Ystävä puhuu vain työstään

Mitä kuuluu? -Töissä kiirettä, monemoista projektia ja dedistä, nyt haetaan rahoitusta ...

Tutulta vaikuttaa

Joo koettu on. Aina oli jotain ongelmaa työkavereiden kanssa. Asiakkaista puhui paljon, hyvistä ja huonoista. Työpaikan muutoksista ja esimiehistä. Kuka tekee kuinka paljon vuoroja ja kuka siellä valittaa omista vuoroistaan.

Luonnollista se on jotain puhuakin ja jos tulee jotain erityistä eteen, niin ymmärrän kyllä. Mutta melkein aina keskustelut alkoi näin. Ja kysyi myös minun työstäni ja halusi kuulla siitä. En olisi aina jaksanut ja joskus tuntui siltä, että kerrottiin vaan töistämme. Sitten kun jäin mammalomalle, puheenaiheet kuihtuivat, kun ei enää voinut kysellä niistä. En tiedä tajusiko, ettei oikeastaan ollut muuta puhuttavaa. Opiskuaikana tutustuttiin, ei oltu samalla alalla.

Minulla sama. Lapsuudenystävän kanssa aloimme käytännössä jo 15-vuotiaina puhua "työasioista", olimme nimittäin kiinnostuneita pedagogiikasta. Silloin kuitenkin puhuimme muustakin. Nyt olemme kumpikin jo aikuisia, kouluttautuneet kasvatusalalle ja molemmat työelämässä, mutta muut puheenaiheet ovat hävinneet melkein kokonaan. Minä kerron edelleen perhekuvioistani ja mitä olen puuhaillut viime aikoina, mutta tämä ystäväni ei ole viimeiseen viiteen vuoteen kovinkaan paljon puhunut omista asioistaan, ellei se liity työhön. Se vähän harmittaa ja joskus tuntuu että tottumuksesta pidämme yhteyttä. En ole kuitenkaan antanut sen liikaa häiritä. Minulla on muita ystäviä joiden kanssa puhun kiinnostavimmista aiheista.

Mun yks tuttu on viä pahempi: se muistelee vaan vanhoja juttuja (ja joka kerta samoja). Ikinä ei voi jutella nykyhetkestä, oli se sitten henkilökohtasta tai yhteiskunnallista.

Tunnen näitä. Työtyötyötyö, raharaharaharaha, työtyötyötyö, minäminäminäminä, työtyötyötyö. Tämän lisäksi olen pahimmillaan kuunnellut myös itselleni uppo-outojen ”työkavereiden” elämäntapahtumia. Ei enää ikinä - kiitos.

Eräs sukulaiseni on tällainen. Perhejuhlissakin puhuu työjuttuja ja kyselee muilta heidän työstään. Ensimmäinen kysymys kohtaamiltaan uusilta ihmisiltä on heidän työnsä ja luokittelee sitten tämän perusteella.

Emme ole juurikaan tekemisissä. Hän kyllä soittelee, jos on saanut esim. ylennyksen tai vaativan projektin hoidettavakseen.

Joskus olen yhdeltä tälläiselta kaverilta kysynyt, että mitäs muuten elämään työn lisäksi. Vastauksena pitkä hiljaisuus, emme ole enää tekemisissä.

En mäkään puhu ihmisille kuin tarkasti valitsemistani aiheista. Ei todellakaan kiinnosta jakaa koko elämää, erityisesti henkilökohtaisia asioita, kaikkien uteliaiden kanssa. Eikä kyllä kiinnosta kuullakaan toisten juoruja ja sosiaalipornoja.

Vierailija kirjoitti:

Mun yks tuttu on viä pahempi: se muistelee vaan vanhoja juttuja (ja joka kerta samoja). Ikinä ei voi jutella nykyhetkestä, oli se sitten henkilökohtasta tai yhteiskunnallista.

Mulla on sama tilanne tuttusi kanssa. Ei ole moneen vuoteen tapahtunut mitään kertomisen arvoista. Hävettää jos pitää tutustua uusiin ihmisiin, ei ole mitään kerrottavaa nykyisestä elämästä.

Normaalit ihmiset work to live mutta sitten näitä jotka live to work. Jos ei ihmisellä ole mitään muuta elämää niin noinhan siinä helposti käy. Kun siihen on sitten tottunut niin sitten esim. parisuhteestakaan ei tule mitään kun aina tuntuu se työ häiritsevän vapaa-aikaa.

