Psykoosin kokeneita? Miten sairaus vaikutti elämääsi?

Nosto

No ei se olisi auttanut mitään vaikka olisit aiemmin hakenut apua. Sinut olisi tuutattu täyteen psykoosilääkettä, olisit mahdollisesti saanut poliisikyydin psykiatriseen sairaalaan kuten minulle meinattiin tehdä, kun kerroin työterveyslääkärille oudoista tuntemuksista päässäni, ja kun lääkäri luki kirjaansa kuin lakia, että oikeus M 1 lähetteeseeen, niin kutsui poliisit viemään tahdosta riippumattomaan hoitoon. Minulla tosin siinä vaiheessa oli jo psykoosilääkkeet ja oireet johtuivat vieroitusoireista, koska olin lopettamassa lääkitystä. Tätä sokea lääkäri ei tajunnut vaan luki kuin sokeana tahdosta riippumattoman hoidon pykäliä.

Ja psykoosi voi johtaa eliniläiseen lääkitykseen, koska sinut aivopestään siihen, että se aina vaan uusiutuu. Kyseessä on todennäköisesti vain reaktio johonkin yllättävään tapahtumaan tai muutokseen.

Ja mikäli koitat vähentää lääkkeitä , kärsit vieroitusoireista ja sinulle hoetaan, että ne ovat psykoosin oireita ja lääkitystäsi lisätään.

Psykoosi on ollut minun kamalampia kokemuksia ikinä. Ensin tuli masennus ja sitten iski psykoosi. Olin vainoharhainen oli näkö ja kuulo harhoja lähes kokoajan, en saanut öitä nukutuksi. Kesti ainakin vuoden ellei enemmänkin. Nyt olen saanut hoitoa,lääkitystä ja vaihtanut paikkakuntaa, mikä on helpottanut oloani. Enään ei ole kuulo tai näköharhoja ja olen hyvin kuntoutumassa. Eniten mietityttää miten muut ihmiset ottavat sairauteni vastaan tästä eteenpäin.

mitä asiantuntijan työtä teet tarkalleen?

Eräs tuttavani joutui myös psykoosiin, josta jollain lailla parantui. Mutta nyt ongelmana näyttää hänellä olevan lääkkeiden sivuvaikutukset, kamala väsymys ja ahdistus, myös oudot pakkoliikkeet. Hänestä kyllä huomaa, ettei ole terve. Piikittävät, jotain lääkettä kerran kuussa. Ennen lääkitystä oli ihan toiminta kykyinen.

En koe kysymyksen koskevan varsinaisesti itseäni, koska pidän saamaani psykoosi-diagnoosia virheellisenä. Voin vastata kuitenkin silti niiltä osin, kun itse dg-on vaikuttanut elämääni.

Jos ei lukuun oteta sitä, että dg:n saaminen eväsi minulta oikean avun saamisen pitkäksi aikaa, niin usein terveyskeskuksissa otettiin kuitenkin vakavasti. Asiat ovat kuitenkin muuttuneet jonkin verran, en tiedä johtuuko tämä Kannasta vai ylipäätään ohjeistuksien muuttumisesta, mutta olen vasta viimeaikoina törmännyt siihen, että niillä harvoilla lääkärikäynneillä on otettu "psykoosi" esiin, jonka olen kokenut vaikuttavan hoidon saantiin.

Samoin huolta on aiheittanut se, voiko kyseinen dg estää tulevaisuudessa uudelleen kouluttautumisen tai työn saannin(seuraako merkintä niille aloille hakiessa, joissa vaaditaan todistus terveydentilasta).

Yhtään psykoosia en ole itse tunnistanut, enkä edelleenkään usko, että olen koskaan ollut psykoosissa. Sairaalaan minut on kuitenkin viety lukemattomia kertoja, koska olen "vaikuttanut psykoottiselta".  "Psykoosit" eivät ole vaikuttaneet elämääni millään tavalla, mutta niihin tarjottu pakkohoito on aiheuttanut traumoja.

