Isovanhemmat eivät kykene keskustelemaan mistään vaikeasta/vakavammasta

Selviät siten, että otat juttukaveriksi muita ihmisiä .  ehkä isovanhemmilla on vaikeiden asioiden mitta tullut vuosien mittaan täyteen.

Vaikeneminen on sotatrauman syntymäperintö. Olen sotainvalidi kolmannessa polvessa. Äitini on sitä toisessa polvessa, sillä hänenkin itkunsa on vaiennettu.

Et sinäkään enää 60-70-vuotiaana jaksa jauhaa muuta kuin paskaa. Ainakaan kovin usein. Syvälliset pohdinnat on siihen mennessä jo pohdittu. 

Kuka edes menee puhumaan vanhuksille jotain vaikeuksiaan?He ovat jo hommansa hoitaneet sanoi eräskin.

Mitä on tämä syvällinen, mistä haluat keskustella?

Ei kaikki 50-luvulla syntyneet ole tuollaisia, mutta minun vanhempani on. Minua he haukkui lapsena esim paholaiseksi ja demoniksi ja uhattiin tappaa, mutta jos olen yrittänyt puhua heidän kanssa lapsuudestani niin puuskahtavat että "kaikkemme on sinun eteen tehty" ja puhe siirtyy uusiin keittiötarvikkeisiin tms. Minulla on aina ollut olo että minun olisi pitänyt tehdä vanhempani onnelliseksi ja kun en ole tässä onnistunut niin minulle kannetaan kaunaa. Olisi parempi kun eivät olisi lisääntyneet ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei kaikki 50-luvulla syntyneet ole tuollaisia, mutta minun vanhempani on. Minua he haukkui lapsena esim paholaiseksi ja demoniksi ja uhattiin tappaa, mutta jos olen yrittänyt puhua heidän kanssa lapsuudestani niin puuskahtavat että "kaikkemme on sinun eteen tehty" ja puhe siirtyy uusiin keittiötarvikkeisiin tms. Minulla on aina ollut olo että minun olisi pitänyt tehdä vanhempani onnelliseksi ja kun en ole tässä onnistunut niin minulle kannetaan kaunaa. Olisi parempi kun eivät olisi lisääntyneet ollenkaan.

Ja näin on ollut aina. Isäni kyllä valittaa usein minulle omaa kurjaa lapsuuttaan eli kyse ei ole siitä etteikö hän kykenisi puhumaan vaikeista asioista (hänen lapsuus kuulostaa silti paremmalta kuin minun ja hän ei ole joutunut esim mielisairaalaan lapsuutensa vuoksi toisin kuin minä. Mielisairaalajaksoistani ei ole myöskään koskaan puhuttu mitään.. )

Aika harvan ihmisen kanssa on loppujen lopuksi sellainen yhteys, että pystyy puhumaan ns. syvällisiä. Voi olla, että isovanhemmillasi nuo ihmiset ovat joitan muita kuin sukulaisia, en minäkään pysty sukulaisten kanssa puhumaan mitään small talk -keskustelua syvällisempää, vaikka periaatteessa nautinkin hyvistä keskusteluista. Ei se tarkoita sitä etteikö sukulaiset olisi rakkaita ja muuten läheisiä, mutta kuten sanoit, kaikkien kanssa ei ole sillä tavalla oikealla "taajuudella".

On todella yleistä. Tätä olen kohdannut eri tasoisena, jotkut vaan kattoo nätisti ja alkaa puhua muusta, toiset menee ihan puihin ja häipyy tms. Jäätäviä hetkiä on tullut niin omien kuin miehenkin sukulaisten kanssa, ja aina kyseessä on olleet 40-50 -luvulla syntyneet. Nuorempien kanssa kautta linjan sekä myös vanhempien ihmisten kanssa syntyy hyvinkin syvällistä kommunikointia. Esim. 90-vuotias sukulaiseni puhuu hyvin syvällisesti mm. omasta isästään ja suhteestaan häneen. 

Harmillista että omat vanhemmat on mykkiä taulapäitä ja se lisää stressiä ja henkistä kuormaa itsellä. Pitää yrittää selvitellä lapsuuden traumoja yksin kun vanhemmilta ei tule mitään feedbackia. Vertaistuki on itseäni auttanut, kiitos interneesin!

Vierailija kirjoitti:

Selviät siten, että otat juttukaveriksi muita ihmisiä .  ehkä isovanhemmilla on vaikeiden asioiden mitta tullut vuosien mittaan täyteen.

