Pelkään joutuvani pakkohoitoon

Ymmärrän pelkosi. Lääkäri todennäköisesti näkee tilanteesi niin, että olet jotenkin jämähtänyt niin pahasti omaan kotiisi, mistä johtuen et suostu mihinkään hoitoihin. Tästä syystä he näkevät, että olosi voisi parantua, jos pääsisit johonkin muualle asumaan, paikkaan jossa voidaan pitää yllä sitä, ette vain jämähdä jälleen kotiisi, mikä voi pahentaa masennustasi.

Harvoin myöskään masentunut itse tajuaa kuinka huonossa kunnossa on. Olen itse käynyt tuon vaikean masennuksen lävitse, enkä pahimpina aikoina edes tajunnut miten huonossa kunnossa olin.

Koska tapaamisesi ei vielä ole ollut, niin olisiko nyt hyvä aika ennen sitä miettiä muita mahdollisia hoitomuotoja, millä tilannettasi voitaisi parantaa? Esimerkiksi ryhmätapaamiset, psykoterapia, muut mieleneterveydenpalvelut, kuten harrastusryhmät ja tuollaiset?

Kannattaa ehdottaa uusia hoitomuotoja, koska silloin varmasti lääkäri näkee, että sinulla on myös halua parantua.

No, Ap pystyy ainakin analyyttisesti ja fiksusti pohtimaan omaa tilannettaan. Yritä jaksaa puhella sille psykiatrille samaan malliin, niin huomaa, että realiteeteissa olet. Tsemppiä ja parempaa vointia!

Ymmärrän, että oireiluni ja hoitoni on hankalaa. Masennushistoriani on pitkä ja monia hoitomuotoja jo ollaan kokeiltu. Myös sitä osastohoitoa niin vapaaehtoisena kuin pakostakin. Tiedän, ettei siitä ole suurta hyötyä.

Se, että elämästäni vietäisiin ne viimeiset tärkeät asiat: koti ja itsemäärämisoikeus, on todella romahduttavaa. Mitä ihmiselle silloin enää jää? Ap

No voisiko kotisairaanhoito käydä luonasi käynneillä kerran pari viikossa?

Apua kirjoitti:

Ymmärrän, että oireiluni ja hoitoni on hankalaa. Masennushistoriani on pitkä ja monia hoitomuotoja jo ollaan kokeiltu. Myös sitä osastohoitoa niin vapaaehtoisena kuin pakostakin. Tiedän, ettei siitä ole suurta hyötyä.

Se, että elämästäni vietäisiin ne viimeiset tärkeät asiat: koti ja itsemäärämisoikeus, on todella romahduttavaa. Mitä ihmiselle silloin enää jää? Ap

Ymmärrettävää tuo on, mutta tilanteellesi on kuitenkin jotain tehtävä, koska mikään ei ole muuttunut,kuten sen itsekkin jo sanoit. Vaikka koti tuntuu turvalliselta, voiko se myös olla sen masennuksen keskus, eli niin aiheuttaja mutta turva?

Tuettua asumista taidetaan myös tarjota silloin, kun kotona pärjäämiseen tarvitaan. Eli onko sinulla ollut ongelmia oman talouden kanssa, esimerkiksi siisteyden ylläpitämisessä tai asioiden hoitamisessa? Koska silloinhan tuo voisi olla hyvä apu arkeesi. Sinulle tulisi tukihenkilö, joka pari kertaa viikossa tulisi auttamaan sinua.

Vierailija kirjoitti:

Apua kirjoitti:

Ymmärrän, että oireiluni ja hoitoni on hankalaa. Masennushistoriani on pitkä ja monia hoitomuotoja jo ollaan kokeiltu. Myös sitä osastohoitoa niin vapaaehtoisena kuin pakostakin. Tiedän, ettei siitä ole suurta hyötyä.

Se, että elämästäni vietäisiin ne viimeiset tärkeät asiat: koti ja itsemäärämisoikeus, on todella romahduttavaa. Mitä ihmiselle silloin enää jää? Ap

Ymmärrettävää tuo on, mutta tilanteellesi on kuitenkin jotain tehtävä, koska mikään ei ole muuttunut,kuten sen itsekkin jo sanoit. Vaikka koti tuntuu turvalliselta, voiko se myös olla sen masennuksen keskus, eli niin aiheuttaja mutta turva?