Kuulostaa sille ap että olet lopulta selvinnyt aika vähällä, nyt taas työelämässä ja kunnossa! Kannattaa kuitenkin hakeutua psykoterapiaan, tuo on varmasti ollut henkisesti raskas kokemus ja tarvitset tukea ja apua sen käsittelyyn. 

Psykoosi on ollut kyllä kauhein kokemuksista, psykoosijaksoja on ollut kaksi. En ensimmäisellä kerralla edes tajunnut olevani psykoottinen, koska mielikuvissani psykoosi on yhtä kuin hysteerinen, mutta itse olin tyyni ja rauhallinen. Minulla oli vaikeita pakkoajatuksia ja vastustamattoman houkuttelevia harhoja kuolemasta. Nukunut en tietenkään viikkoihin. Hoitoon pääsy oli suunnaton helpotus, osastojakson vain nukuin ja nukuin, kun suljettujen ovien takana ei tarvinnut pelätä, että antautuisin itsetuhoisille harhoille. Osastojakson jälkeen minun kuitenkin oli vaikea uskoa sen tapahtuneen, epäilin näytelleeni koko jutun. Vuoden kuluttua lopetin sekä psykoosi- että mielialalääkityksen, koska epäilin syöväni niitä turhaan. Olin mielestäni täysin terve, mutta laiska ja saamaton tragedienne, jonka kuului vain ottaa itseään niskasta kiinni. Vuoden päästä tästä psykoosi uusi. Täysin yllättäen todella onnellisessa elämäntilanteessa. Se oli todella tyhjentävä kokemus. Tuntui, että se ravisteli minut perustuksiani myöten maan tasalle. En enää tiennyt kuka olin, koska en oikeasti ollut ollenkaan sellainen kuin olin aina päättäväisesti itselleni kertonut olevani. Vasta silloin suostuin ymmättämään minulla olleen vaikeita masennusjaksoja jo teini-iästä, toistuen kymmenvuosittain. Hyväksyin oikeasti kokeneeni kaksi psykoosia ja olevani oikeasti sairas ja tarvitsevani säännöllistä lääkitystä todennäköisesti loppuelämäni ja joutuvani kohtaamaan itseni terapiassa. Nyt kaksi vuotta viiseisestä psykoosijaksosta olen saanut psykoosilääkityksen purettua lääkärin kanssa suunnitellusti, mielialalääkitys jää pysyväksi. Olen aloittanut toisen vuoden terapiassa ja olen saanut siellä rakenneltua itseäni täysin alusta asti uudelleen. Töitä on vielä. Olen myös puhunut mielisairaudestani täysin avoimesti, pidän sitä tärkeänä. Mieli voi sairastua siinä missä mikä tahansa muu elin. Haaveilen kokemusasiantuntijuudesta. Ja toivon, etten koskaan enää joudu psykoosiin.478

Vierailija kirjoitti:

Psykoosi on ollut kyllä kauhein kokemuksista, psykoosijaksoja on ollut kaksi. En ensimmäisellä kerralla edes tajunnut olevani psykoottinen, koska mielikuvissani psykoosi on yhtä kuin hysteerinen, mutta itse olin tyyni ja rauhallinen. Minulla oli vaikeita pakkoajatuksia ja vastustamattoman houkuttelevia harhoja kuolemasta. Nukunut en tietenkään viikkoihin. Hoitoon pääsy oli suunnaton helpotus, osastojakson vain nukuin ja nukuin, kun suljettujen ovien takana ei tarvinnut pelätä, että antautuisin itsetuhoisille harhoille. Osastojakson jälkeen minun kuitenkin oli vaikea uskoa sen tapahtuneen, epäilin näytelleeni koko jutun. Vuoden kuluttua lopetin sekä psykoosi- että mielialalääkityksen, koska epäilin syöväni niitä turhaan. Olin mielestäni täysin terve, mutta laiska ja saamaton tragedienne, jonka kuului vain ottaa itseään niskasta kiinni. Vuoden päästä tästä psykoosi uusi. Täysin yllättäen todella onnellisessa elämäntilanteessa. Se oli todella tyhjentävä kokemus. Tuntui, että se ravisteli minut perustuksiani myöten maan tasalle. En enää tiennyt kuka olin, koska en oikeasti ollut ollenkaan sellainen kuin olin aina päättäväisesti itselleni kertonut olevani. Vasta silloin suostuin ymmättämään minulla olleen vaikeita masennusjaksoja jo teini-iästä, toistuen kymmenvuosittain. Hyväksyin oikeasti kokeneeni kaksi psykoosia ja olevani oikeasti sairas ja tarvitsevani säännöllistä lääkitystä todennäköisesti loppuelämäni ja joutuvani kohtaamaan itseni terapiassa. Nyt kaksi vuotta viiseisestä psykoosijaksosta olen saanut psykoosilääkityksen purettua lääkärin kanssa suunnitellusti, mielialalääkitys jää pysyväksi. Olen aloittanut toisen vuoden terapiassa ja olen saanut siellä rakenneltua itseäni täysin alusta asti uudelleen. Töitä on vielä. Olen myös puhunut mielisairaudestani täysin avoimesti, pidän sitä tärkeänä. Mieli voi sairastua siinä missä mikä tahansa muu elin. Haaveilen kokemusasiantuntijuudesta. Ja toivon, etten koskaan enää joudu psykoosiin.478

minkälaisia pakko-ajatuksia? Itsekin vähän eoäilen, että missä menee omien pakko-ajatusten ja psykoosin raja... Toisaalta en kai ajattelisi olevani psykoosissa jos oikeasti olisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykoosi on ollut kyllä kauhein kokemuksista, psykoosijaksoja on ollut kaksi. En ensimmäisellä kerralla edes tajunnut olevani psykoottinen, koska mielikuvissani psykoosi on yhtä kuin hysteerinen, mutta itse olin tyyni ja rauhallinen. Minulla oli vaikeita pakkoajatuksia ja vastustamattoman houkuttelevia harhoja kuolemasta. Nukunut en tietenkään viikkoihin. Hoitoon pääsy oli suunnaton helpotus, osastojakson vain nukuin ja nukuin, kun suljettujen ovien takana ei tarvinnut pelätä, että antautuisin itsetuhoisille harhoille. Osastojakson jälkeen minun kuitenkin oli vaikea uskoa sen tapahtuneen, epäilin näytelleeni koko jutun. Vuoden kuluttua lopetin sekä psykoosi- että mielialalääkityksen, koska epäilin syöväni niitä turhaan. Olin mielestäni täysin terve, mutta laiska ja saamaton tragedienne, jonka kuului vain ottaa itseään niskasta kiinni. Vuoden päästä tästä psykoosi uusi. Täysin yllättäen todella onnellisessa elämäntilanteessa. Se oli todella tyhjentävä kokemus. Tuntui, että se ravisteli minut perustuksiani myöten maan tasalle. En enää tiennyt kuka olin, koska en oikeasti ollut ollenkaan sellainen kuin olin aina päättäväisesti itselleni kertonut olevani. Vasta silloin suostuin ymmättämään minulla olleen vaikeita masennusjaksoja jo teini-iästä, toistuen kymmenvuosittain. Hyväksyin oikeasti kokeneeni kaksi psykoosia ja olevani oikeasti sairas ja tarvitsevani säännöllistä lääkitystä todennäköisesti loppuelämäni ja joutuvani kohtaamaan itseni terapiassa. Nyt kaksi vuotta viiseisestä psykoosijaksosta olen saanut psykoosilääkityksen purettua lääkärin kanssa suunnitellusti, mielialalääkitys jää pysyväksi. Olen aloittanut toisen vuoden terapiassa ja olen saanut siellä rakenneltua itseäni täysin alusta asti uudelleen. Töitä on vielä. Olen myös puhunut mielisairaudestani täysin avoimesti, pidän sitä tärkeänä. Mieli voi sairastua siinä missä mikä tahansa muu elin. Haaveilen kokemusasiantuntijuudesta. Ja toivon, etten koskaan enää joudu psykoosiin.478

minkälaisia pakko-ajatuksia? Itsekin vähän eoäilen, että missä menee omien pakko-ajatusten ja psykoosin raja... Toisaalta en kai ajattelisi olevani psykoosissa jos oikeasti olisin.