Ei ole tullut täyteen mikään mitta, kun tämä on tyypillistä että vaikeita asioita on vaikea kohdata, siksi vaietaan. Miksi luulet että ihmiset istuu terapioissa juttelemassa vaikeista asioistaan?

Vierailija kirjoitti:

Kuka edes menee puhumaan vanhuksille jotain vaikeuksiaan?He ovat jo hommansa hoitaneet sanoi eräskin.

Mutta toisaalta, voisi olettaa että vanhoille ihmisille on kerääntynyt elämänviisautta ja voisi keskustella heidän kanssaan syvällisiä.

Vierailija kirjoitti:

Ei kaikki 50-luvulla syntyneet ole tuollaisia, mutta minun vanhempani on. Minua he haukkui lapsena esim paholaiseksi ja demoniksi ja uhattiin tappaa, mutta jos olen yrittänyt puhua heidän kanssa lapsuudestani niin puuskahtavat että "kaikkemme on sinun eteen tehty" ja puhe siirtyy uusiin keittiötarvikkeisiin tms. Minulla on aina ollut olo että minun olisi pitänyt tehdä vanhempani onnelliseksi ja kun en ole tässä onnistunut niin minulle kannetaan kaunaa. Olisi parempi kun eivät olisi lisääntyneet ollenkaan.

Huh, kaikki sympatiani sinulle, toivottavasti heidän järkyttävät haukkumisensa eivät ole menneet kauheasti ihosi alle.

Nimittäin erittäin sairastahan tuollainen lapsen haukkuminen ja tappamisella uhkaaminen on 100 %.

He tarvitsisivat apua "kallonkutistajalta" - olisivat itseasiassa tarvineet kipeästi sitä tietenkin jo silloin kun olit pieni.

Vierailija kirjoitti:

Vaikeneminen on sotatrauman syntymäperintö. Olen sotainvalidi kolmannessa polvessa. Äitini on sitä toisessa polvessa, sillä hänenkin itkunsa on vaiennettu.

Mikä ihmeen sotatrauma? Olen syntynyt 50-luvulla ja vanhempani olivat lapsia sodan aikana. Ei ollut traumoja. Minä pystyn keskustelemaan syvällisiäkin tarvittaessa, tosin en halua niitä kaikkien kanssa puhua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuka edes menee puhumaan vanhuksille jotain vaikeuksiaan?He ovat jo hommansa hoitaneet sanoi eräskin.

Mutta toisaalta, voisi olettaa että vanhoille ihmisille on kerääntynyt elämänviisautta ja voisi keskustella heidän kanssaan syvällisiä.

Aika paljon riippuu siitä, mikä se syvällinen asia on. Jos on kyse jostain oman elämän vaikeuksista, niin ei meidän vanhemman ikäpolven edustajilla ole siihen oikein enää mitään sanottavaa. Maailma on muuttunut todella paljon siitä, kun me itse oltiin nuoria. Ei ne entisajan selviytymistavat enää nykyisin toimi, koska maailma on niin erilainen nyt. Sitä kutsutaan sukupolvien väliseksi kuiluksi. Jos taas haluaa jutella syvällisesti jostain sellaisesta asiasta, mikä ei vuosikymmenten saatossa ole juuri lainkaan muuttunut, tilanne on jo toinen. Kannattaa kuitenkin muistaa, että jos on kyse jostain mielipideasiasta, iäkkäämpiä ihmisiä ei aina kiinnosta ryhtyä väittelemään. Varsinkaan läheistensä kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kaikki 50-luvulla syntyneet ole tuollaisia, mutta minun vanhempani on. Minua he haukkui lapsena esim paholaiseksi ja demoniksi ja uhattiin tappaa, mutta jos olen yrittänyt puhua heidän kanssa lapsuudestani niin puuskahtavat että "kaikkemme on sinun eteen tehty" ja puhe siirtyy uusiin keittiötarvikkeisiin tms. Minulla on aina ollut olo että minun olisi pitänyt tehdä vanhempani onnelliseksi ja kun en ole tässä onnistunut niin minulle kannetaan kaunaa. Olisi parempi kun eivät olisi lisääntyneet ollenkaan.

Huh, kaikki sympatiani sinulle, toivottavasti heidän järkyttävät haukkumisensa eivät ole menneet kauheasti ihosi alle.

Nimittäin erittäin sairastahan tuollainen lapsen haukkuminen ja tappamisella uhkaaminen on 100 %.

He tarvitsisivat apua "kallonkutistajalta" - olisivat itseasiassa tarvineet kipeästi sitä tietenkin jo silloin kun olit pieni.

