Lue keskustelun säännöt.
Kertokaa esimerkkejä läheisten ja ystävien välinpitämättömyydestä
14.06.2020 |
Mark Manson kertoo kirjassaan Kuinka olla piittaamatta paskaakaan, että hänen äitinsä kertoi tulleensa huijatuksi nettikaupoissa tai vastaavassa. Manson kirjoittaa, että hän olisi voinut todeta, että no onpas kurja juttu, ja jatkaa kahvin juontia. Mutta hän oli sanonut äidilleen, että tämä juttu selvitetään ja huijari saatetaan vastuuseen.
Kommentit (10)
Ihmiset, jotka eivät koskaan kiitä. Eivät isoista eivätkä pienistä asioista.
Tulee aika hölmö olo kun esim vuodesta toiseen lähetät kummilapselle lahjoja ja koskaan ei kiitä lapsi itse eikä vanhempi. Onko se välinpitämättömyyttä vai eikö ihmisillä ole enää mitään tapoja? Kuinka iso juttu ois laittaa WA;lla vaikka se ”Thanks”?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä eniten satuttaa, että sisarukseni eivät ole kanssani juuri missään tekemisissä. Äitini kuoleman jälkeen ei kutsuja esimerkiksi yhteiseen juhannuksen viettoon ole tullut. Tajusin äitini kuoltua, että he pitivät luultavimmin yhteyttä vain äitini takia.
Olen toki erilainen kuin he, mutta pahalta se tuntuu silti. Käyn heidän luonaan kylässä (aiemmin kävin enemmänkin, mutta olen nyt jättänyt vähemmälle), koska he eivät koskaan käy luonani ja oletan, etteivät ne vierailuni edes kaivattuja ole. Ne kerrat viimeisen 15 vuoden ajalta, kun he ovat käyneet luonani, ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Joskus tuntuu pahalta, kun ostat heidän lapsilleen kalliita toivelahjoja, ja koskaan et saa mitään aineetontakaan takaisin. Kerrankin yksi lapsista töksäytti, kun lähdin, että hyvä kun lähdet.
Eli minun on kaikkein vaikein ymmärtää ihmisten itsekkyyttä. Sitä ettei edes periaatteellisesti kyetä antamaan jotain myös muille. Ei vain ottamaan.
Lapsemme sai muutama vuosi sitten raskaamman diagnoosin, joka vaikuttaa hänen kehitykseen ja elämään ylipäätään. Hän on kuitenkin fiksu, hyväntahtoinen ja omaa paljon hyviä puolia, jotka tulevat kantamaan elämässä eteenpäin.Tämä diagnoosi, jos jokin, on erottanut ystävät ja "ystävät".
En ole kaivannut mitään erityiskohtelua, mutta jotenkin itse ajattelin että ihmiset osaisivat puhua fiksusti ja ylipäätään käytöstavat. Ne kunnon ystävät ovat eläneet tilannetta mukana, ja korostaneet lapsemme hyviä puolia ja hänen elämän mahdollisuuksia ja hyviä puolia ylipäätään. Olemme tietysti vastavuoroisia, meille voi jakaa ilot ja murheet
Hyvät ystävät ovat antaneet meille sellaista selkään taputusta, mitä jokainen tällaisessa tilanteessa toivoisi. Ne "ystävät" puolestaan ovat alkaneet nähdä lapsemme lähinnä diagnoosinaan, ja pahin tapaus korostanut oman lapsensa hyvin kehittymistä ja vahvuuksia lapsemme kustannuksella verraten heitä toisiinsa. Totesi jopa, että ei lapsemme varmaan saa leikkikavereita helposti, koska ei pysty niin hyvin ja taitavasti leikkimään kuin oma lapsensa (joka tietysti heidän mukaansa on niin taitava kaikessa mitä ikinä vain tekeekin, ja oikein yhdessä ihmettelevät ettei varmasti meidän lapsi osaa yhtä hienosti kuin heidän lapsi). Voihan se olla että olen vain herkkä asian suhteen, mutta minulla ihan tulee fyysinen inhon tunne kun välillä ajattelen heidän sanojaan. Heidän lapsensa on alkanut diagnoosin jälkeen syrjimään lastamme hyvin näkyvästi, joten epäilen heidän asenteen välittyvän lapsellensa aika vahvasti. Välit viilenevät vajaa vuosi sitten kunnolla, kun toinen vanhemmista möläytti, että on ihan ok ettei meidän lasta oteta mukaan leikkiin (syntymäpäivillä, heidän lapsensa ei halunnut ottaa lastamme mukaan vaikka muut kyllä leikkivät lapsemme kanssa), koska hän on "erilainen".
