Lue keskustelun säännöt.
Kuinka päästä surusta yli
11.06.2020 |
Menetin mieheni.
Suru ei lähde vaikka menehtymisestä on vuosi. Haaven hänen luokseen pääsystä vaikka minulla on lapsia.
Nyt pitäisi mennä mökille, koska lapset haluaa. Olen huono grillaamaan, en osaa ajaa moottoriveneellä, en osaa edes pilkkoa puita. Siellä on ne miehen pilkkomat puut ja miehen tekemät muutkin jutut. Miten pystyn menemään sinne?
Miten surun saa kehosta pois? Keuhkoihin sattuu, mieleen sattuu. Psykologista eikä vertaisryhmästä ole apua. Olen shokkiaiheessa edelleen.
Elämä tuntuu tyhjältä kun paras ystävä on pois. En saa läheisyyttä mistään. Pitää vaan olla vahva vaikka koneisto on rikki ja ruosteessa.
Kommentit (28)
Et ole vielä toipunut, se vaatii enemmän aikaa. Voimia arkeen ♥️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voimia sulle. Vuosi on lyhyt aika surussa. Saisitko jonkun ystävän tai sukulaisen mökille mukaan?
Anna itsellesi aikaa. Nyt kun olet yksin kaikki tunteet tulevat voimalla. Anna niiden tulla, itke jos itkettää.
Kukaan ei edes huomaa että vieläkin miehen auto on siinä mihin se jäi, vaatteet on hänen kaapissaan, kengät eteisessä, numero puhelimessa. Kuuntelen ääniviestejä menneisyydestä.
Tuntuu ettei kukaan läheinen huomaa miten rikki olen. Kaikki ilo on viety.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei edes huomaa että vieläkin miehen auto on siinä mihin se jäi, vaatteet on hänen kaapissaan, kengät eteisessä, numero puhelimessa. Kuuntelen ääniviestejä menneisyydestä.
Tuntuu ettei kukaan läheinen huomaa miten rikki olen. Kaikki ilo on viety.
Ap
Mulla nousi kyyneleet silmiin. Haluaisin halata sua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulin että vuoden jälkeen olo olisi edes vähän kevyempi.
Tuntuu että pilaan meidän lapset. Kun he riitelevät laitan musiikin kovemmalle, kun he muistelevat isäänsä alan parkua ja tavallaan sillä torppaan terveen muistelun.
Tuntuu vaan niin kamalalta. Meidän rakkausaihe jatkui koko 10 vuotta. Jotenkin vaan tiedän ettei vastaavaa enää löydy. Ei minua ole luotu selviytyjäksi.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Luulin että vuoden jälkeen olo olisi edes vähän kevyempi.
Tuntuu että pilaan meidän lapset. Kun he riitelevät laitan musiikin kovemmalle, kun he muistelevat isäänsä alan parkua ja tavallaan sillä torppaan terveen muistelun.
Tuntuu vaan niin kamalalta. Meidän rakkausaihe jatkui koko 10 vuotta. Jotenkin vaan tiedän ettei vastaavaa enää löydy. Ei minua ole luotu selviytyjäksi.
Ap
Et sä lapsias pilaa ja kyllä sä selviydyt. Elämä kantaa, vaikka se välillä ihmistä retuuttaakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin kaikki kirjoituksesi ja leskenä totean, että olet oikealla tiellä. Nyt annat surun tursuta ja itsesäälin velloa. Ole katkera ja mieti kuolemaa. Kyllästyt siihen kyllä, kun tajuat joka aamu herätessäsi miten edelleenkin hengität. P..a juttu, mutta pissahätäkin aamuisin on ja mennäkö vessaan vai laskeako alleen. Ei niin mitään väliä.
Olet nyt selvinnyt vuoden äitinä erittäin hienosti ja hyvin vähän saanut olla puolisonsa menettäneenä leskenä. Olet pyörinyt vertaistukiryhmissä, joissa jaetaan kuin sinä saisit rauhassa puhua asiasi yksin koko sen ajan. Sosiaalisuus on tiettyyn rajaan saakka ok, surussakin, mutta paljon tarvitaan yksin olemista, lohtupaikkojen löytämistä, surun karjumista ulos, vihaa, raivoa, itkua jne.
Kaikki tuntuu myös kamalan toivottomalta. Näet itsesi yhä miehesi vaimona, et itsenäsi, joten tottakai mökki on yhä miehesi tyylin mukainen. Työnjako on ollut selkeä. Silti voit aina tilata polttopuut ihan pihalle saakka ja hoidella ne pinoon lastesi kanssa. Osan miehesi jutuista opit tekemään itsekin. Todennäköisesti mökkikunnasta löytyy järkihinnalla apua ja myös varmasti sellaisia, jotka sinua haluavat auttaa neuvomalla miten selviät missäkin. Vaikeaa se on, koska joudut siedättämään itseäsi asioihin joista nousee miehesi kipeästi mieleesi.
