Miksi sairastuit masennukseen? Vai oliko siihen selkeää syytä? Kaipaisin vertaistukea näin sateisena iltana.
Mä voin aloittaa. Kun sairastuin ekoja kertoja masennukseen, varsinaista syytä ei ollut. Ehkä liian pitkään jatkunut perfektionismi, suorittaminen, paineet ja huono itsetunto. Toki oli ollut muutama muutos ja menetys siinä parin vuoden aikana, että varmaan nekin vaikutti. Myöhemmin tuli roppakaupalla vastoinkäymisiä ja raskaita asioita päälle, joten ne aktivoivat masennuksen kunnolla. Nyt tosin olen vähän parempi, mutta edelleen syön lääkkeitä, on vaikeampia päiviä ja tunnen syyllisyyttä, jos en jaksa samalla tavalla.
Kommentit (28)
Mulla alkoi ylisuorittamisena koulussa, koska se oli ainoo tapa saada vanhemmilta huomiota edes hetkeksi. Jos sain kympin kokeesta, niin sain kehuja, muun ajan olin kuin ilmaa kun meitä lapsia oli nätisti sanottuna ainakin kolme liikaa. Yläasteella meni jo niin lujaa, että läksyihin kului niin paljon aikaa, etten ehtinyt nähdä kavereita. Lukiossa jätin välillä syömättä, että ehtisin lukea 20 minuuttia enemmän, heräsin aamuyöstä opiskelemaan ja kesäloman alussa pari ensimmäistä päivää meni ihan vaan lattialla makaessa, kun en muuta jaksanut.
Monen vuoden eristyksen takia minulla ei ollut yhtään ystävää ja sama homma jatkuu edelleen. Viimeksi puhuin ihmisen kanssa pari viikkoa sitten, kun joku mummeli tuli puhumaan säästä. En enää muista miten olla.
Ens vuonna olis luvassa muutto ulkomaille, ehkä sieltä sais sitten uuden alun.
Pienet lapset, maatila, isäntä aina menossa (siis töissä), oman ai-sairauden puhkeaminen, läheisen saattohoito ja hautajaiset, lasten ongelmat jne. Romahdus tuli. Paljon raskaita asioita joita en nyt tässä kaikkia ala kertomaan, siihen päälle päivittäiset kivut, liikuntakyvyttömyys ja lamauttava väsymys. Näistä seurasi masennus jonka sain kyllä hoidettua mutta stressinsietokyky meni ja tietynlainen väsymys jäi.
Eli oli syy, vuosien ajan kun on pelkästään rankkaa. Sairautta ei haluttu tutkia, ne kivut oli oikeasti kovat ja teki tuhoa kroppaan, ne vaikutti töihin, sitä kautta raha-asioihin jne. Kaikki muut siihen päälle.
Vierailija kirjoitti:
Mulla alkoi ylisuorittamisena koulussa, koska se oli ainoo tapa saada vanhemmilta huomiota edes hetkeksi. Jos sain kympin kokeesta, niin sain kehuja, muun ajan olin kuin ilmaa kun meitä lapsia oli nätisti sanottuna ainakin kolme liikaa. Yläasteella meni jo niin lujaa, että läksyihin kului niin paljon aikaa, etten ehtinyt nähdä kavereita. Lukiossa jätin välillä syömättä, että ehtisin lukea 20 minuuttia enemmän, heräsin aamuyöstä opiskelemaan ja kesäloman alussa pari ensimmäistä päivää meni ihan vaan lattialla makaessa, kun en muuta jaksanut.
Monen vuoden eristyksen takia minulla ei ollut yhtään ystävää ja sama homma jatkuu edelleen. Viimeksi puhuin ihmisen kanssa pari viikkoa sitten, kun joku mummeli tuli puhumaan säästä. En enää muista miten olla.
Ens vuonna olis luvassa muutto ulkomaille, ehkä sieltä sais sitten uuden alun.
Minulla on sairaus, joka aiheuttaa kipuja ympäri kroppaa ja kroonista väsymystä. Tästä seurasi masennus, koska en jaksa-pysty tekemään mitä haluan kipujen ja jatkuvan väsymyksen vuoksi.
Masennus on huono termi mielestäni koska se antaa vaikutelman, että joku on vaan laiska. Itselläni se oli diagnoosi, mutta piti sisällään valtavia katumuksen tunteita yhdestä tekemästäni ratkaisusta. Hirveästi tulevaisuuden pelkoa myös ja epävarmuutta, joka sitten lamautti toimintakyvyn.