Tuettua asumista taidetaan myös tarjota silloin, kun kotona pärjäämiseen tarvitaan. Eli onko sinulla ollut ongelmia oman talouden kanssa, esimerkiksi siisteyden ylläpitämisessä tai asioiden hoitamisessa? Koska silloinhan tuo voisi olla hyvä apu arkeesi. Sinulle tulisi tukihenkilö, joka pari kertaa viikossa tulisi auttamaan sinua.

", kun kotona pärjäämiseen tarvitaan apua". Unohtui yksi sana lauseesta.

Minulla on kokemusta vain siitä, että psykoosissa olevaa ihmistä on melkein mahdotonta saada pakkohoitoon Suomessa. Myöskään useimpia itse osastohoitoon haluavia ei sinne oteta.

Toki järjestelmä sitten voi olla niin nurinkurinen, että joku joskus syyttä laitetaan pakkohoitoon, mutta ihan hirveän harvinaista sen täytyy olla, koska niitä osastopaikkoja tosiaan on niin vähän, että suurin osa sellaista tarvitsevista ei ikinä sinne pääse.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kokemusta vain siitä, että psykoosissa olevaa ihmistä on melkein mahdotonta saada pakkohoitoon Suomessa. Myöskään useimpia itse osastohoitoon haluavia ei sinne oteta.

Toki järjestelmä sitten voi olla niin nurinkurinen, että joku joskus syyttä laitetaan pakkohoitoon, mutta ihan hirveän harvinaista sen täytyy olla, koska niitä osastopaikkoja tosiaan on niin vähän, että suurin osa sellaista tarvitsevista ei ikinä sinne pääse.

Oma kokemukseni on, että kyllä sinne pääsee, jos on akuutti tarve, eikä ole potilas, joka siellä vuosittain vierailee. Ei edes joka toinen vuosi...

Apua kirjoitti:

Ymmärrän, että oireiluni ja hoitoni on hankalaa. Masennushistoriani on pitkä ja monia hoitomuotoja jo ollaan kokeiltu. Myös sitä osastohoitoa niin vapaaehtoisena kuin pakostakin. Tiedän, ettei siitä ole suurta hyötyä.

Se, että elämästäni vietäisiin ne viimeiset tärkeät asiat: koti ja itsemäärämisoikeus, on todella romahduttavaa. Mitä ihmiselle silloin enää jää? Ap

Yksi aika härski homma, johon voit vedota, on raha. Yllättävän usein tehoaa yhteiskunnan varojen säästämisellä hurskastelu eli sanot pokkana, että osastohoidosta tulee iso lasku yhteiskunnalle ja moni ei sinne edes pääse, vaikka haluaisi ja kärsii kovasti kotonaan. Kannattaa painottaa, että sinä puolestasi viihdyt kotosalla eli turhaa rahanmenoa olisi.

Tärkeintä ylipäätään on, että jaksat perustella joka argumenttisi eli keskustelet asiallisesti sen psykiatrin kanssa.

Sinänsä en tällä viestillä ota kantaa osastohoitosi mahdolliseen tarpeellisuuteen, mutta mielestäni laaja yksilön itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen on tärkeää; sitähän lakikin meillä painottaa. Olen tuo, joka aiemmin toivotteli tsemppiä ja sanoi, että argumentoit hyvin.

Asutko Satakunnassa? Tervetuloa tänne samaan hourulaan. :D

Vierailija kirjoitti:

Apua kirjoitti:

Ymmärrän, että oireiluni ja hoitoni on hankalaa. Masennushistoriani on pitkä ja monia hoitomuotoja jo ollaan kokeiltu. Myös sitä osastohoitoa niin vapaaehtoisena kuin pakostakin. Tiedän, ettei siitä ole suurta hyötyä.

Se, että elämästäni vietäisiin ne viimeiset tärkeät asiat: koti ja itsemäärämisoikeus, on todella romahduttavaa. Mitä ihmiselle silloin enää jää? Ap

Ymmärrettävää tuo on, mutta tilanteellesi on kuitenkin jotain tehtävä, koska mikään ei ole muuttunut,kuten sen itsekkin jo sanoit. Vaikka koti tuntuu turvalliselta, voiko se myös olla sen masennuksen keskus, eli niin aiheuttaja mutta turva?

Tuettua asumista taidetaan myös tarjota silloin, kun kotona pärjäämiseen tarvitaan. Eli onko sinulla ollut ongelmia oman talouden kanssa, esimerkiksi siisteyden ylläpitämisessä tai asioiden hoitamisessa? Koska silloinhan tuo voisi olla hyvä apu arkeesi. Sinulle tulisi tukihenkilö, joka pari kertaa viikossa tulisi auttamaan sinua.