Törmäät vielä vuosi tilanteisiin, joissa miehesi tuntuu kuin juuri lähteneeltä. Sydäntä koskee, kun menet tiettyä reittiä. Niihin kipuhetkiin vain alkaa tottua. Ei enää taivu kaksin kerroin kivusta, kun istahtaa tutulle penkille mökin terassilla ja koe miten toinen olisi yhä siinä.
Voisitko mennä mökille yksin? Anna tunteiden tursuta ja kirjoita, huuda, polta jotakin miehen vaatteita kuin seremoniassa, siis anna itsellesi tilaa olla se joka nyt olet.
Surussa ei ole aikataulua koska se helpottaa. Suurin riski on, jos se kääntyy masennukseksi ja huomaat kymmenen vuoden jälkeen yhä itkun kanssa kuuntelevasi puheviestejä. Sitten on aika hakeutua kunnon hotoon.
Minulla on nyt reilut kolme vuotta takana. Suurin käänne oli vasta kaksi kuukautta sitten. Kävin juuri pyöräilemässä ja nautin ihan yksin miettimättä yhtään ketään. Olen hyväksynyt tilanteeni lopultakin.
Voimia eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos vastauksista.
Mökille tulee pikkusisko ja hänen mies. Jotenkin lohduttaa että hekin ovat tunareita maalla. Uskon, että he mahdollistat edes joitain asioita joita mieheni olisi tehnyt. Ja uusiakin asioita.
Jotenkin surettaa kun vasta nyt tajuan kuinka paljon mies teki. Ehkä kannattelikin. Tuntuu vaikealta olla näin aikuinen. Miehen kanssa olin se vähän perässä vedettävä höpsö, nyt en ole mitään.
On niin ikävä käsiä jotka silitti, ja otti kädestä kiinni, kutitti ja veti hiuksista.
Ehkä aurinko vielä paistaa minullekin joskus. Nyt vaan tuntuu siltä ettei omat jalat kanna vieläkään. Jotenkin sitä on taantunut henkisesti.
Yritän kuitenkin olla iloinen ihmisestä joka sai minut hymyilemään 10 vuotta.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Luin kaikki kirjoituksesi ja leskenä totean, että olet oikealla tiellä. Nyt annat surun tursuta ja itsesäälin velloa. Ole katkera ja mieti kuolemaa. Kyllästyt siihen kyllä, kun tajuat joka aamu herätessäsi miten edelleenkin hengität. P..a juttu, mutta pissahätäkin aamuisin on ja mennäkö vessaan vai laskeako alleen. Ei niin mitään väliä.
Olet nyt selvinnyt vuoden äitinä erittäin hienosti ja hyvin vähän saanut olla puolisonsa menettäneenä leskenä. Olet pyörinyt vertaistukiryhmissä, joissa jaetaan kuin sinä saisit rauhassa puhua asiasi yksin koko sen ajan. Sosiaalisuus on tiettyyn rajaan saakka ok, surussakin, mutta paljon tarvitaan yksin olemista, lohtupaikkojen löytämistä, surun karjumista ulos, vihaa, raivoa, itkua jne.
Kaikki tuntuu myös kamalan toivottomalta. Näet itsesi yhä miehesi vaimona, et itsenäsi, joten tottakai mökki on yhä miehesi tyylin mukainen. Työnjako on ollut selkeä. Silti voit aina tilata polttopuut ihan pihalle saakka ja hoidella ne pinoon lastesi kanssa. Osan miehesi jutuista opit tekemään itsekin. Todennäköisesti mökkikunnasta löytyy järkihinnalla apua ja myös varmasti sellaisia, jotka sinua haluavat auttaa neuvomalla miten selviät missäkin. Vaikeaa se on, koska joudut siedättämään itseäsi asioihin joista nousee miehesi kipeästi mieleesi.
Törmäät vielä vuosi tilanteisiin, joissa miehesi tuntuu kuin juuri lähteneeltä. Sydäntä koskee, kun menet tiettyä reittiä. Niihin kipuhetkiin vain alkaa tottua. Ei enää taivu kaksin kerroin kivusta, kun istahtaa tutulle penkille mökin terassilla ja koe miten toinen olisi yhä siinä.
Voisitko mennä mökille yksin? Anna tunteiden tursuta ja kirjoita, huuda, polta jotakin miehen vaatteita kuin seremoniassa, siis anna itsellesi tilaa olla se joka nyt olet.
Surussa ei ole aikataulua koska se helpottaa. Suurin riski on, jos se kääntyy masennukseksi ja huomaat kymmenen vuoden jälkeen yhä itkun kanssa kuuntelevasi puheviestejä. Sitten on aika hakeutua kunnon hotoon.
Minulla on nyt reilut kolme vuotta takana. Suurin käänne oli vasta kaksi kuukautta sitten. Kävin juuri pyöräilemässä ja nautin ihan yksin miettimättä yhtään ketään. Olen hyväksynyt tilanteeni lopultakin.
