Onko se oikeasti niin että pitkässä suhteessa tunteet tasoittuu? Vai sanotaanko niin vain lohduksi

Juuri noin se ap menee.

Eikä mene. Kolmekymmentä vuotta naimisissa ja välillä tulee pakahduttava rakkaudentunne. Ei mitään plääh .

En oikein tiedä. Meillä on 14 vuotta takana ja suhde on minun puoleltani kiintymystä ja turvallisuuden tunnetta. En oikeastaan pidä miehestä kovinkaan paljon, jopa inhoan häntä jollain tavalla ja pidän ärsyttävänä. En halua häntä.

Haen kuitenkin turvaa arkeen. Me emme kumpikaan pysty olemaan omia itsejämme tässä suhteessa, emmekä arvosta toistemme luonteenpiirteitä. Arvostamme kuitenkin arkista panostusta yhteiseloon. Käyttäydymme toisiamme kohtaan hyvin ja "niin kuin pitääkin". Myönnyn yleensä miehen tahtoon kaikessa, koska en jaksa riidellä.

Se muuttuu erilaiseksi. Tästä on tehty jotain tutkimuksiakin, että rakastuminen kestää X vuotta ja sen jälkeen muuttuu rakastamiseksi.

Mitä sen sitten pitäisi olla? Suuria intohimoja? Hirveää ikävää, kun toinen on poissa viereltä, ja sydämen läpätystä kun sen näkee kadulla?

Me elämme avioliitossa kämppissuhteessa.

Olen rakastunut ja hullaantunut edelleen kausittain ja rakastan väliajan tasaisesti. Tottakai välillä mennään matalalentoa, mutta kaiken jaksaa kun tietää että huima nousu on jälleen edessä.

Pitkässä suhteessa ainakin itsellä on niitä aikakausia, jolloin kaikki on "plääh". Saattaa mennä useampi vuosikin. Sitten jostain se rakkauden humahdus taas tulee. Ei ihan niin voimakkaana kuin alkuhuumassa, mutta tulee kuitenkin ja taas monta kuukautta menee vaaleanpunaiset lasit silmillä.

Iän myötä oma tapa tuntea on jotenkin muuttunut. Ei enää sellaista vuoristorataa kuin nuorena, että mentäisiin ylös-alas, pikemminkin niin, että välillä tunteet laajenee ylitsepursuaviksi ja sitten taas asettuu uomaansa.

En vaihtaisi uuteen, vaikka siitä alkuhuuman saisikin uudestaan. Ei ole sen arvoista luopua siitä, mitä on vuosien varrella ehtinyt rakentaa. Ei ne plääh-kaudet niin pahoja ole, kunhan oma kumppani on myös ystävä, niin voi nauttia ystävyydestä ne ajat.

Ollaan oltu yhdessä 28 vuotta, josta nyt tänä kesänä 25 vuotta naimisissa. Kyllä tunteet ovat muuttuneet paljonkin. En kyllä sanoisi että tasaisemmiksi, vaan syvemmiksi. Teinikiihko ja ihastus on vaihtunut aikuisempaan toisen ihmisen syvälliseen arvostukseen ja rakastamiseen. Edelleenkin keskinäinen huumorintaju on se meidän suhteen liima, mikä meidät saattoi yhteen ja pitää meidät toivottavasti yhdessä vielä kauan.

Vierailija kirjoitti:

Se muuttuu erilaiseksi. Tästä on tehty jotain tutkimuksiakin, että rakastuminen kestää X vuotta ja sen jälkeen muuttuu rakastamiseksi.

Mitä sen sitten pitäisi olla? Suuria intohimoja? Hirveää ikävää, kun toinen on poissa viereltä, ja sydämen läpätystä kun sen näkee kadulla?

Jotain sellaista josta saisi varmuutta että mitään tämän kummempaa se ei voisi olla. Mikään ei oikein tunnu miltään. Jos mieheni sanoisi että aikoo harrastaa seksiä jonkun toisen kanssa, se tuntuisi lähinnä siltä että ok, mutta mihin aikaan tulet kotiin, ehditkö viedä lapset harrastuksiin. Omistamisenhalu on kokonaan poissa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Pitkässä suhteessa ainakin itsellä on niitä aikakausia, jolloin kaikki on "plääh". Saattaa mennä useampi vuosikin. Sitten jostain se rakkauden humahdus taas tulee. Ei ihan niin voimakkaana kuin alkuhuumassa, mutta tulee kuitenkin ja taas monta kuukautta menee vaaleanpunaiset lasit silmillä.