Lääkäri otti esille myös mahdollisuuden kotona tapahtuviin käynteihin. Kieltäydyin tästäkin, mikä ei tietenkään edesauta tilannettani. Koti on minulle yksityinen paikka, enkä tahdo tänne ketään. Mutta ehkä täytyy suostua tähän, jos toinen vaihtoehto on osasto. Tässäkin vaan koen, että minut pakotettaisiin valitsemaan jotain, mitä en tahdo.

Minulla on hankaluuksia kodin siisteyden ja oman hygienian kanssa. Tarvittavia taitoja kyllä löytyy, mutta jaksaminen on se ongelma. Olen kuitenkin sen verran häpeävä, että jos kotiini jotain apua tulisi, siivoisin aina ennen sitä. Sotkuiseen kotiin en kehtaisi päästää. Vaikka itkisin ja siivoisin.

Avohoidosta en kuitenkaan ole kieltäytynyt ja olen käynyt tunnollisesti tapaamisissani. Kokemukseni on, ettei minulle oikein löydy apua ja nyt tahtoisin vain olla mahdollisimman rauhassa ja elää sellaista elämää kuin kykenen. Syyllisyys on myös yhteiskunnan varojen kuluttamisesta. Ap

Tuttavallani on aika lailla samanlainen tilanne ja samanlaisia pelkoja.

Kirjoitit kokevasi, että tuettu asuminen vie sinulta itsemäärämisoikeuden. Tiedäthän, että tuettua asumista on monenlaista.  Tuttavani tapauksessa, hänen kotikunnassaan on erillinen asuntola, joka oikeastaan on kerrostalo ja jokaisella on oma ovi ja oma lukko sekä omat avaimet. Itse saa päättää rahan käytöstään ja harrastuksistaan, toki täytyy osata asua siten miten kerrostalossa yleisesti asutaan.  Toisten asukkaiden luona käydään kodinhoitajan/oman hoitajan toimesta monta kertaa päivässä, toisien vain kerran viikossa. Eihän tuollainen poista mitenkään itsemääräämisoikeutta? Tilanne on vähän samanlainen kuin vanhusten palvelutaloissa: jokaisella on oma yksiö tai kaksio ja sitten terveydenhuoltohenkilökunta lähellä.  Kaikesta muusta saa päättää itse, jos on siihen kykenevä.

Oletko kysynyt psykiatriltasi millaista tuettua asumista kotikunnallasi on tarjota ja onko sellaista muotoa, jossa voisit jatkaa kotonasi asumista,että joku työntekijä kävisi luonasi kotikäynnillä sen verran kuin täytyy? Oletko myös ottanut selvää muista yksityiskohdista: mitä se tuettu asuminen juuri sinun kohdallasi merkitsisi?

millä tavalla koet, että tuettu asuminen kohdallasi veisi pois itsemääräämisoikeutesi?

Apua kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Apua kirjoitti:

Ymmärrän, että oireiluni ja hoitoni on hankalaa. Masennushistoriani on pitkä ja monia hoitomuotoja jo ollaan kokeiltu. Myös sitä osastohoitoa niin vapaaehtoisena kuin pakostakin. Tiedän, ettei siitä ole suurta hyötyä.

Se, että elämästäni vietäisiin ne viimeiset tärkeät asiat: koti ja itsemäärämisoikeus, on todella romahduttavaa. Mitä ihmiselle silloin enää jää? Ap

Ymmärrettävää tuo on, mutta tilanteellesi on kuitenkin jotain tehtävä, koska mikään ei ole muuttunut,kuten sen itsekkin jo sanoit. Vaikka koti tuntuu turvalliselta, voiko se myös olla sen masennuksen keskus, eli niin aiheuttaja mutta turva?

Tuettua asumista taidetaan myös tarjota silloin, kun kotona pärjäämiseen tarvitaan. Eli onko sinulla ollut ongelmia oman talouden kanssa, esimerkiksi siisteyden ylläpitämisessä tai asioiden hoitamisessa? Koska silloinhan tuo voisi olla hyvä apu arkeesi. Sinulle tulisi tukihenkilö, joka pari kertaa viikossa tulisi auttamaan sinua.