Itse erosin ex-miehestäni ja tämä oli yksi suuri syy siihen. Hän oli töissä lähes 24/7, saattoi olla toimistolla vaikka kuuden aikaan illallakin ja usein ne työt jatkui heti kotiin päästyä, iltaisin ja viikonloppuisin. Jos lähdettiin käymään jossain kauempana niin työläppäri oli aina mukana "varmuuden vuoksi". Puheenaiheet oli lähes aina työhön liittyviä, harrastuksetkin tuntui luisuvan niihin työasioihin.

Palkkapussissa tämä ei kuitenkaan näkynyt millään tavalla, tietenkään. Ihan samalla palkalla teki varmaan tuplamäärän töitä mitä joku toinen eikä millään suostunut ymmärtämään ettei se ole oikein kenenkään edun mukaista.

Työkaverini alkoi viestitellä työasioita lauantaina klo 10 aamulla, kiinosti niin paljon että vastasin vasta illalla lyhyesti että "jep". Se siitä, eikö ole muuta elämää...

Vierailija kirjoitti:

Minulla sama. Lapsuudenystävän kanssa aloimme käytännössä jo 15-vuotiaina puhua "työasioista", olimme nimittäin kiinnostuneita pedagogiikasta. Silloin kuitenkin puhuimme muustakin. Nyt olemme kumpikin jo aikuisia, kouluttautuneet kasvatusalalle ja molemmat työelämässä, mutta muut puheenaiheet ovat hävinneet melkein kokonaan. Minä kerron edelleen perhekuvioistani ja mitä olen puuhaillut viime aikoina, mutta tämä ystäväni ei ole viimeiseen viiteen vuoteen kovinkaan paljon puhunut omista asioistaan, ellei se liity työhön. Se vähän harmittaa ja joskus tuntuu että tottumuksesta pidämme yhteyttä. En ole kuitenkaan antanut sen liikaa häiritä. Minulla on muita ystäviä joiden kanssa puhun kiinnostavimmista aiheista.

Ehkei ystävälläsi ole mitään perhekuvioita mistä puhua tai niistä puhuminen tuntuisi oudolta. Korona on myös vaikuttanut siihen, ettei voi kertoa miten kävi leffassa tai taidenäyttelyssä.

Minulla myös tällainen miespuolinen ystävä. Puheenaiheet on pelkkää työtä, kyselee minun töistäni ja sen jälkeen selittää omistaan. Inhottavinta on kun ottaa yhteyttä vain viikonloppuisin joten joudun pakosti miettimään silloin töitäni ja keskustelemaan niistä. Usein en jaksa edes vastata.

Minulle työ ei ole elämän keskipiste kuten hänelle.

Eri aikoina eri asiat ovat niitä tärkeimpiä ja päällimmäisinä,koko ajan ajatuksissa.

"Ystävyydet" myös muuttuvat, päättyvät tai kuihtuvat elämäntilanteiden kovasti muuttuessa.

Joskus kaveruus on enää kilpailua, juoruilua, utelemista tai tavan vuoksi tapailua: "Kun on jo viisi vuotta..", "Kun kaikki muutkin tapailevat näin.... "Jo äiti ja isä vuonna silloin ja silloin pitivät yhteyttä ja kyläilivät..."

Kokemus on myös monilla karttunut niistä "ystävistä", joille luuli kertoneensa jotain ihan kahdenvälistä ja joka sitten onkin yleisenä puheenaiheena.

Työ on usein todella mielenkiintoista ja vaativaa ja siitä voi myös nauttia. Saa kokeilla "voimiaan", osaamistaan, haasteita riittää vuodesta toiseen ja samalla kehittyy myös itse. Sitä on varmaan monen sellaisen mahdotonta ymmärtää, joka ei ole kokenut "työn imua".

Olette molemmat muuttuneet, elämäntilanteenne on täysin toinen ja olette aivan erilaisia ihmisiä, toista kiinnostaa enemmän työelämä ja sinua muu elämä.

Hän puhuu työstään, koska a) hänellä ei ole elämässään muuta kuin työ

b) hän elää sitä vaihetta elämässään kun työn imu on kova

Heidän identiteettinsä koostuu pelkästä koulutuksesta ja työstä. Muuta tuskin on tai ovat kaiken kieltäneet.

Hyvin itsekeskeinen ja empatiakyvytönkin siis, kun ei tajua ettei ketään kiinnosta kuulla loputonta työasioista jauhamista. Vaikuttaa myös siltä että tarvitsisi jonkin sortin työnohjausta kun on noin suuri tarve käydä kaikkea töissä tapahtuvaa läpi koko ajan.