Lue keskustelun säännöt.
Muita, jotka eivät koe kumppaniaan parhaaksi ystäväkseen tai sielunkumppanikseen?
04.05.2020 |
Onko suhteessa mitään järkeä, jos toinen ei tunnu mitenkään erityiseltä tai edes pääosin miellyttävältä, vaan ihan kivalta? Ja useimmiten vielä lähinnä ärsyttävältä ja lapselliselta.
Meillä ei ole muuta yhteistä kuin lapsemme ja vuokra-asuntomme. Ensimmäinen onkin tärkein syy sinnittelyyni.
Pitääkö suhteessa tuntea jotain upeaa sielunkumppanuutta, että siinä olisi järkeä?
Kommentit (14)
Ollan TODELLA samankaltaisia, mutta ei voida kommunikoida hyvin, koska molemmat ujoja ja ei yhteistä kieltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä luulin avioon mennessä, että ne sielunkumppanuus höpötykset ei ole totta. Sinnittelin 15v. aviossa ihan kivan miehen kanssa. Eron jälkeen vastaan tuli mies, joka vei jalat alta. *Nyt 10v. jälkeen olen sitä mieltä, että sielunkumppanuus voi olla totta. N48
Vierailija kirjoitti:
Onko suhteessa mitään järkeä, jos toinen ei tunnu mitenkään erityiseltä tai edes pääosin miellyttävältä, vaan ihan kivalta? Ja useimmiten vielä lähinnä ärsyttävältä ja lapselliselta.
No tähän en voi yhtyä, mutta otsikkoon kyllä. Voimme molemmat rehellisesti sanoa, ettemme koe mitään suurta rakkautta tai sielujen sympatiaa toisiamme kohtaan ja se on kummallekin fine. Silti viihdymme toistemme seurassa, matkustelemme ja harrastamme yhdessä ja toisaalta vietämme myös paljon aikaa erillään. Olen nuoruudessani kokenut sen elämänkumppanuuden tunteen, joka ei sitten kestänytkään elämänmittaa, mutta olen kiitollinen että olen saanut sen syvän rakkauden kokea. Toisaalta olen vuosia ollut myös yksin, niin minulle riittää nyt tämä, että on hyvää seuraa ja hyvää seksiä ym. saman ihmisen kanssa, jota arvostan, mutta ei ole sitä päätä sekoittavaa, huumaavaa rakastumisen tunnetta, ei tarvetta perustaa yhteistä kotia tai viettää kaikkea vapaata aikaa toisen kanssa. Vapauttavaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos miehet odottaisi henkistä yhteenkuuluvaisuutta ei olisi montaa paria maassa olemassa.
Vierailija kirjoitti:
Ja menitte yhteen koska?
Olin itse keskenkasvuinen miellyttäjä. Koin, että ikään kuin huijasimme toinen toisiamme. Oikea minuus iski kuvioihin parhaiten raskausaikanani ja sen jälkeen, vauvavuotena.
Aiemmin kysyneelle: tulin raskaaksi ehkäisystä huolimatta. Päätös lapsen pitämiseen oli ehdoton itselleni, eikä mies laittanut vastaan. Lapsi on rakastettu molemmilta tahoilta, mutta mietin asiaa hänenkin kannaltaan. Tämäkö on hyvä esikuva parisuhteesta? Että toinen on vaan ihan okei, vailla rakkaudenpaloa. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ovatko nämä käytännön sanelemana yhteen menneet ihmiset jotenkin poikkeuksellisen tyyniä ja selväpäisiä ihmisiä?
Olen kolmekymppinen, enkä ole koskaan tavannut miestä johon olisin oikeasti kiintynyt. Ärtymys tulee parisuhteisiin todella nopeasti (0,5-1 v) ja sen jälkeen parisuhde on lähinnä puolison karttelua. Miehen kanssa asuminen on todella kuluttavaa! Mistä löytää sisäisen rauhan ja tasapainon, joka on edellytys että pysyy järjissään "ihan kivan" mutta jollain kriittisellä tavalla vääränlaisen ihmisen kanssa asuessa?
Olen asunut suhteellisen ongelmitta ties missä solukämpissä ja kimppamajoituksissa. En tiedä, mistä tämä syvä ärtymys kumpuaa. Kallonkutistajalla käyntiä on tullut harkittua 😬 Tavallaan haaveilen perheestä, pienestä mökistä ja perunamaasta, mutta en pysty toteuttamaan niitä sen ärtymyksenä purkautuvan epämääräisen pahan olon vuoksi. Enkä halua nakittaa ketään suhteeseen ja perheeseen, jonka yksi osapuoli on etäinen tai naama rutussa valtaosan ajasta.