Että minun kuuluisi olla kuollut ja minun pitäisi korjata asia hukuttautumalla. Se ajatus kohisi päässäni tauotta houkuttavana ja kutsuvana. Lopulta löysin itseni istumasta rannalla saaden vain vaivoin pidäteltyä itseäni pudottautumasta veteen ja se säikäytti niin, että hain apua. En vieläkään ymmärtänyt olevani psykoottinen, ajattelin vain tarvitsevani jotain unilääkettä, koska paremmin nukkuneena jaksaisin vastustaa pakkoajatusta paremmin. Lääkäri sitten totesi ystävällisesti, ettei tässä nyt enää yhdet yöunet riitä ja lähetti osastolle.

Harha-ajatukset. Itkeskely. Itkukohtauksen saattoi saada aikaiseksi kaupan kassa. Melkein uskonnolliset kokemukset ympärillä olevasta. Yliherkkyys ja äärimmilleen virittyminen.

Kaikki oli täynnä valoa ympärillä, ja kaikki pienet yksityiskohdat pulppusivat. Saatoin tuijottaa 15 min. mehun kuplia lasissa ja nähdä siinä vaikka mitä kauneutta ja ennusmerkkejä. Kaikki tuo oli liikaa, joten itkin sen jälkeen monta tuntia.

Psykoosi ja uskonnollinen hurmos on samaa.

Vierailija kirjoitti:

Harha-ajatukset. Itkeskely. Itkukohtauksen saattoi saada aikaiseksi kaupan kassa. Melkein uskonnolliset kokemukset ympärillä olevasta. Yliherkkyys ja äärimmilleen virittyminen.

Kaikki oli täynnä valoa ympärillä, ja kaikki pienet yksityiskohdat pulppusivat. Saatoin tuijottaa 15 min. mehun kuplia lasissa ja nähdä siinä vaikka mitä kauneutta ja ennusmerkkejä. Kaikki tuo oli liikaa, joten itkin sen jälkeen monta tuntia.

Psykoosi ja uskonnollinen hurmos on samaa.

Kehokin oli virittynyt äärimmilleen. En voinut pitää kenkiä, kun jalkoja puristi, jos varpaat osuivat kengän kärkeen. Villapaita paljaalla iholla oli kuin olisi teräsharjalla koskettanut. Ainoa hyvä paikka oli peiton alla hämärässä ja tiiviisti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harha-ajatukset. Itkeskely. Itkukohtauksen saattoi saada aikaiseksi kaupan kassa. Melkein uskonnolliset kokemukset ympärillä olevasta. Yliherkkyys ja äärimmilleen virittyminen.

Kaikki oli täynnä valoa ympärillä, ja kaikki pienet yksityiskohdat pulppusivat. Saatoin tuijottaa 15 min. mehun kuplia lasissa ja nähdä siinä vaikka mitä kauneutta ja ennusmerkkejä. Kaikki tuo oli liikaa, joten itkin sen jälkeen monta tuntia.

Psykoosi ja uskonnollinen hurmos on samaa.

Kehokin oli virittynyt äärimmilleen. En voinut pitää kenkiä, kun jalkoja puristi, jos varpaat osuivat kengän kärkeen. Villapaita paljaalla iholla oli kuin olisi teräsharjalla koskettanut. Ainoa hyvä paikka oli peiton alla hämärässä ja tiiviisti.