En ymmärrä miten aikuiset voivat olla noin julmia. En ikinä vertailisi omaa lasta toisen lapseen ääneen, ja tuttavapiirissä on kuitenkin kehitysvammainenkin lapsi, joten kaikesta on kokemusta. Olen opettanut omat lapseni kohtaamaan jokaisen ihmisen arvokkuudella ja näkemään heidät ainutlaatuisina ihmisinä. Kohtelen kaikkia ihmisiä arvokkuudella ja harkitsen myös sanani, jos tiedän jonkun aiheen olevan "herkkä" juuri nyt.
Minulla epäiltiin syöpää. Oli ahdistavaa aikaa odotella tuloksia ja ehdin kelailla jo kaiken mahdollisen päässäni. Uskouduin vain muutamalle ns. luottohenkilölle. Kerroin milloin saan tulokset, päivä oli tiedossa.
Kukaan ei kysynyt mikä tulos oli (ei ollut syöpää). Ajattelin että se olisi hienotunteisuutta ja että saan sulatella tietoa rauhassa ja sillä samana päivänä ei kysytä mutta ei sitä kysymystä tullut myöhemminkään tavatessa. Kahden kanssa otin itse puheeksi pari viikkoa myöhemmin, yhdelle en puhunut aiheesta vaikka nähtiinkin.
Oli ikävä yllätys huomata, että ei nämä ihmiset niin läheisiä sitten ollutkaan. Syöpä ja ihan jo sen epäily on iso ja pelottava asia. Jäin miettimään miten yksin olisinkaan jos olisin sairas..
Vierailija kirjoitti:
Minulla epäiltiin syöpää. Oli ahdistavaa aikaa odotella tuloksia ja ehdin kelailla jo kaiken mahdollisen päässäni. Uskouduin vain muutamalle ns. luottohenkilölle. Kerroin milloin saan tulokset, päivä oli tiedossa.
Kukaan ei kysynyt mikä tulos oli (ei ollut syöpää). Ajattelin että se olisi hienotunteisuutta ja että saan sulatella tietoa rauhassa ja sillä samana päivänä ei kysytä mutta ei sitä kysymystä tullut myöhemminkään tavatessa. Kahden kanssa otin itse puheeksi pari viikkoa myöhemmin, yhdelle en puhunut aiheesta vaikka nähtiinkin.
Oli ikävä yllätys huomata, että ei nämä ihmiset niin läheisiä sitten ollutkaan. Syöpä ja ihan jo sen epäily on iso ja pelottava asia. Jäin miettimään miten yksin olisinkaan jos olisin sairas..
Voi kyllä olla, että suomalaisittain eivät halunneet "udella" vaan halusivat antaa sinulle mahdollisuuden ottaa itse puheeksi. Mikä on aika tyhmää, mutta hyvin suomalaista ihan läheisissäkin suhteissa. Esimerkiksi oma äitini, joka kyllä minua rakastaa ja auttaa, on tehnyt vähän vastaavissa asioissa noin. Ei ole tavallaan halunnut ahdistella asiasta ja antanut mahdollisuuden puhua sitten kun tuntuu hyvältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla epäiltiin syöpää. Oli ahdistavaa aikaa odotella tuloksia ja ehdin kelailla jo kaiken mahdollisen päässäni. Uskouduin vain muutamalle ns. luottohenkilölle. Kerroin milloin saan tulokset, päivä oli tiedossa.
Kukaan ei kysynyt mikä tulos oli (ei ollut syöpää). Ajattelin että se olisi hienotunteisuutta ja että saan sulatella tietoa rauhassa ja sillä samana päivänä ei kysytä mutta ei sitä kysymystä tullut myöhemminkään tavatessa. Kahden kanssa otin itse puheeksi pari viikkoa myöhemmin, yhdelle en puhunut aiheesta vaikka nähtiinkin.
Oli ikävä yllätys huomata, että ei nämä ihmiset niin läheisiä sitten ollutkaan. Syöpä ja ihan jo sen epäily on iso ja pelottava asia. Jäin miettimään miten yksin olisinkaan jos olisin sairas..
