykätään, ja nykyään seksi on ihan ok. Mies oli alkuun vähän "lahna" halusi että minä olen aina päällä ja mikään muu ei tuntunut onnistuvan. Nyt kovan työskentelyn jälkeen seksi on ihan ok kivaa, mutta on paljon ihmisiä joiden kanssa tämä on toiminut paremmin.
Tuntuu että ihastun todella helposti muihin. Alan kaivata sinkkuaikojani ja pohdin että olisiko jonkun muun kanssa parempi olla. Toisaalta tuntuu että en vain osaa sitoutua ja minun pitäisi "kasvaa" parisuhdeihmiseksi. Ovatko parisuhteet kuitenkin kärvistelyä ja paremman ajan odottelua, kompromisseja ja luopumista? Miten iso hinta pitää maksaa pitkästä parisuhteesta? Eihän kaikkea voi saada kerralla.
Vai onko kyse siitä en vain kerta kaikkiaan sovi parisuhteeseen ja siksi en vain osaa valita enkä tyytyä mihinkään? Tämä olisi surullista, koska toivoisin että minulla olisi joskus oma perhe. Missään nimessä en haluaisi loukata tai pettää toista.
Onko muilla vastaavia kokemuksia?
"Ovatko parisuhteet kuitenkin kärvistelyä ja paremman ajan odottelua, kompromisseja ja luopumista? Miten iso hinta pitää maksaa pitkästä parisuhteesta? Eihän kaikkea voi saada kerralla."
Kiva että haluat kehittää itseäsi. Mutta nyt olet ymmärtänyt vähän väärin.
Ensinnäkään, alle vuoden kestänyt parisuhde ei ole pitkä. Yrität olla väkisin huonossa suhteessa koska et halua erota liian helposti. Sinulla on siis väärä mies. Miehessä ei välttämättä mitään vikaa ole, mutta hän ei sovi sinulle. Teillä ei huumori kohtaa eikä seksi. Et ole hänen kanssaan siksi että olet rakastunut häneen, vaan siksi että hän on hyvä paperilla. Siinä sinulla menee pieleen.
Oma parisuhteeni ei ole mitään kärvistelyä. Mies saa minut nauramaan joka päivä. Joka päivä olen onnellinen, iloinen ja kiitollinen parisuhteestani. Ajatus siitä että mies jättäisi tai kuolisi kauhistuttaa minua. Tylsätkin päivät ovat hauskoja kumppanini kanssa. Toki niitä riitoja joskus (harvoin ja silloinkin kunnioittavasti) tulee, mutta niistä päästään yli työstämällä niitä yhdessä eikä kumpikaan harkitse eroa niiden takia. Totta kai parisuhde on kompromisseja. Ei voi ajatella niin ettei mitään tarvitse muuttaa kun olen jo täydellinen. Mutta itsestä pitää tunnistaa missä asioissa on valmis tekemään kompromissin ja missä ei. Nostatko sukat lattialta kun mies pyytää tai päätätkö olla hankkimatta lapsia koska mies halusi?
Hyvän parisuhteen tunnistaa siitä, ettei sinun tarvitse koko ajan ajatella että " kaikki muuttuu paremmaksi sitten kun muutamme yhteen/menemme naimisiin/saamme lapsen". Voit edelleen haluta noita asioita mutta sinun ei ole pakko saada niitä, jotta parisuhteesi olisi sellainen kuin haluat. Parisuhteesi on jo valmiiksi sellainen kuin haluat ja enemmänkin. Olet onnellinen joka päivä ja vielä onnellisempi jos esim. saisit lapsia rakkaan kumppanisi kanssa.