Valitettavasti menivät nuo ja muut lapsuuden tapahtumat ihon alle ja minulla on joku 5 mt diagnoosia joissa kaikissa alkulähde traumat. Olisivat kyllä tarvinneet itse apua, isäni jostain syystä valehteli olleensa mielisairaalassa mutta tämä ei pitänytkään paikkansa. Sanoi että oli joskus masentunut mutta se loppui kun hän vain päätti lakata olemasta masentunut. ( Ja sitten ryyppäsi 30 vuotta.)

Nuo sotatraumat mistä puhutaan ovat siis esim minun vanhempien kohdalla sitä että kun vanhempieni vanhemmat oli sodan aikaan n parikymppisiä niin isoisäni traumatisoituivat rintamalla ja isoäitini kotona ja siirsivät nämä traumat tietämättään lapsiinsa, ja lapset taas tietämättään omiinsa.

Isänikin on yli 30 v valittanut omaa lapsuuttaan eikä näe itse tehneensä yhtään mitään virheitä isänä. On jopa sanonut olleensa hyvä isä.. no hänhän oli puolet ajasta kännissä joten ei varmaan muista noita tappouhkauksia ym. Kaikki ei traumatisoituneet sodista tms mutta itse olen kahden pskan suvun yhteenliittymä ja en todellakaan aio itse lisääntyä.

Todennäköisempää on että sun puheenaiheet on turhia ja tyhjänpäiväisiä mutta heillä on hallussaan elämän perusfaktat.

Syöminen ja nukkuminen on ihmisen tärkeimmät asiat ja muu ryönä tulee kaukana perässä.

Melkein kaikki vanhat ihmiset ovat tuollaisia.

Vierailija kirjoitti:

Todennäköisempää on että sun puheenaiheet on turhia ja tyhjänpäiväisiä mutta heillä on hallussaan elämän perusfaktat.

Syöminen ja nukkuminen on ihmisen tärkeimmät asiat ja muu ryönä tulee kaukana perässä.

jahas....? Uusi sukupolvi on sitten erilaista vaan?

Olen syntynyt 50-luvulla. Elikä vähän vanhempaa sukupolvea. Joidenkin ihmisten kanssa on ihanaa puhua syvällisitä asioista. Ollaan samalla aallonpituudella. Useimpien ihmisten kanssa tällaista yhteyttä ei synny. Kuten joku jo mainitsikin niin vanhemmille ihmisille on kertynyt elämänkokemusta ja toivottavasti myös elämänviisautta. Silloin varsinkin kypsymättömien nuorien ihmisten kanssa keskusteleminen ei aina ole kovin nautinnollista. Esim. aikoinaan poikani tyttöystävä (n. 20v) valitti minulle että pojallani on puhelimessaan ja tietokoneellaan vielä entisten tyttöystäviensä kuvia. Hänen mielestään pojan pitäisi poistaa ne. Tyttö ei ymmärtänyt kun selitin että se on pojan omaa elettyä elämää ja kauniita muistoja menneestä ja että ihminen ei aina halua pyyhkiä pois koko menneisyyttään siirtyessään elämässä eteenpäin. Meidän välillemme ei koskaan syntynyt mielenkiintoisia ja syvällisiä keskusteluja koska tyttö oli kypsymätön, pinnallinen ja vailla elämänkokemuksien tuomaa näkökantaa. Seurustelu ei kestänytkään sitten kovin kauan.

Olen myös tavannut nuoria joiden kanssa on syntynyt hyvinkin mielenkiintoisia keskusteluja.

Voisin siis sanoa että joskus pinnallinen keskustelu johtuu nuoremmasta polvesta ja joskus vanhemmasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikeneminen on sotatrauman syntymäperintö. Olen sotainvalidi kolmannessa polvessa. Äitini on sitä toisessa polvessa, sillä hänenkin itkunsa on vaiennettu.

Mikä ihmeen sotatrauma? Olen syntynyt 50-luvulla ja vanhempani olivat lapsia sodan aikana. Ei ollut traumoja. Minä pystyn keskustelemaan syvällisiäkin tarvittaessa, tosin en halua niitä kaikkien kanssa puhua.

Minun äitini on syntynyt v 1930 ja oli siis lapsi sodan aikana. Hän on nähnyt lasten kuolevan Helsingin pommituksissa. Minä olen syntynyt 50-luvulla. Äitini lapsuudenkokemukset ovat vaikuttaneet häneen enkä yhtään ihmettelisi jos hänen kauttaan minuunkin. Hänelle kaikki sireenit kuten ambulanssi aiheuttavat ahdistusta ja kammottavia muistoja vieläkin.