Onko kukaan vaipunut masennukseen, kun lapsellanne on koulussa/päiväkodissa alettu epäilemään jotain poikkeavuutta kuten

Sehän on hyvä jos avustajan saa, toivon mukaan saa, kun rahasta on aina ja ikuisesti kiista. Mun lapsi ei saanut.



Mietin että miksi siitä masennut? Mietitkö että oletko itse tän aiheuttanut?

lapsemme olemaan aina sellainen rasite koululle ja silmätikku. Kiustaanko jne.

Kysymys on sinusta itsestäsi, ei sinun lapsestasi.

lapseni puolesta huolissaan, kun maailma on nykyään niin kova ja kylmä. ap.

mutta siitä masennuin kun sillä diagnoosillakaan ei sitä avustajaa saatu, vaan koulu vain levitteli käsiään ja kieltäytyi pitämästä lasta koulussa. Nyt akateemisesti lahjakasta lasta säilötään emu-opetuskoulussa, joka on ihan väärä paikka. Minä opetan lasta kotona, koska täytyyhän sen oppia lukemaan ja laskemaan, vaikkeivät koulussa yritäkään opettaa. Voimat alkaa olla lopussa ja omasta työurasta on enää turha haaveilla...

mutta kieltämättä hieman huolestunut olen jos jotain diagnoosia löytyy, meidän alle kouluikäinen on menossa neurologille tarkastukseen, tuskin mitään poikkeavaa on mutta neuvolasta lähetettiin varmuuden vuoksi. Luotan kuitenkin siihen että itse parhaiten tunnen lapseni ja ihan normaalilta 5 vuotiaalta vaikuttaa. Et kai vaan tunne epäonnistuneesi jossain tai tunne jopa häpeää? Samanlainen lapsi se on vaikka jokin diagnoosi tulisikin, sehän vain helpottaa sitten kun tietää miksi jotkut asiat ovat lapselle vaikeampia, tietää mistä johtuu.

ymmärrän, että lapsen puolesta surettaa. Mutta se ei ole " normaalia" , että menettää oman työkykynsä. Kun reagoi noin tunteella, niin se tunne osuu aina kipupisteeseen.



En tiedä, mikä sinun kipusi on. Ehkä se on elämänpelkoa tai turvattomuutta. Mutta haava on auki.

kun lastani kiusattiin.



Sinällään en ymmärrä sitä, että mikä siinä avustajassa niin kamalaa. Silloinhan asia otetaan jo vakavasti jne.

valitettavasti avustajia ei saa, vaikka papereissa lukee että olisi sellaiseen oikeutettu.



Diagnoosia käytetään vaan välineenä, jolla työnnetään lapsi erityiskouluun.

Olen yh ja minusta tuntuu kuin lapseni olisivat silmätikkuina päiväkodissa. Diagnoosia ollaan kovasti hakemassa molemmille, vaikka minusta lapset ovat ihan tavallisia ja normaaleja lapsia. Mua ahdistaa, itkettää, masentaa. Tuntuu kuin olisin epäonnistunut äitinä olemisessa, sitäkään en osannut. Minulla on kauhea paniikinomainen pelko lastensuojelun kohteeksi joutumisesta, vaikka meillä on perusasiat kunnossa. On siisti koti, lapsilla ehjiä, puhtaita, sopivia vaatteita ja ruokaa tarpeeksi muista virkkeistä puhumattakaan.



Jotenkin vain pelottaa että jostain syystä päivähoidon henkilökunta olettaa lasteni olevan heitteillä ja " hommaavat" ne minulta pois. Jostain syystä en luota ollenkaan siihen, että he ovat vilpittömästi minun ja lasteni puolella missään asiassa. Aiemmassa päiväkodissa ei tällaista tunnetta ollut ollenkaan.

tähän " silmätikku" -teoriaan. Miksi joku oikeasti vaivautuisi moiseen? Minun lapseni eskarissa on poika, jolla on selvästi jokin hätä ja pahoja käytösongelmia. Hänen vanhempansa eivät niitä näe ja kun aikansa sieltä eskarista on mennyt ikävää palautetta, poika on heidän mielestään joutunut silmätikuksi. Juu, onhan hän tavallaan, mutta ei se kaava niin mene, että ensin on pulmunen, jonka joku päiväkotitäti keksii ottaa syntipukiksi. Vaan kyllä tässä tapauksessa se poika oikeasti on ka-ma-la.