Lääkäri otti esille myös mahdollisuuden kotona tapahtuviin käynteihin. Kieltäydyin tästäkin, mikä ei tietenkään edesauta tilannettani. Koti on minulle yksityinen paikka, enkä tahdo tänne ketään. Mutta ehkä täytyy suostua tähän, jos toinen vaihtoehto on osasto. Tässäkin vaan koen, että minut pakotettaisiin valitsemaan jotain, mitä en tahdo.

Minulla on hankaluuksia kodin siisteyden ja oman hygienian kanssa. Tarvittavia taitoja kyllä löytyy, mutta jaksaminen on se ongelma. Olen kuitenkin sen verran häpeävä, että jos kotiini jotain apua tulisi, siivoisin aina ennen sitä. Sotkuiseen kotiin en kehtaisi päästää. Vaikka itkisin ja siivoisin.

Avohoidosta en kuitenkaan ole kieltäytynyt ja olen käynyt tunnollisesti tapaamisissani. Kokemukseni on, ettei minulle oikein löydy apua ja nyt tahtoisin vain olla mahdollisimman rauhassa ja elää sellaista elämää kuin kykenen. Syyllisyys on myös yhteiskunnan varojen kuluttamisesta. Ap

Pakkohoidon kriteerit ovat, että ihminen on vaaraksi itselleen tai ympäristölleen, hänen terveytensä on vakavasti uhattuna ja muut mielenterveyspalvelut eivät ole olleet riittäviä. Jos sinä et oikeasti halua pakkohoitoon, sinun pitää ottaa muuta apua vastaan. Jos sinun kotisi on sotkuinen ja naapureilta alkaa tulla valituksia vaikka hajuhaitoista tai ötököistä, se on menoa sittenkin. Sinä et selvästikään pärjää itseksesi, joten luultavasti psykiatri pistää sinut valintojen eteen. Oletko suostunut syömään masennuslääkkeitä?

Apua kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Apua kirjoitti:

Ymmärrän, että oireiluni ja hoitoni on hankalaa. Masennushistoriani on pitkä ja monia hoitomuotoja jo ollaan kokeiltu. Myös sitä osastohoitoa niin vapaaehtoisena kuin pakostakin. Tiedän, ettei siitä ole suurta hyötyä.

Se, että elämästäni vietäisiin ne viimeiset tärkeät asiat: koti ja itsemäärämisoikeus, on todella romahduttavaa. Mitä ihmiselle silloin enää jää? Ap

Ymmärrettävää tuo on, mutta tilanteellesi on kuitenkin jotain tehtävä, koska mikään ei ole muuttunut,kuten sen itsekkin jo sanoit. Vaikka koti tuntuu turvalliselta, voiko se myös olla sen masennuksen keskus, eli niin aiheuttaja mutta turva?

Tuettua asumista taidetaan myös tarjota silloin, kun kotona pärjäämiseen tarvitaan. Eli onko sinulla ollut ongelmia oman talouden kanssa, esimerkiksi siisteyden ylläpitämisessä tai asioiden hoitamisessa? Koska silloinhan tuo voisi olla hyvä apu arkeesi. Sinulle tulisi tukihenkilö, joka pari kertaa viikossa tulisi auttamaan sinua.

Lääkäri otti esille myös mahdollisuuden kotona tapahtuviin käynteihin. Kieltäydyin tästäkin, mikä ei tietenkään edesauta tilannettani. Koti on minulle yksityinen paikka, enkä tahdo tänne ketään. Mutta ehkä täytyy suostua tähän, jos toinen vaihtoehto on osasto. Tässäkin vaan koen, että minut pakotettaisiin valitsemaan jotain, mitä en tahdo.

Minulla on hankaluuksia kodin siisteyden ja oman hygienian kanssa. Tarvittavia taitoja kyllä löytyy, mutta jaksaminen on se ongelma. Olen kuitenkin sen verran häpeävä, että jos kotiini jotain apua tulisi, siivoisin aina ennen sitä. Sotkuiseen kotiin en kehtaisi päästää. Vaikka itkisin ja siivoisin.