Iän myötä oma tapa tuntea on jotenkin muuttunut. Ei enää sellaista vuoristorataa kuin nuorena, että mentäisiin ylös-alas, pikemminkin niin, että välillä tunteet laajenee ylitsepursuaviksi ja sitten taas asettuu uomaansa.

En vaihtaisi uuteen, vaikka siitä alkuhuuman saisikin uudestaan. Ei ole sen arvoista luopua siitä, mitä on vuosien varrella ehtinyt rakentaa. Ei ne plääh-kaudet niin pahoja ole, kunhan oma kumppani on myös ystävä, niin voi nauttia ystävyydestä ne ajat.

Noitakin tulee, mutta plääh kaudet kestää paljon pidempään kuin nuo lämpimät kaudet.

Ap

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se muuttuu erilaiseksi. Tästä on tehty jotain tutkimuksiakin, että rakastuminen kestää X vuotta ja sen jälkeen muuttuu rakastamiseksi.

Mitä sen sitten pitäisi olla? Suuria intohimoja? Hirveää ikävää, kun toinen on poissa viereltä, ja sydämen läpätystä kun sen näkee kadulla?

Jotain sellaista josta saisi varmuutta että mitään tämän kummempaa se ei voisi olla. Mikään ei oikein tunnu miltään. Jos mieheni sanoisi että aikoo harrastaa seksiä jonkun toisen kanssa, se tuntuisi lähinnä siltä että ok, mutta mihin aikaan tulet kotiin, ehditkö viedä lapset harrastuksiin. Omistamisenhalu on kokonaan poissa.

Ap

Vähän sama täällä 😀

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se muuttuu erilaiseksi. Tästä on tehty jotain tutkimuksiakin, että rakastuminen kestää X vuotta ja sen jälkeen muuttuu rakastamiseksi.

Mitä sen sitten pitäisi olla? Suuria intohimoja? Hirveää ikävää, kun toinen on poissa viereltä, ja sydämen läpätystä kun sen näkee kadulla?

Jotain sellaista josta saisi varmuutta että mitään tämän kummempaa se ei voisi olla. Mikään ei oikein tunnu miltään. Jos mieheni sanoisi että aikoo harrastaa seksiä jonkun toisen kanssa, se tuntuisi lähinnä siltä että ok, mutta mihin aikaan tulet kotiin, ehditkö viedä lapset harrastuksiin. Omistamisenhalu on kokonaan poissa.

Ap

Vähän sama täällä 😀

Meillä on kummallakin miehen kanssa tämä fiilis. Ei hänkään ole kovin kiinnostunut siitä mitä minä teen tai kenen kanssa. En kylläkään tee mitään, mutta mietin että pitäisikö? Jos senkään jälkeen ei kummastakaan tunnu miltään, niin eikö tämä nyt ole aika pystyyn kuollut juttu? Tällaista meillä nyt on. Lasten takia olisi tietenkin hyvä pysyä yhdessä, mutta mitä jos elämä jonkun toisen kanssa tuntuisi vielä joltakin? Tai olisiko jopa helpompaa olla yksin, ei tarvitsisi miettiä että onko tämä nyt oikeanlaista.

Ap

Mä olen todennut, että ruuhkavuosien hieman hellittäessä (kun lapsi on jo teini, eikä vaadi enää aktiivista huolenpitoa ja peräänkatsomista, vaikka kuskaamista jne. onkin), on enemmän aikaa ihan kahdenkeskiselle ajalle miehen kanssa. Oli ajanjakso, jolloin oli paljon sitä tasaista harmaata, mutta nyt alkaa olla taas tasaista ja onnellista.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen todennut, että ruuhkavuosien hieman hellittäessä (kun lapsi on jo teini, eikä vaadi enää aktiivista huolenpitoa ja peräänkatsomista, vaikka kuskaamista jne. onkin), on enemmän aikaa ihan kahdenkeskiselle ajalle miehen kanssa. Oli ajanjakso, jolloin oli paljon sitä tasaista harmaata, mutta nyt alkaa olla taas tasaista ja onnellista.

