Miksi sairastuit masennukseen? Vai oliko siihen selkeää syytä? Kaipaisin vertaistukea näin sateisena iltana.

Sairastuin masenukseen kun World Of Warcraft tuhottiin 6 vuotta sitten. Masennus loppuu minun kuolemaani tai siihen että Blizzard korjaa mokansa.

Ei minusta huomaa, että olen masentunut. Osaan peittää niin hyvin, hymyilen, juttelen, käyn urheilemassa, mutta kotona useimmiten kaadun tuhannen väsyneenä sänkyyn. Kaksi masennuslääkejaksoa takana, ei enää ikinä, ei ikinä, kiitos. Aivan hirveitä sivuoireita lääkekokeiluista. 

En tiedä mistä masennukseni johtuu, tai sitten tiedän. Oletan niin, että todella epävakaa ja turvaton lapsuus, äidin raju alkoholismi ja isän poissaolo, koulukiusaaminen, alttiit geenit ja epäonnistunut ihmissuhde sekä vauvan kuolema on kaiken takana. Tällä hetkellä kuormittaa myös nuoremman lapsen nepsy dg ja toisen lapsen masennus. Kuulostaa tosi hienolta..

Niin kauan kun ympärillä on elämää, touhua, kiirettä, töitä jne, jne pysyn kasassa. Olin yksi päivä omineni mökillä, kun mies haluasi antaa minulle omaa rauhaa, niin olin vain hirveän ahdistunut. Se ei tehnyt minulle hyvää. En pysty olemaan liian kauna omineni, kun ahdistus tulee päälle. Toisaalta taas kuormitun sosiaalisista suhteista ja yritän välttää niitä, paitsi omaa perhettäni. 

Sairastuin jo lapsena. Ensin aloin saada paniikkikohtauksia, ahdistuneisuus oli joka päivä läsnä, reagoin vatsallani aina kaikkeen jne. Pahinta oli että minut jätettiin aivan yksin, vanhemmat käski vaan reipastua ja ryhdistäytyä.

Muutaman vuoden hoitamattomasta ahdistuneisuudesta kärsittyäni myös mieliala kääntyi laskuun, halusin vain kuolla ja persoonallisuus ikään kuin latistui. Uuvuin tyhjästä, vaikka olin vasta ala-asteella. Siitä lähtien elämä on ollut alisuoriutumista jokaisella elämän osa-alueella.

Kun vihdoin pääsin avun piiriin yläasteella, oireet olivat jo kroonistuneet. Siitä, millaista apua tai "apua" olen saanut nuoriso- ja aikuispsykiatriassa on taas aivan toinen tarina.

Yllättävää, että minusta tulikin jo alle 30-vuotiaana eläkeläinen.

Pikkusisarukseni oli vauvasta asti hyvin sairas ja vei vanhempieni kaiken huomion ja jaksamisen. Minusta tuli "mini-aikuinen" joka huolehti, suoritti, murehti ja syyllistyi kaikesta, päällepäin olin kuitenkin reipas ja iloinen lapsi. Samaa kiltteyttä suoritin nelikymppiseksi asti, sitten töissä tuli muutamat yt:t, parit hautajaiset ja muuta ikävää. Seurasi vaikea masennus, lääkkeet, sairasloma ja pitkä terapia. Nyt on elämässä jo kaikki hyvin, edelleen kuitenkin väsyn helpommin kuin ennen ja stressin sieto on aika huono. Välillä tulee aikoja, jolloin mieli saattaa olla matala viikkojakin mutta ei kuitenkaan syvenny masennukseksi. Näillä mennään, yritän parhaani mukaan nauttia elämästä ja parin viikon päästä alan opiskella uuteen ammattiin.

Vierailija kirjoitti:

Sairastuin masenukseen kun World Of Warcraft tuhottiin 6 vuotta sitten. Masennus loppuu minun kuolemaani tai siihen että Blizzard korjaa mokansa.

Trollaat.

Ei mitään syytä miksi sairastuin. En pyrkinyt suorittamaan, enemmänkin olin hyväksynyt olevani juuri ja juuri keskiarvo.

Kotona kaikki hyvin, tiesin jo kauan aikaa sitten että vanhemmat tekee eroa.

Itsetunto oli kohdillaan.

Minä vain vajosin jonnekin ilman syytä.

Kolme eri lääkekautta ja sen jälkeen ollut parempi vaikka vuosia se vei elämästäni. Ilman mitään syytä.

Jollain tapaa olen varmasti ollut masentunut lapsesta asti, kun isäpuoli oli henkisesti ja fyysisesti väkivaltainen minulle. Äiti ei puolustanut ollenkaan ja molemmat suosivat heidän avioliitossaan syntynyttä pikkusisarta.

Tämän lisäksi olen ollut koulukiusattu ja lähes kaveriton ala-asteen.

Luultavasti olen työntänyt tunteet niin erilleen itsestäni, kun en ymmärtänyt vuosikausiin että olen ollut noihin aikoihin masentunut ja ahdistunut. Uskon kehittäneeni vahvan dissosiaation suojellakseni itseäni, koska en muista lapsuudesta juuri mitään.

Romahdin vasta lähempänä kolmeakymppiä kun ystäväni kuoli äkillisesti ja erosin pitkästä parisuhteesta. Aloin käsitellä tuolloin kokemuksiani jotka pinnan alla ovat lymyilleet vuosia. Olen aina kokenut jonkinasteista yksinäisyyttä ja niin monia hylkäämiskokemuksia etten jaksa edes laskea. Viimevuonna lopetin työt kun en jaksanut enää ja nyt tehnyt vain satunnaisesti keikkatöitä. Käyn terapiassa, mutta pelkään etten kykene normaaliin elämään enää koskaan.

Läheisen kuolema. Todella läheisen, lapsena kävin yöllä kädellä koittamassa että hän hengittää. Niin että tulee ilmavirtaa nenästä, muuten en saanut unta. Luin myös Anni Swanin sadun jossa kynttilän liekki heikkenee ja sammuu kun ihminen kuolee, pelkäsin sen jälkeen lepattavia kynttilöitä. Ehkä olen jotenkin heikko, ulkoisesti pärjään hyvin, sisäisesti olen edelleen kuin pieni lapsi. Suorittaja olen ollut aina ettei kukaan pettyisi minuun.