Avohoidosta en kuitenkaan ole kieltäytynyt ja olen käynyt tunnollisesti tapaamisissani. Kokemukseni on, ettei minulle oikein löydy apua ja nyt tahtoisin vain olla mahdollisimman rauhassa ja elää sellaista elämää kuin kykenen. Syyllisyys on myös yhteiskunnan varojen kuluttamisesta. Ap

sinä vastasitkin jo tähän, kun olin kirjoittamassa edellistä viestiäni (kirjoittaja viestistä 14)

Tuohan olisi hyvä tilanne, jos sinulle on tarjottu mahdollisuutta asua omassa kodissasi siten, että siellä käy hoitaja. Älä ajattele asiaa siten, että joudut luopumaan itsemääräämisoikeudestasi, kun joku tulee sanomaan, että pitää käydä suihkussa tai pitää siivota,  vaan ajattele siten, että tuntuu mukavalta olla siistissä kodissa ja puhtaana.  Ja ehkä tuo kotihoidon läsnäolo auttaa aivojasi muistamaan taas uudelleen päivittäisten rutiinien tärkeyden. Aivosi alkavat taas tottua rutiiniin ja siinä sivussa mielesi pääsee rentoutumaan ja pääset parhaimmassa tapauksessa eheytymään. Sanioisin että jos sairastaa masennusta ja hävettää kodin sotkuisuus, niin sellaista mt-puolen hoitajaa ei ole, jonka mielestä sotkuisuus olisi häpeällistä. Se kuuluu usein sairauteen. Toisilla sitten masennus ilmenee sillä, että koti on aina tiptop, hoitajat tietävät senkin...

Vierailija kirjoitti:

Tuttavallani on aika lailla samanlainen tilanne ja samanlaisia pelkoja.

Kirjoitit kokevasi, että tuettu asuminen vie sinulta itsemäärämisoikeuden. Tiedäthän, että tuettua asumista on monenlaista.  Tuttavani tapauksessa, hänen kotikunnassaan on erillinen asuntola, joka oikeastaan on kerrostalo ja jokaisella on oma ovi ja oma lukko sekä omat avaimet. Itse saa päättää rahan käytöstään ja harrastuksistaan, toki täytyy osata asua siten miten kerrostalossa yleisesti asutaan.  Toisten asukkaiden luona käydään kodinhoitajan/oman hoitajan toimesta monta kertaa päivässä, toisien vain kerran viikossa. Eihän tuollainen poista mitenkään itsemääräämisoikeutta? Tilanne on vähän samanlainen kuin vanhusten palvelutaloissa: jokaisella on oma yksiö tai kaksio ja sitten terveydenhuoltohenkilökunta lähellä.  Kaikesta muusta saa päättää itse, jos on siihen kykenevä.

Oletko kysynyt psykiatriltasi millaista tuettua asumista kotikunnallasi on tarjota ja onko sellaista muotoa, jossa voisit jatkaa kotonasi asumista,että joku työntekijä kävisi luonasi kotikäynnillä sen verran kuin täytyy? Oletko myös ottanut selvää muista yksityiskohdista: mitä se tuettu asuminen juuri sinun kohdallasi merkitsisi?

millä tavalla koet, että tuettu asuminen kohdallasi veisi pois itsemääräämisoikeutesi?

 

Itsemäärämisoikeuden viemisellä lähinnä tarkoitin tätä pakkohoitoa. En ole ottanut selvää sen tarkemmin tuetusta asumisesta, koska kodistani en tahdo luopua. Tämän hetkinen kotini on minulle todella tärkeä. Emme myöskään tästä syystä puhuneet lääkärin kanssa asumisen vaihtoehdoista sen enempää, koska kieltäydyin asiasta heti.

Tuettu asuminen ei ole vaihtoehto itselleni. Mielummin menen sinne pakkohoitoon, koska sieltä pääsee palaamaan lopulta kotiin.

Tiedän, että tiukka kantani näyttäytyy ulkopuoliselle hankalalta vastustamiselta ja oman edun vastaiselta. Sitä se saattaa ollakin. Mutta oma kotini on minulle ainut kiinnekohta tässä elämässä vaikean sairauden keskellä. Uskoisin muualle muuttamisen lisäävän toivottomuuttani ja itsetuhoisuuttani. Tällöin viimeinen taistelun arvoinen asia olisi minulta viety. Ap

Apua kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Apua kirjoitti:

Ymmärrän, että oireiluni ja hoitoni on hankalaa. Masennushistoriani on pitkä ja monia hoitomuotoja jo ollaan kokeiltu. Myös sitä osastohoitoa niin vapaaehtoisena kuin pakostakin. Tiedän, ettei siitä ole suurta hyötyä.