Jos laitoin kynsilakkaa, tuntui kuin en pystynyt hengittämään. (Ikäänkuin ihminen hengittäisi kynnen kautta). Päämäärätön kävely ja vaeltaminen, saatoin tehdä 20 km kilometrin kävelylenkin, jotta olo paranisi.

Vierailija kirjoitti:

Harha-ajatukset. Itkeskely. Itkukohtauksen saattoi saada aikaiseksi kaupan kassa. Melkein uskonnolliset kokemukset ympärillä olevasta. Yliherkkyys ja äärimmilleen virittyminen.

Kaikki oli täynnä valoa ympärillä, ja kaikki pienet yksityiskohdat pulppusivat. Saatoin tuijottaa 15 min. mehun kuplia lasissa ja nähdä siinä vaikka mitä kauneutta ja ennusmerkkejä. Kaikki tuo oli liikaa, joten itkin sen jälkeen monta tuntia.

Psykoosi ja uskonnollinen hurmos on samaa.

Tunsin itseni olevan matkalla valaistumiseen. Olisin halunnut matkustaa Intiaan ja meditoida päivät. Kaikki ihmisetkin olivat kauniita. Näin vain hyviä asioita. Ja sitten tietysti itkin, vaikka en tiennyt miksi.

Haluaisin kuulla lisää kokemuksia. Ystävä sairastunut ja hänen tukena oleminen on hyvin vaikeaa. Lähes mahdotonta, koska vaikka puhuu sairaudesta melko avoimesti, ei ymmärrä, että osa pakkoajatuksista on juurikin sairautta. En tiedä, milloin mennä mukaan niihin juttuihin. Aluksi yritin selittää, että nyt asia, mitä selität tohkeissasi ei voi olla totta, se on osa sairautta.

Hän jopa hetkellisesti ymmärsi. Mutta seuraavalla kerralla sama juttu, eikä edes muistanut keskusteluamme. Hän on siis yhä sairas, ei työelämässä. Eikä mitenkään vaikuta siltä, että olisi paranemassa, vaan tämä on nyt hänen uusi normaali. Osa hänen harhoistaa on viatonta toiveajattelua, osa ahdistavia painajaismaisia juttuja.

Oletan, että taustalla on lieviä psykoottisia jakosja, joista on toipunut ja jotka on salannut meiltä muilta. Ja nyt sitten kamala uppoutuminen sairauden maailmaan, mistä en näe mitään poispääsyä, koska hän tietää olevansa sairas, mutta ei usko, että juuri nämä harhat ovat myös sairautta.

Hän ilmeisesti ajattelee, että sairautta on väsymys, eristäytymisenhalu ja erilaiset muut oireet, mutta ei pakoajatukset ja harhaiset kuvitelmat.

Paljon kaikkea hyvää aloittajalle ja kaikille muillekin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harha-ajatukset. Itkeskely. Itkukohtauksen saattoi saada aikaiseksi kaupan kassa. Melkein uskonnolliset kokemukset ympärillä olevasta. Yliherkkyys ja äärimmilleen virittyminen.

Kaikki oli täynnä valoa ympärillä, ja kaikki pienet yksityiskohdat pulppusivat. Saatoin tuijottaa 15 min. mehun kuplia lasissa ja nähdä siinä vaikka mitä kauneutta ja ennusmerkkejä. Kaikki tuo oli liikaa, joten itkin sen jälkeen monta tuntia.

Psykoosi ja uskonnollinen hurmos on samaa.

Kehokin oli virittynyt äärimmilleen. En voinut pitää kenkiä, kun jalkoja puristi, jos varpaat osuivat kengän kärkeen. Villapaita paljaalla iholla oli kuin olisi teräsharjalla koskettanut. Ainoa hyvä paikka oli peiton alla hämärässä ja tiiviisti.

Jos laitoin kynsilakkaa, tuntui kuin en pystynyt hengittämään. (Ikäänkuin ihminen hengittäisi kynnen kautta). Päämäärätön kävely ja vaeltaminen, saatoin tehdä 20 km kilometrin kävelylenkin, jotta olo paranisi.