Perhe-elämä uuvutti mut täysin. Kaksi lasta, toisella lapsuusiän autismi, joka sittemmin vaihtui asperger - diagnoosiksi. Sekosin yhtäkkiä ihan totaalisesti ja jouduin osastohoitoon. Dg psykoottistasoinen masennus. Mies otti tällöin vastuun lapsista, mutta kun kuukausien jälkeen palasin kotiin, niin kaikki kaatui taas mun niskaan kokonaisuudessaan. Pari vuotta meni ja mies sairastui aivoverenvuotoon. Parin vuoden sairaalakierre ja mies kotiutui. Vuoden jaksoin omaishoitajana ja taas päädyin sairaalaan. Mies muutti hoitokotiin. Nyt olen ottamassa eroa.
Kai mulla on perinnöllinen taipumus masennukseen. Se oireili jo nuorena syömishäiriönä. Vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita musta niin paljon, että olisivat edes huomanneet. Mutsi oli alkoholisti, eikä meillä ollut ikinä ns. normaalia.
Tällä hetkellä menee kohtuullisesti, mutta kyllä se masennuksen peikko aina ajoittain nostaa päätään. Olen kuntoutustuella ollut kuusi vuotta, kuormitun edelleen helposti.
Kun tajusin olevani just se luuseri minkä kaikki mulle pienestä asti on kertonut olevan. Syvemmin kun tajusin, että on totta ettei mulla ole oikeutta unelmiini
Himouskovainen, isä hyväksikäyttäjä, äiti hyysäsi muita unohtaen omat lapset...
Vierailija kirjoitti:
Kun tajusin olevani just se luuseri minkä kaikki mulle pienestä asti on kertonut olevan. Syvemmin kun tajusin, että on totta ettei mulla ole oikeutta unelmiini
Tai siis korjataan, että ei mulla koskaan ole ollut mitään unelmia, koska mulla ei ole oikeutta niihin. Niin joo, suurena olin kun tajusin, että se ettei mua voi rakastaa olikin totta.
Olen rukoillut 10-vuotiaasta asti kuolemaani melkein päivittäin.
Nuo samat minullakin. Minulla ei kuitenkaan ole mitään hajua, milloin tämä on alkanut, mutta pari päivää sitten sain virallisen diagnoosin tälle. Joskus tuntuu, että olen ollut varmaan sitä lasten syntymästä saakka eli sellaiset 15 vuotta. En muista yhtäkään ajankohtaa, jolloin en olisi ollut syvästi tyytymätön elämääni ja syytellyt itseäni kaikesta, mitä teen väärin.
Minulla ei ole kyllä mitään diagnoosia, mutta olen ainakin jollakin tapaa ollut masentunut ihan nuoresta lähtien. Syynä varmasti kiusaaminen ja yksinäisyys. Minulla ei ollut kavereita nuoruudessa lainkaan jos jotain satunnaista koulututtua ei lasketa. Olin koulussa yksin ja vapaa-ajalla myös. Lukio meni aika samoin ja en saanut sielläkään kunnolla ystäviä ja minua haukuttiin vielä sielläkin ja monetkaan eivät halunneet olla kanssani. Olisi ehkä pitänyt lähteä muualle kauemmas lukioon, mutta rahaa ei juuri ollut ja sen takia menin siihen lähelle.
Lapsenakin olin vähän sellainen surumielinen ja vanhemmat vaativat minulta aika paljon ja vaan suoritukset merkitsivät. Meillä oli myös sellainen ikävä tunnelma kotona usein ja arastelin isääni ja yritin aina tehdä kaiken niin ettei hän suuttuisi mistään. Samalla äitini ei koskaan puuttunut mihinkään ja antoi isän huutaa minullekin kaikesta. Sama jatkui nuoruudessa ja olin hyvä siihen asti, kun pärjäsin koulussa. Sitten kun olinkin huonompi niin minulla ei ollut enää senkään vertaa väliä. Lukiossa alkoi pää pettää ja olin ahdistunut, mutta en saanut mitään apua. Tämän jälkeen ei paljon hyviä vuosia ole ollutkaan. Oikeastaan en edes muista sitä aikaa, kun elämässä olisi ollut kaikki hyvin. Lapsena myös jännitin kaikkea paljon ja olin levoton. Ehkä oma persoona, vanhemmat, kiusaaminen, yksinäisyys yms ovat vaikuttaneet. Ja en todellakaan halua vähätellä kenenkään kokemuksia, kun minulla ei siis ole mitään diagnoosia ja moni muu varmaan voi paljon huonommin. En silti koe, että voisin hyvin ja elämässä ollut vaikeita hetkiä paljon.
