Minkä ikäiselle lapselle ero on "helpointa"?

jos haluaa tehdän suurimman karhunpalveluksen lapselleen, niin se on eroaminen esi/murrosiässä... muutenkin lapsi elää silloin järjettömässä aivomyrskyssä, eikä pysty käsittelemään asioita



eli iällä on väliä, sanoisin, että paras ikä on juurikin ihan pienenä tai 5v ennen koulun alkua tai sitten murrosiän jälkeen

...mutta onko yleensä järkeä elää huonossa parisuhteessa siinä kärsii kaikki ja eritoten se lapsi.

Menkää parisuhdeterapiaan, lomailkaa yhdessä, opetelkaa nauttimaan toistenne seurasta.



Eikö paljon parempi tavoite olisi oppia rakastamaan toista?

"mieheni, haluatko olla mun kanssa vielä 5-10vuotta vaikka mä en rakasta sua ja siten tää on molempien ajantuhlausta"

esimurkku ja murkku on vaikeimmat - ei silloin!

Varsinkin jos lapsi on tyttö sillä hän tarvitsee juuri tuossa 4-6 vuoden iässä palvovaa isää elämäänsä joka auttaa tyttöä rakentamaan hyvää minäkuvaa ja itsetuntoa. Mutta esimurkkuun tai murkkuun asti ei kannata odottaa.



Lapsen on kuitenkin helpompi ottaa annettuna asiana vanhempien eron - mitä vanhempi lapsi on sen enemmän hän jo kyseenalaistaa vanhempiensa tekemisiä. Pienempi lapsi myös sopeutuu tilanteeseen helpommin.

Tosiaan - koulun alku. Sitä en ollut ajatellut. Ap - odottele vielä vuosi jos kyseessä on tyttö mutta eroa jo hyvissä ajoin ennen lapsen koulunkäynnin alkua niin että tilanne on vähän tasaantunut jo.

Eli eroa nyt, jos sen meinaat tehdä. 5-vuotias elää suht seesteistä vaihetta. Koulun aloittaminen on vielä parin vuoden päästä, jolloin lapsi on jo tottunut tilanteeseen eikä ero vaikuta koulussa pärjäämiseen. Kaikista huonoin aika erota on lapsen ollessa murrosiässä. Tämän sanon sellaisella kokemuksella, että olen yläkoulun opettaja ja lähes poikkeuksetta pahiten oirehtivat lapset ovat juuri näitä keskellä vanhempien avioeroa eläviä tapauksia.

juurikaan tapaa? Miksi niin pitäisi olla? Eikö aikuiset ihmiset kykene hoitamaan asioita niin, että lapsi näkee kumpaakin vanhempaansa ihan yhtä paljon kuin ennenkin?

Kyllä kai lapsi sen jotenkin vaistoaa jos vanhemmat ovat onnettomia yhdessä, joten miksi pitkittää sitä? Jos olet noin varma asiasta, niin ankealta kuulostaa sinnitellä vuodesta toiseen. Parempi lapsellekin tyytyväiset vanhemmat erillään kuin ahdistuneet yhdessä. Lapsihan saattaa kärsiä siitäkin jos sinä tahtomattasi pidät häntä syypäänä samalla kun lasket viikkoja ja vuosia.



Ehkä kuitenkin yrittäisin vielä kerran jotain konkreettista, esim. sitä parisuhdeterapiaa, mutta sitten eroaisin jos se ei auta.

itse olin 30v, kun vanhempani erosivat. Ero oli sotkuinen ja satutti monia ihmisiä. Siitä on aikaa, nyt 5v ja vieläkin suren asiaa välillä. Äitini ei ole koskaan enää entisensä, isän menetin, uudelle naiselle. Lapseni jäi ilman mummoa ja pappaa :((((

silloin kymmenen, kolmannella luokalla. Heti eroamiseen liittyy ongelmia joita en viitsi tässä ruotia, ja tilanne olisi miehellekin aika ikävä.

Kyllä olisi parempi jos pystyisit aikaisemmin eroamaan. Ei nyt missään nimessä ainakaan yli 10v ikäiseksi. Mutta saat kyllä uskoa että 10v oirehtii paljon enemmän kuin 6v eron sattuessa.

vaan sillä miten erotaan.

Jos ero on riitaisa niin vaikuttaa tietysti lapsiin, olivat he minkä ikäisiä tahansa. Ei ole myöskään lapsen kannalta mitenkään järkevää odottaa 10 vuotta, kyllä se lapsi huomaa ettei teidän suhteessa ole kaikki kohdallaan.



Mulla on henk.koht. kokemusta tästä. Mun vanhempien piti erota kun olin just joku 5-6 vuotias, äidillä oli tiettävästi joku toinen mies. Mutta eivät sitten eronneetkaan minun takiani, koska olin niin pieni.

Isä oli aina jotenkin surullinen ja hiljainen, ja äiti taas katkera ja kiukkuinen, ja vaikkeivat he kovin paljoa toisilleen huutaneet, niin eivät silti oikein tulleet toimeen. Viimein erosivat kun olin 12.

Olisi varmaan ollut parempi jos olisivat eronneet aiemmin.

Me käytiin 2-3 kertaa ja ei tässä nyt niin toivottomia oltukaan.

Paras hetki erota on silloin, kun keskinäinen suhteenne ja perheen hyvinvointi sitä edellyttää. Minun vanhempieni ongelmat olivat siedettäviä kun olin n. 7-12 v, sietämättömiä siitä eteenpäin, mutta ero tuli vasta kun olin 29 v. Silloin olin todella toivonut ja odottanut heidän eroaan n. 15 v.

tosin lisäksi meillä on vauva, ihan sisarukseksi tehty, suhde ollut ns kuollut jo 4v ja rakastan toista miestä, olen rakastanut tämän koko 4v,



nyt ollaan oltu jokunen kuukausi tämän toisen miehen kanssa etäällä toisistamme, selvitän tunteitani ja mies omiaan,



kerroin jo aviomiehelleni että rakastan toista, sovimme että katsomme vielä ainakin kesään, ellei pidemmällekin, toinenkin mies haluaa minun nyt todella harkitsevan, etten kadu ja syytä häntä myöhemmin perheeni hajoamisesta,



olen nyt tässä yrittänyt tahtoa ja jutella mieheni kanssa, tehdä juttuja perheenä, mutta ei ei,



en voisi kuvitellakaan mitään fyysistä esim, ja ei me viihdytä yhdessä, ei ikinä riidelläkään, ei ole mitään puhuttavaa yhdessä, en naura enkä hymyile enää lainkaan,



kai meidän täytyy erota ennekuin menee pahaksi, nyt ollaan ihan kuin kaverit jotka ei edes viihdy toistensa seurassa kovin hyvin, ei siis lasten lisäksi mitään puhuttavaa toisillemme :/



mieheni haluaisi liittomme jatkuvan ja minun rakkauteni palaavan, mutta en usko, ja sanoinkin tämän suoraan miehelle, että en uskalla luvata mitään mutta voin yrittää.



Voi helvetti, lasten takia olen tässä siis ollut 4v ja toinenkin lapsi tehty, ja ei olisi kannattanut jäädä, ei tämä onnistu ilman tunteita, tai varsinkaan kun ei ole sitä toista miestä antamassa iloa ja hymyä elämään.

Pojille hieman myöhemmin. Eli jos murrosikää yritetään vältellä, älä odota siihen, että lapsi täyttää 10 vuotta.