Kummallisuuksiakin sattui. Yhtäkkiä kaupassa minulle tuli olo, että pitää ostaa ässä-arpoja. Ostin neljä kertaa peräkkäin, aina siis tuli voitto. Yhdessä oli jopa kolme voittoa. Nettosin yli 100 €. Ylipäänsä täysin impulsiivinen käytös. Jos olin ostamassa jotain, yhtäkkiä tuli tunne, että pitää mennä johonkin toiseen paikkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harha-ajatukset. Itkeskely. Itkukohtauksen saattoi saada aikaiseksi kaupan kassa. Melkein uskonnolliset kokemukset ympärillä olevasta. Yliherkkyys ja äärimmilleen virittyminen.

Kaikki oli täynnä valoa ympärillä, ja kaikki pienet yksityiskohdat pulppusivat. Saatoin tuijottaa 15 min. mehun kuplia lasissa ja nähdä siinä vaikka mitä kauneutta ja ennusmerkkejä. Kaikki tuo oli liikaa, joten itkin sen jälkeen monta tuntia.

Psykoosi ja uskonnollinen hurmos on samaa.

Kehokin oli virittynyt äärimmilleen. En voinut pitää kenkiä, kun jalkoja puristi, jos varpaat osuivat kengän kärkeen. Villapaita paljaalla iholla oli kuin olisi teräsharjalla koskettanut. Ainoa hyvä paikka oli peiton alla hämärässä ja tiiviisti.

Jos laitoin kynsilakkaa, tuntui kuin en pystynyt hengittämään. (Ikäänkuin ihminen hengittäisi kynnen kautta). Päämäärätön kävely ja vaeltaminen, saatoin tehdä 20 km kilometrin kävelylenkin, jotta olo paranisi.

Kummallisuuksiakin sattui. Yhtäkkiä kaupassa minulle tuli olo, että pitää ostaa ässä-arpoja. Ostin neljä kertaa peräkkäin, aina siis tuli voitto. Yhdessä oli jopa kolme voittoa. Nettosin yli 100 €. Ylipäänsä täysin impulsiivinen käytös. Jos olin ostamassa jotain, yhtäkkiä tuli tunne, että pitää mennä johonkin toiseen paikkaan.

Päivät olivat kummallisia ketjuja. Uskoon vahvasti, että kaikella oli merkitys ja universumi antoi merkkejä jatkuvasti. Jos vaikka parsa oli eripäin vihanneshyllyssä, se oli merkki. Oli tosi raskasta miettiä, mitähän nyt mikäkin tarkoitti 😂

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykoosi on ollut kyllä kauhein kokemuksista, psykoosijaksoja on ollut kaksi. En ensimmäisellä kerralla edes tajunnut olevani psykoottinen, koska mielikuvissani psykoosi on yhtä kuin hysteerinen, mutta itse olin tyyni ja rauhallinen. Minulla oli vaikeita pakkoajatuksia ja vastustamattoman houkuttelevia harhoja kuolemasta. Nukunut en tietenkään viikkoihin. Hoitoon pääsy oli suunnaton helpotus, osastojakson vain nukuin ja nukuin, kun suljettujen ovien takana ei tarvinnut pelätä, että antautuisin itsetuhoisille harhoille. Osastojakson jälkeen minun kuitenkin oli vaikea uskoa sen tapahtuneen, epäilin näytelleeni koko jutun. Vuoden kuluttua lopetin sekä psykoosi- että mielialalääkityksen, koska epäilin syöväni niitä turhaan. Olin mielestäni täysin terve, mutta laiska ja saamaton tragedienne, jonka kuului vain ottaa itseään niskasta kiinni. Vuoden päästä tästä psykoosi uusi. Täysin yllättäen todella onnellisessa elämäntilanteessa. Se oli todella tyhjentävä kokemus. Tuntui, että se ravisteli minut perustuksiani myöten maan tasalle. En enää tiennyt kuka olin, koska en oikeasti ollut ollenkaan sellainen kuin olin aina päättäväisesti itselleni kertonut olevani. Vasta silloin suostuin ymmättämään minulla olleen vaikeita masennusjaksoja jo teini-iästä, toistuen kymmenvuosittain. Hyväksyin oikeasti kokeneeni kaksi psykoosia ja olevani oikeasti sairas ja tarvitsevani säännöllistä lääkitystä todennäköisesti loppuelämäni ja joutuvani kohtaamaan itseni terapiassa. Nyt kaksi vuotta viiseisestä psykoosijaksosta olen saanut psykoosilääkityksen purettua lääkärin kanssa suunnitellusti, mielialalääkitys jää pysyväksi. Olen aloittanut toisen vuoden terapiassa ja olen saanut siellä rakenneltua itseäni täysin alusta asti uudelleen. Töitä on vielä. Olen myös puhunut mielisairaudestani täysin avoimesti, pidän sitä tärkeänä. Mieli voi sairastua siinä missä mikä tahansa muu elin. Haaveilen kokemusasiantuntijuudesta. Ja toivon, etten koskaan enää joudu psykoosiin.478