Minustakin (ja lapsen muista läheisistä) lapsi on ihan normaali ja tuntuu kuin väkisin etsitään huonoja puolia ja haetaan diagnoosia. Voimia sinulla ja kiva kun joku ymmärrää miltä tuntuu kun oma lapsi joutuu suurennuslasin ja tarkkailun alle. ap.

Miten niin yksinhuoltajien lapset joutuvat silmätikuiksi sen yksinhuoltajuuden takia kun se on tavallisempaa kuin ydinperhe? Olisikohan pikemminkin niin päin, että lapset oireilevat sen eron takia alun perin, mistä tuo kehä alkaa?

Meillä esikoisella puheenviivästymää ja 2v neuvolassa saimme kehoituksen hakeutua puheterapiaan. Puheterapia aloitettiin pojan ollessa noin 2,5v ja kolmivuotiaana poika sai lastenlääkärin kautta lähetteen Lastenlinnaan tutkimuksiin. 3,5v hän sai diagnoosin dysfasia sekä kuntoutussuunnitelman.



Tämä on ollut meille vanhemmille kasvunpaikka ja vaikka tiesimme, että pojalla on tuota puheen viivästymää oli diagnoosi alkuunsa shokki. itse en ole masentunut siitä vaikka alussa pari kyyneltä tulikin tirautettua. Tuon suunnitleman avulla poikamme saa tukea ja apua omissa vaikeuksissaan ja hän onkin kehittynyt roimasti. Itse ajattelen niin että me vanhemmat olemme lapsemme tuki ja turva. Me omalla esimerkillämme luomme lapsellemme itsetunnon ja tunteen siitä ettei hän ole kummallinen tai erilaisempi kuin muut lapset vaikka hänellä on ne omat erityistukea vaativat alueensa.



Ja teille jotka kerrotte olevanne oman lapesenne paras asiantuntija niin minun on pakko sanoa, että minä en ainakaan koe olevani. Kysessä on esikoisemme joten kuinka voin tietää kuinka " normi" lapsi kehittyy ja mitä kuuluisi koskakin osata. Tosi asia on että me vanhempina olemme huomaamettamme kehitelleet eri tapoja selvitä arjesta joiden avulla meidän elämä sujuu oikein mallikkaasti. Tämän takia usein vanhemmilta jää omien lapsiensa ongelmia huomaamatta ja ulkopuolinen (kuten päivähoidossa) kiinnittää lapsen aisoihin huomiota.

että puheviivästymä/dysfasia yms. eivät ole yhtä leimaavia kuin adhd.

Siitä olen yhtä mieltä, että eihän me tiedetä lapsemme käytöstä muualla ja muiden seurasta. Arvailla voimme.



t. adhd-pojan täti ja dysfasia-lapsen äiti

Juuri tuotahan se on, että " ei ole normaalia, että työkyky menee" jne.



Kyllä se kuulkaas voi olla ihan normaalia, kun lapsen tulevaisuus huolettaa!

usein oikein sanoo, kuinka poikamme on niin erilainen kuin muut. Varmasti tuo asenne ei voi olla näkymättä ulospäin.

Toki olen siitä samaa mieltä että on shokki saada diagnoosi oli se sitten dysfasia, add, adhd jne. mutta vanhempien asenne tukee pitkälle myös lapsen minäkuvan kehitystä sekä itsetuntoa. Ensimmäisenä kehoittaisein etsimään vertaistukea ja tietoa asiasta. Usein tuo kirjainyhditelmä on peikko kun esiasta ei tiedä.



dysfasia pojan äiti