Ihmisen, joka on tottunut saamaan rahaa "ilmaiseksi", on vaikea määritellä oman työnsä arvoa

Tunnen kaksikin tällaista tapausta.
1) Aikana jolloin ei ollut minkäänlaista opintotukijärjestelmää, isä maksoi opiskeluaikana säännöllisesti tietyn summan rahaa/kk. Ei mitään velvoitteita, että opintojen pitäisi edetäkin. No, ei kauheasti edennyt. Löytyi puoliso, joka valmistui ja pääsi kohtuullisen hyväpalkkaiseen työhön. Rouvalla jäi opinnot kesken, ja hänestä tuli kotiäiti. Kun lapset kasvoivat, oli aika miettiä, mitä ruova tekisi isona. Perusti yrityksen. Liikeidea hyvä, tuotteet hyviä, mutta hän ei älynnyt pyytää rahaa niistä palveluksista, mitä hän ihmisille teki.
2) Henkilö oli kotoisin perheestä, joka eli sosiaalituilla, sai myös ilmaiseksi käytettyjä vaatteita tutuilta ja sukulaisilta. Mitään ei koskaan ansaittu, vaan kaikki saatiin. Aikuistuttuaan, opiskeluaikana alkoi harrastaa valokuvausta. Antoi kuviaan ilmaiseksi julkaisuihin, joita käytettiin rahan ansaitsemiseen. Hän saattoi jopa maksaa pääsylipun siitä, että pääsi ottamaan niitä kuvia. Kun kaverit painostivat aikansa, hän lopulta kysyi ilmaista lippua niihin tilaisuuksiin, joissa kuvia otti, ja jonkun nimellisen summan/kuva. Mutta aivan käsittämätöntä se oli hänelle, että joku maksaa siitä, mitä hän tekee, eikä (kaikki) raha tulekaan pelkän olemassaolon perusteella.