minkälaisia pakko-ajatuksia? Itsekin vähän eoäilen, että missä menee omien pakko-ajatusten ja psykoosin raja... Toisaalta en kai ajattelisi olevani psykoosissa jos oikeasti olisin.

mulla on siis semmoisia ajatuksia, että pelkään erästä sairautta niin paljon, että tunnen/näen sen oireita koko ajan. Huutoitken paniikissa, että nyt mä kuolen ja sitten kun katson uudestaan tai mietin asiaa uudestaan, niin olen että eihän tässä nyt varmaan mitään.

Saan aivan järkyttäviä kohtauksia asian tiimoilta, joiden aikana tekisi mieli hypätä parvekkeelta tai iskeä puukko mahasta läpi tai jotain.Olen menossa psykologille puhumaan...

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa sille ap että olet lopulta selvinnyt aika vähällä, nyt taas työelämässä ja kunnossa! Kannattaa kuitenkin hakeutua psykoterapiaan, tuo on varmasti ollut henkisesti raskas kokemus ja tarvitset tukea ja apua sen käsittelyyn. 

Saan keskusteluapua edelleen kokemuksen läpikäyntiin. Ja käsittelen asiaa myös kirjoja lukemalla.

En koe selvinneeni vähällä, makasin käytännössä puoli vuotta sängyssä ja itkin. Itsemurha-ajatuksia oli paljon. Sairauden alussa olin viikon psykiatrisella ja harhat olivat ihan hirveitä. Ne tulevat mieleeni edelleen.

Harhat lievenivät viikossa. Lopetin psykoosilääkkeet samantien, kun pääsin sairaalasta kotiin. Olin kuitenkin täysin toimintakyvytön ja toinen jalka puoleksi "henkimaailmassa". Päärin etten mene takaisin sairaalaan, joka oli todella pelottava paikka. Joten, en kertonut harhoista. Ne eivät olleet enää samanlaisia. Päätin pysyä kotona turvassa.

Söin ja makasin sängyssä ja keskustelin päässä olevien äänien kanssa. Muuta en jaksanut. Minulla oli myös pakkoliikkeitä ja voimakkaita itkukohtauksia.

Yhtenä päivänä äänet loppuivat. Harhojen loputtua iski masennus. En saanut masennuslääkettä, koska ei ollut "suojana" psykoosinestolääkettä. Lääkitsin itseäni meditoimalla, joogaamalla ja kävelemällä. Masennustila meni ohi kolmessa kuukaudessa.

Uskon psykoosin taustalla olleen lapsuuden käsittelemättömät traumat. Koen psykoosikokemusten puhdistaneen sisälläni olevaa patoutunutta surua ja hätää.

En siis syönyt lääkkeitä kuin viikon ja paranin siitä huolimatta. Minulla on ihana mies, joka huolehti perheestä ja antoi minun parantua rauhassa.