Minäkään en ollut sielunkumppani eksän kanssa.
Nyksän kanssa onneksi olen! En olisi voinut aiemmin uskoa että elämä voi olla näin hauskaa ja helppoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ovatko nämä käytännön sanelemana yhteen menneet ihmiset jotenkin poikkeuksellisen tyyniä ja selväpäisiä ihmisiä?
Olen kolmekymppinen, enkä ole koskaan tavannut miestä johon olisin oikeasti kiintynyt. Ärtymys tulee parisuhteisiin todella nopeasti (0,5-1 v) ja sen jälkeen parisuhde on lähinnä puolison karttelua. Miehen kanssa asuminen on todella kuluttavaa! Mistä löytää sisäisen rauhan ja tasapainon, joka on edellytys että pysyy järjissään "ihan kivan" mutta jollain kriittisellä tavalla vääränlaisen ihmisen kanssa asuessa?
Olen asunut suhteellisen ongelmitta ties missä solukämpissä ja kimppamajoituksissa. En tiedä, mistä tämä syvä ärtymys kumpuaa. Kallonkutistajalla käyntiä on tullut harkittua 😬 Tavallaan haaveilen perheestä, pienestä mökistä ja perunamaasta, mutta en pysty toteuttamaan niitä sen ärtymyksenä purkautuvan epämääräisen pahan olon vuoksi. Enkä halua nakittaa ketään suhteeseen ja perheeseen, jonka yksi osapuoli on etäinen tai naama rutussa valtaosan ajasta.
Luulen, ettei miehenikään ole kiintynyt aiemmissa suhteissaan, eikä myöskään tässä nykyisessä suhteessaan. Minä taas olen loistanut liiallisella kiintymykselläni. Suhteemme on hyvin kämppäkaverityylinen, mutta parisuhteen riidoilla.
En tiedä itsekään, haluaisinko enää suhteeseen (miehen) kanssa. Itselläni meinaa totaalisesti hajota pää siihen, ettei toinen osaa ottaa huomioon pieniä tai suuria asioita arjessamme eli sen sujuvuus kärsii. Arkemme on siis töyssyjä täynnä ja huomaan useimmiten olevani ärtynyt, se ikään kuin on uusi olotilani.
Esimerkkejä näistä töyssyistä: mies kuulee pesukoneen olevan valmis, muttei mene vasta kuin kehotuksesta avaamaan sen luukun (ei siis ripusta pyykkejä koskaan, se on ihan tavallista), pitää autoaan roskalavana eikä tee elettäkään siivotakseen sitä edes silloin, kun tulemme lapsen kanssa autoon (jalkotilat täynnä roskaruokapusseja ja limupulloja, kiva), mies tietää että paikassa x tulee olla aikaan y, mutta saapuu vasta viimetinkaan eikä ilmoita viivästymisestään... näitä riittää. Mies ei myöskään ole kiinnostunut kuin omista harrastuksistaan ja niiden varjolla toimimme perheenä. Jos hän haluaa mennä harrastamaan (ulkoharrastustaan), hän yhdistää perhetoimintamme kyseiseen urheiluun. Eli että minä leikitän/ulkoilutan lastamme samalla kun hän saa rauhassa harrastaa. Tällaiset asiat saavat pinnani kiristymään päivittäin. Hän myös toteaa usein, että olemme yksilöitä, jotka toimivat yksin (viitaten harrastuksiin ja henk.kohtaiseen elämään).
En tiedä uskonko vahvaan sielunkumppanuuteen tai että puoliso voisi samalla olla paras ystävä, mutta kaikkialla silti jatkuvasti törmää tähän. Olisi hienoa saada elää sujuvaa, kahden toisiaan rakastavan arkea. Ap
Ap tuo on ihan normaalia. Mulla samanlaista ja tätä se nyt vaan on. Vaikka lähtisit jonkun ihastuksen perään hetken huumassa, niin arjen astuessa kuvioon sekin suhde olisi samanlainen.
Joskus kaipaan että joku sanoisi edes joskus jotain kaunista, oma puoliso ei ikinä kehu, sano kauniita asioita tai kerro rakastavansa. Mutta näinkin on ihan ok ja mulle omaa onnea pljon tärkeämpää on lasten onni ja se että lapset on tyytyväisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ovatko nämä käytännön sanelemana yhteen menneet ihmiset jotenkin poikkeuksellisen tyyniä ja selväpäisiä ihmisiä?