Voimia eteenpäin.
Kiitos 🌺♥️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tekis vaan mieli sanoa kaikille, ettei ikinä päästä ketään niin lähelle, että sen menettäessä menee itse rikki.
Se osa mikä olin hänen kanssaan on ikuisesti kuollut. On niin vaikea hyväksyä sitä, etten saa olla se ihminen enää ikinä.
Haluaisin olla luova ja energinen äiti, nyt olen niin hirveä etten ikinä haluaisi olla lapseni.
Ap
Älä yritä saada sitä pois. Älä taistele vastaan. Ota se sellaisena kuin se tulee. Oletteko keskustelleet lasten kanssa aiheesta? Voisitko saada lastenhoitoon apua ottaaksesi vähän taukoa itsellesi? Oletko kertonut psykologille, että et koe hoitosuhteesta olevan apua? Ole avoin ja rehellinen. Älä yritä olla tunteeton. Sinua on kohdannut suuri suru ja sinuun saa sattua. Saa tuntua ja tuntea kaikki tunteet mitä tuntee. Ole itsellesi armollinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kamala tilanne sulla ☹️ kaikkea hyvää sinulle elämään!! ❤️
Vierailija kirjoitti:
Tekis vaan mieli sanoa kaikille, ettei ikinä päästä ketään niin lähelle, että sen menettäessä menee itse rikki.
Se osa mikä olin hänen kanssaan on ikuisesti kuollut. On niin vaikea hyväksyä sitä, etten saa olla se ihminen enää ikinä.
Haluaisin olla luova ja energinen äiti, nyt olen niin hirveä etten ikinä haluaisi olla lapseni.
Ap
Älä sulje itseäsi. Kukaan, joka rakastaa toista ei halua kenenkään jäävän suremaan ikuisesti itsensä perään. Et petä miestäsi, kun jatkat eteenpäin. Elämä ei ole reilua. Ihmiset selviävät silti uskomattomista asioista. Elämä voittaa, kun antaa sen tehdä niin. Sinulla on yhä lapsesi. Elämä jatkuu heissä. Voit nähdä sen ikävänä muistutuksena tai suurena lahjana.
Sä olet saanut kokea rakkautta ja kumppanuutta. Olet saanut elää onnellisessa suhteessa puolison kanssa. Se alkaa olemaan harvinaista herkkua tässä narsistisessa maailmassa, jossa ihmisiä käytetään vain hyväksi seksin tai rahan takia.
Aika parantaa haavat. Ensi vuonna tähän aikaan on jo helpompaa.
Täällä kanssa yksi leskeksi jäänyt ja samankaltaisten ajatusten ja tunteiden kanssa vellon. Mulla vielä tilannetta huonontaa ettei ole lapsia eikä oikein läheisiäkään, että jäin todella yksin. Mieheni kanssa oltiin todella läheiset 20 vuotta, erakot löysi toisensa :) Ja nyt jäin ilman töitäkin tän pandemian takia ja entisestään katastrofaalinen taloustilanteeni saavutti pohjan ja kohta ei luultavasti kotiakaan ole. Tuntuu että joka puolella on vain savuavia raunioita ja mä jostain syystä sinnittelen täällä vielä. Enkä tiedä pystynkö enää ikinä kiintymään tai luottamaan kehenkään, koska en halua enää koskaan olla näin hajalla, jos tästä jotenkin selviän. Oon täysin rikki ja vaikka kuinka on keskusteluapua ollut ja muutakin tukea, niin haluaisin entisen hyvän elämäni takaisin. Ja ihanan mieheni takaisin. Ja sen millainen kiva ihminen silloin olin. Nyt tunnen itseni vain huonoksi ja turhaksi ja jokainen aamu on yhtä suuri shokki kun muistaa mitä on tapahtunut ja motivaatio uuteen päivään on tasan nolla. Että tällaisissa fiiliksissä sitä 42 vuotiaana olen :/
Halauksia kaikille rakkaansa menettäneille ❤️
Pystyn niin samaistumaan, vaikka en kuolemalle elämäni rakkautta menettänytkään. Silti jokainen päivä on tyhjää ja ilo pelkkää pintapuolista teeskentelyä.
Elämä jatkuu. Myy miehen auto, hankkiudu eroon vaatteista. Ikävä kyllä tuollaiset asiat vain ylläpitävät sitä surua ja muistamista. Remontoi, maalaa, vaihda järjestystä, muuta, vaihda mökki.
Lapset on hoidossa (äidilläni) on kesälomani ensimmäinen päivä. Tuntuu tyhjältä. En halua syödä juoda tai nähdä ketään. Olen itkenyt sillä äänellä millä 2-vuotiaat. En selviä enää kauaa. Ajattelin mennä hautausmaalle kävelemään, kuinka iloinen lomapäivä.
Ap