Minusta tuntuu että on koko ajan enemmän ja enemmän aikaa miettiä että tämä ei ole oikeanlaista, kun lapset kasvaa. Kun olivat pieniä, kaikki sujui kun ei ehtinyt sen kummemmin märehtiä. Luulen ettei meillä ole mitään jäljellä kun lapset tästä lähtee.

Ap

Sanoisin, että aika hyvin teillä menee, jos vasta 20 vuoden päästä huomaat, että nyt on vähän plääh. Itse olin edellisessä parisuhteessani viimeiset viisi vuotta pelkästään ahdistunut ja sitä ennen lähes alusta asti "plääh". Jos teillä arki sujuu, seksi toimii ja on esimerkiksi yhteistä tekemistä ja puhumista, ei tuossa ole minusta mitään hätää. Mutta jos arkeanne varjostaa kilpailu, välinpitämättömyys, ahdistus, katkeruus tms, sitten on syytä huolestua. 

Varmaan riippuu ihmisistä. Omat vanhemmat on vuosikymmeniä eläneet niin, että ulkopuolinenkin näkee, että ainakin toista toisen naama lähinnä v**ttaa. Vaikka arkiasiat hoitavat ihan sovussa.

Itsellä kohta kaksikymmentä vuotta takana miehen kanssa, edelleen tunnen sellaista pakahduttavaa rakkauden tunnetta häntä kohtaan, muut ei kiinnosta ja tuntuu että toisen kanssa haluaa viettää aikaa, jutella ja koskettaa. Tunne tuntuu olevan onneksi molemminpuolinen.

Ja on ollut vaikeita aikoja, erilaisia ajatuksia siitä miten eletään, lapsen sairastuminen jne. Silti, aina se rakkaus on siellä ja riidoissa jaksaa olla muutaman päivän korkeintaan.

Ymmärrän olevani onnekas ja etuoikeutettu kun rinnalle on löytynyt ihminen jonka kanssa rakkautta riittää, mutta emme ole ainoita, tiedän tuttavapiiristäni ainakin pari muuta vuosikymmeniä yhdessä olleita pariskuntia, joilla sama juttu.

Vierailija kirjoitti:

Eikä mene. Kolmekymmentä vuotta naimisissa ja välillä tulee pakahduttava rakkaudentunne. Ei mitään plääh .

Aivan varmasti.

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin, että aika hyvin teillä menee, jos vasta 20 vuoden päästä huomaat, että nyt on vähän plääh. Itse olin edellisessä parisuhteessani viimeiset viisi vuotta pelkästään ahdistunut ja sitä ennen lähes alusta asti "plääh". Jos teillä arki sujuu, seksi toimii ja on esimerkiksi yhteistä tekemistä ja puhumista, ei tuossa ole minusta mitään hätää. Mutta jos arkeanne varjostaa kilpailu, välinpitämättömyys, ahdistus, katkeruus tms, sitten on syytä huolestua. 

Muistan että ennen lapsia alkoi tuntumaan että mitä tässä nyt tehtäisiin. Sitten saatiin lapset ja siinä hulinassa on nyt mennyt vähän yli kymmenen vuotta ja nyt se tunne alkaa tulemaan uudelleen sieltä, että mikä tässä olikaan se pointti. Ihan hyvissä väleissä olemme mieheni kanssa ja pystymme puhumaan tästä niin kuin nyt tässäkin puhun.

Ap

Aina se alun kiihkein vaihe tasoittuu. Se kun haluaisi olla 24/7 yhdessä toisen kanssa ja tyyliin vain panna. Tulee ne itsenäistymisvaiheet yms., joiden jäljiltä suhde on erilainen kuin alussa, jos se kestää ne. Mutta ei sen tarvitse olla huonompi tai plääh. Töitä se vaatii kyllä, suhteen molemmilta osapuolilta.