Vanhempien vuosia kestänyt riitely ja raju henkinen väkivalta (kohdistui osittain myös minuun). Koko teini-ikä meni huutoa kuunnellessa ja kuin munankuorilla kävellen, milloin taas räjähtää. Pysyivät yhdessä lasten takia, no kiitos vaan ei auttanut yhtään. Erosivat vihdoin kun olin 18 ja niihin aikoihin olin jo syvällä masennuksen kourissa. Erokin oli todella riitaisa ja ruma. Kun kotitilanne vähän rauhoittui, sain haettua apua. Lääkitykset ja terapiat pyöri vuosia, pääsin pahimman yli. Silti jotain muuttui pysyvästi. Masennus palaa aina lopulta hyvänkin jakson jälkeen. Nykyään lievempänä, ja olenkin jo tottunut että se on aina mukava, vähitään taustalla.
Tutuissani on neljä henkeä, joilla on eri asteista masennusta. Näyttäisi korreloivan aika suoraan sen kanssa, kuinka kovaa henkistä väkivaltaa lapsuudenperheessä on harjoitettu.
Vierailija kirjoitti:
Kun tajusin olevani just se luuseri minkä kaikki mulle pienestä asti on kertonut olevan. Syvemmin kun tajusin, että on totta ettei mulla ole oikeutta unelmiini
Oho! Joku muukin on tällainen.
Ai mikksi sairastun masennukseen. Varmaaan vttupäisten ihmisten vuoksi. Mutta kyllä mä selviän ja jos en selviä niiin kuolen.
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole kyllä mitään diagnoosia, mutta olen ainakin jollakin tapaa ollut masentunut ihan nuoresta lähtien. Syynä varmasti kiusaaminen ja yksinäisyys. Minulla ei ollut kavereita nuoruudessa lainkaan jos jotain satunnaista koulututtua ei lasketa. Olin koulussa yksin ja vapaa-ajalla myös. Lukio meni aika samoin ja en saanut sielläkään kunnolla ystäviä ja minua haukuttiin vielä sielläkin ja monetkaan eivät halunneet olla kanssani. Olisi ehkä pitänyt lähteä muualle kauemmas lukioon, mutta rahaa ei juuri ollut ja sen takia menin siihen lähelle.
Lapsenakin olin vähän sellainen surumielinen ja vanhemmat vaativat minulta aika paljon ja vaan suoritukset merkitsivät. Meillä oli myös sellainen ikävä tunnelma kotona usein ja arastelin isääni ja yritin aina tehdä kaiken niin ettei hän suuttuisi mistään. Samalla äitini ei koskaan puuttunut mihinkään ja antoi isän huutaa minullekin kaikesta. Sama jatkui nuoruudessa ja olin hyvä siihen asti, kun pärjäsin koulussa. Sitten kun olinkin huonompi niin minulla ei ollut enää senkään vertaa väliä. Lukiossa alkoi pää pettää ja olin ahdistunut, mutta en saanut mitään apua. Tämän jälkeen ei paljon hyviä vuosia ole ollutkaan. Oikeastaan en edes muista sitä aikaa, kun elämässä olisi ollut kaikki hyvin. Lapsena myös jännitin kaikkea paljon ja olin levoton. Ehkä oma persoona, vanhemmat, kiusaaminen, yksinäisyys yms ovat vaikuttaneet. Ja en todellakaan halua vähätellä kenenkään kokemuksia, kun minulla ei siis ole mitään diagnoosia ja moni muu varmaan voi paljon huonommin. En silti koe, että voisin hyvin ja elämässä ollut vaikeita hetkiä paljon.
Tekstisi voisi olla hyvin myös minun näppäimistöltäni 😣.