Olen kolmekymppinen, enkä ole koskaan tavannut miestä johon olisin oikeasti kiintynyt. Ärtymys tulee parisuhteisiin todella nopeasti (0,5-1 v) ja sen jälkeen parisuhde on lähinnä puolison karttelua. Miehen kanssa asuminen on todella kuluttavaa! Mistä löytää sisäisen rauhan ja tasapainon, joka on edellytys että pysyy järjissään "ihan kivan" mutta jollain kriittisellä tavalla vääränlaisen ihmisen kanssa asuessa?
Olen asunut suhteellisen ongelmitta ties missä solukämpissä ja kimppamajoituksissa. En tiedä, mistä tämä syvä ärtymys kumpuaa. Kallonkutistajalla käyntiä on tullut harkittua 😬 Tavallaan haaveilen perheestä, pienestä mökistä ja perunamaasta, mutta en pysty toteuttamaan niitä sen ärtymyksenä purkautuvan epämääräisen pahan olon vuoksi. Enkä halua nakittaa ketään suhteeseen ja perheeseen, jonka yksi osapuoli on etäinen tai naama rutussa valtaosan ajasta.
Luulen, ettei miehenikään ole kiintynyt aiemmissa suhteissaan, eikä myöskään tässä nykyisessä suhteessaan. Minä taas olen loistanut liiallisella kiintymykselläni. Suhteemme on hyvin kämppäkaverityylinen, mutta parisuhteen riidoilla.
En tiedä itsekään, haluaisinko enää suhteeseen (miehen) kanssa. Itselläni meinaa totaalisesti hajota pää siihen, ettei toinen osaa ottaa huomioon pieniä tai suuria asioita arjessamme eli sen sujuvuus kärsii. Arkemme on siis töyssyjä täynnä ja huomaan useimmiten olevani ärtynyt, se ikään kuin on uusi olotilani.
Esimerkkejä näistä töyssyistä: mies kuulee pesukoneen olevan valmis, muttei mene vasta kuin kehotuksesta avaamaan sen luukun (ei siis ripusta pyykkejä koskaan, se on ihan tavallista), pitää autoaan roskalavana eikä tee elettäkään siivotakseen sitä edes silloin, kun tulemme lapsen kanssa autoon (jalkotilat täynnä roskaruokapusseja ja limupulloja, kiva), mies tietää että paikassa x tulee olla aikaan y, mutta saapuu vasta viimetinkaan eikä ilmoita viivästymisestään... näitä riittää. Mies ei myöskään ole kiinnostunut kuin omista harrastuksistaan ja niiden varjolla toimimme perheenä. Jos hän haluaa mennä harrastamaan (ulkoharrastustaan), hän yhdistää perhetoimintamme kyseiseen urheiluun. Eli että minä leikitän/ulkoilutan lastamme samalla kun hän saa rauhassa harrastaa. Tällaiset asiat saavat pinnani kiristymään päivittäin. Hän myös toteaa usein, että olemme yksilöitä, jotka toimivat yksin (viitaten harrastuksiin ja henk.kohtaiseen elämään).
En tiedä uskonko vahvaan sielunkumppanuuteen tai että puoliso voisi samalla olla paras ystävä, mutta kaikkialla silti jatkuvasti törmää tähän. Olisi hienoa saada elää sujuvaa, kahden toisiaan rakastavan arkea. Ap
Tässä voi olla perää. Olen aika huono sietämään itsekkyyttä (sekä itseäni että muita kohtaan), mutta tulen itsekkäänkin kanssa toimeen, jos itse ei tarvitse hävitä siinä vaihtokaupassa. Osa närästä lienee juuri sitä arjen sujumattomuutta, josta ei voi sanoutua irti (= olla koko ajan poissa) toisen loukkaantumatta. Lapsen kanssa kovin miesmäiseltä kuulostava (!) kotiongelmien pakoilu (!) olisi peräti mahdotonta.
Voisitteko yrittää löytää jotain uutta puolta suhteeseen? Siis tietoisesti lähteä hakemaan jotain yhteisyyttä. Voisiko joku, molemmille uusi, harrastus vaikka muuttaa dynamiikkaa jotenkin uudeksi?
Uskon kyllä, että tuo on tosi normaalia.
Uskoisin, että aika suuri osa suhteista on kuvailemasi kaltaisia. Usein varmaan käytännön asiat (lapset, omaisuus jne) saavat jäämään. Jos kuitenkin kaipaa romanttista rakkautta, kannattaa varmaan lähteä. Ei kuitenkaan välttämättä ole oikeaa tai väärää ratkaisua.