Voi kyllä olla, että suomalaisittain eivät halunneet "udella" vaan halusivat antaa sinulle mahdollisuuden ottaa itse puheeksi. Mikä on aika tyhmää, mutta hyvin suomalaista ihan läheisissäkin suhteissa. Esimerkiksi oma äitini, joka kyllä minua rakastaa ja auttaa, on tehnyt vähän vastaavissa asioissa noin. Ei ole tavallaan halunnut ahdistella asiasta ja antanut mahdollisuuden puhua sitten kun tuntuu hyvältä.
Ei, se EI ole ”suomalaisuutta” vaan jotkut ihmiset on vain puhtaasti k u si p äi tä.
t: saman kokenut
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla epäiltiin syöpää. Oli ahdistavaa aikaa odotella tuloksia ja ehdin kelailla jo kaiken mahdollisen päässäni. Uskouduin vain muutamalle ns. luottohenkilölle. Kerroin milloin saan tulokset, päivä oli tiedossa.
Kukaan ei kysynyt mikä tulos oli (ei ollut syöpää). Ajattelin että se olisi hienotunteisuutta ja että saan sulatella tietoa rauhassa ja sillä samana päivänä ei kysytä mutta ei sitä kysymystä tullut myöhemminkään tavatessa. Kahden kanssa otin itse puheeksi pari viikkoa myöhemmin, yhdelle en puhunut aiheesta vaikka nähtiinkin.
Oli ikävä yllätys huomata, että ei nämä ihmiset niin läheisiä sitten ollutkaan. Syöpä ja ihan jo sen epäily on iso ja pelottava asia. Jäin miettimään miten yksin olisinkaan jos olisin sairas..
Voi kyllä olla, että suomalaisittain eivät halunneet "udella" vaan halusivat antaa sinulle mahdollisuuden ottaa itse puheeksi. Mikä on aika tyhmää, mutta hyvin suomalaista ihan läheisissäkin suhteissa. Esimerkiksi oma äitini, joka kyllä minua rakastaa ja auttaa, on tehnyt vähän vastaavissa asioissa noin. Ei ole tavallaan halunnut ahdistella asiasta ja antanut mahdollisuuden puhua sitten kun tuntuu hyvältä.
Näin minäkin sen ensin halusin tulkita, mutta ei se tuota ollut. Itkin kun kerroin asiasta, pelotti. On outoa jos seuraavan kerran asiasta ei kysytä mitään kun on ollut tiedossa että tulokset on selvillä. Oli kamalaa tajuta että asia ei vaan kiinnostanut niin paljoa.
Etenkin tuo kolmas, jolle en koskaan mitään aiheesta enää sanonutkaan. Työkaveri kyseessä, joka tuon keskustelun jälkeen meni eri pöytään lounaalla jne. Voi olla että olin tulkinnut täysin väärin minkä tason ystäviä olemme ja hän vaivaantui tästä. Mutta tämäkin ajatus suorastaan raivostutti myöhemmin että minä mietin olleeni vaivaksi tässä.. Jos keskustelisin vaikka tuntemattoman kanssa samalla tavalla, joku uskoutuisi että pelottaa mikä on tulos niin lohduttaisin ihan ketä tahansa tuossa tilanteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten se sanonta nyt menikään. 80% ihmisistä ei kiinnosta ongelmasi ja 20% on tyytyväisiä, että sinulla on niitä. Se on hyvä muistaa kun puhuu asioistaan.
Mulla kanssa tuo, että sisaruksetkaan eivät välitä ja sain äskettäin taas kuittailuita halpis-lahjoistakin joita heille ostan. Olen rutiköyhä työtön, ja silti lahjat pitäisi ilmeisesti ola iPhoneja, pleikkareita ja kallita reisuuja, että lapsukaiset(jotka hekin ovat minusta etäännytettyjä eivätkä tunnu välittävän myöskään seurastani yhtään)olisivat tyytyväisiä ja vanhemmat!)
Olen alkanut kyllästyä tähä, olen pelkkä kuuntelija ja ylistäjä niille, niin kauan mene hyvin niiden kanssa. Asian ieivät kiinnosta ja ongelmani vain vaietaan tai huudetaan päälle vaan omia juttuja, ei kiitos enää. Kaverisuhteet olleet vähän samanlaisia, kelpasin, jos muutakaan seuraa eivät saaneet ja lähinnä heidän kuuntelijoiksi ja kannustajiksi, kun heillä on vaikeaa/ongelmia. Kun itselläni on, olen täysin yksin.
up