En usko että mitään tiettyä syytä. Ennestään sukurasite (isällä ahdistusoireilua ja äidillä synnytyksenjälkeinen masennus). Lisäksi useita (pieniä?) vastoinkäymisiä elämässä ja niistä kasvaa lopulta iso virta. Uskon että ehkä osittain luonteen ja temperamenttini vuoksi en ole sitten "oppinut" kunnon keinoja käsitellä kaikkea jolloin pakka on totaalisesti levinnyt. Kouluajat oli kurjaa kiusaamisen vuoksi, mutta jaksoin aina muutaman hyvän ystävän vuoksi. Lukiossa ollessa sitten viimeiset kaksi ystävää käänsi selkänsä mulle, ei ollut riitaa eikä mitään. Eräänä päivänä vaan toinen päätti ettei olla enää tekemisissä ja toinen kaveri sitten teki valintansa. Jäin siis yksin. Se kai laukaisi ekan masennuskauden, jonka kanssa sinänsä pärjäilin kun tapasin pian ensimmäisen poikakaverini. Hän oli pelastukseni, vaikkei suhteemme mitään ruusuilla tanssimista ollutkaan (hän oli väkivaltainen minua kohtaan humalassa). Toka kausi alkoi kun erosin hänestä ja muutin toiselle puolelle Suomea täysin yksin vieraaseen kaupunkiin. En tuntenut ketään ja lisäksi valmistuin ammattiin ja aloitin työt haastavassa työpaikassa. Paiskin 14 tuntista työpäivää jotten joutuisi kohtaamaan yksinäisyyttäni ja ajauduin huonoon ihmissuhteeseen. Onneksi olin niin vahva etten jäänyt sitä katselemaan ja totesin että parempi olla yksin. Toka masennuskausi oli pahin, meinasin joutua osastollekin. Sen jälkeen oli hetken tasaisempaa, kunnes masennus uusiutuis viime syksynä. Nyt alan kai hieman toipua... En osaa lainkaan ennustaa miten tässä edetään. Aina välillä menee niin paljon takapakkia. Nykyään mulla on onneksi jo paremmat työkalut käsitellä asioita. En käytä päihteitä enkä hukuta pahaa oloa työhön.
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole kyllä mitään diagnoosia, mutta olen ainakin jollakin tapaa ollut masentunut ihan nuoresta lähtien. Syynä varmasti kiusaaminen ja yksinäisyys. Minulla ei ollut kavereita nuoruudessa lainkaan jos jotain satunnaista koulututtua ei lasketa. Olin koulussa yksin ja vapaa-ajalla myös. Lukio meni aika samoin ja en saanut sielläkään kunnolla ystäviä ja minua haukuttiin vielä sielläkin ja monetkaan eivät halunneet olla kanssani. Olisi ehkä pitänyt lähteä muualle kauemmas lukioon, mutta rahaa ei juuri ollut ja sen takia menin siihen lähelle.
Lapsenakin olin vähän sellainen surumielinen ja vanhemmat vaativat minulta aika paljon ja vaan suoritukset merkitsivät. Meillä oli myös sellainen ikävä tunnelma kotona usein ja arastelin isääni ja yritin aina tehdä kaiken niin ettei hän suuttuisi mistään. Samalla äitini ei koskaan puuttunut mihinkään ja antoi isän huutaa minullekin kaikesta. Sama jatkui nuoruudessa ja olin hyvä siihen asti, kun pärjäsin koulussa. Sitten kun olinkin huonompi niin minulla ei ollut enää senkään vertaa väliä. Lukiossa alkoi pää pettää ja olin ahdistunut, mutta en saanut mitään apua. Tämän jälkeen ei paljon hyviä vuosia ole ollutkaan. Oikeastaan en edes muista sitä aikaa, kun elämässä olisi ollut kaikki hyvin. Lapsena myös jännitin kaikkea paljon ja olin levoton. Ehkä oma persoona, vanhemmat, kiusaaminen, yksinäisyys yms ovat vaikuttaneet. Ja en todellakaan halua vähätellä kenenkään kokemuksia, kun minulla ei siis ole mitään diagnoosia ja moni muu varmaan voi paljon huonommin. En silti koe, että voisin hyvin ja elämässä ollut vaikeita hetkiä paljon.
Tutun kuuloista tekstiä, täällä hyvin samankaltaisia kokemuksia.. Itsellä suurimmat syyt masennukseen ovat olleet kiihkouskovaisessa ympäristössä kasvaminen, narsistivanhempi, lapsena koettu seksuaalinen ahdistelu ja siitä ikuinen vaitiolo, ja koko peruskoulun jatkunut kiusaaminen.
Olen jo lapsesta saakka ollut erilainen kuin muut, en ole ikinä sopinut tai kuulunut mihinkään. Olen aina kokenut olevani näkymätön. Lisäksi ihan aina tuntenut pohjatonta yksinäisyyttä ja suunnatonta surua. Jo lapsena halusin kuolla.
Olen masentunut koska olen sairas. Uskon että henki lähtee kohta, muut sanovat että olen masentunut. Olen nyt tutkimuksissa, mutta tuntuu että en jaksaisi enää yhtään päivää tämän sairauden kanssa. Lääkäri aika vasta kuukauden kuluttua.