Se, että elämästäni vietäisiin ne viimeiset tärkeät asiat: koti ja itsemäärämisoikeus, on todella romahduttavaa. Mitä ihmiselle silloin enää jää? Ap

Ymmärrettävää tuo on, mutta tilanteellesi on kuitenkin jotain tehtävä, koska mikään ei ole muuttunut,kuten sen itsekkin jo sanoit. Vaikka koti tuntuu turvalliselta, voiko se myös olla sen masennuksen keskus, eli niin aiheuttaja mutta turva?

Tuettua asumista taidetaan myös tarjota silloin, kun kotona pärjäämiseen tarvitaan. Eli onko sinulla ollut ongelmia oman talouden kanssa, esimerkiksi siisteyden ylläpitämisessä tai asioiden hoitamisessa? Koska silloinhan tuo voisi olla hyvä apu arkeesi. Sinulle tulisi tukihenkilö, joka pari kertaa viikossa tulisi auttamaan sinua.

Lääkäri otti esille myös mahdollisuuden kotona tapahtuviin käynteihin. Kieltäydyin tästäkin, mikä ei tietenkään edesauta tilannettani. Koti on minulle yksityinen paikka, enkä tahdo tänne ketään. Mutta ehkä täytyy suostua tähän, jos toinen vaihtoehto on osasto. Tässäkin vaan koen, että minut pakotettaisiin valitsemaan jotain, mitä en tahdo.

Minulla on hankaluuksia kodin siisteyden ja oman hygienian kanssa. Tarvittavia taitoja kyllä löytyy, mutta jaksaminen on se ongelma. Olen kuitenkin sen verran häpeävä, että jos kotiini jotain apua tulisi, siivoisin aina ennen sitä. Sotkuiseen kotiin en kehtaisi päästää. Vaikka itkisin ja siivoisin.

Avohoidosta en kuitenkaan ole kieltäytynyt ja olen käynyt tunnollisesti tapaamisissani. Kokemukseni on, ettei minulle oikein löydy apua ja nyt tahtoisin vain olla mahdollisimman rauhassa ja elää sellaista elämää kuin kykenen. Syyllisyys on myös yhteiskunnan varojen kuluttamisesta. Ap

Mulla on järkätty kotikäynnit niin, että he eivät itse asiassa tule kotiini vaan tapaamme ulkona kotini edustalla ja käymme samalla esimerkiksi kävelyllä kun keskustelemme. Kävi heille mainiosti, koska tunnetusti masennuksen käypähoitosuosituksen ah-niin-halpa kolmio muodostuu unesta, ruoasta ja liikunnasta. Tiukkaa se välillä tekee, koska ulos meneminen ahdistaa ja yhtään liikkuminen vie vähätkin voimat, mutta saan pidettyä kotini yksityisenä tilana eikä tarvi korvat punasena miettiä koska oon mahtanu imuroida viimeksi.

Vierailija kirjoitti:

Apua kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Apua kirjoitti:

Ymmärrän, että oireiluni ja hoitoni on hankalaa. Masennushistoriani on pitkä ja monia hoitomuotoja jo ollaan kokeiltu. Myös sitä osastohoitoa niin vapaaehtoisena kuin pakostakin. Tiedän, ettei siitä ole suurta hyötyä.

Se, että elämästäni vietäisiin ne viimeiset tärkeät asiat: koti ja itsemäärämisoikeus, on todella romahduttavaa. Mitä ihmiselle silloin enää jää? Ap

Ymmärrettävää tuo on, mutta tilanteellesi on kuitenkin jotain tehtävä, koska mikään ei ole muuttunut,kuten sen itsekkin jo sanoit. Vaikka koti tuntuu turvalliselta, voiko se myös olla sen masennuksen keskus, eli niin aiheuttaja mutta turva?

Tuettua asumista taidetaan myös tarjota silloin, kun kotona pärjäämiseen tarvitaan. Eli onko sinulla ollut ongelmia oman talouden kanssa, esimerkiksi siisteyden ylläpitämisessä tai asioiden hoitamisessa? Koska silloinhan tuo voisi olla hyvä apu arkeesi. Sinulle tulisi tukihenkilö, joka pari kertaa viikossa tulisi auttamaan sinua.

Lääkäri otti esille myös mahdollisuuden kotona tapahtuviin käynteihin. Kieltäydyin tästäkin, mikä ei tietenkään edesauta tilannettani. Koti on minulle yksityinen paikka, enkä tahdo tänne ketään. Mutta ehkä täytyy suostua tähän, jos toinen vaihtoehto on osasto. Tässäkin vaan koen, että minut pakotettaisiin valitsemaan jotain, mitä en tahdo.

Minulla on hankaluuksia kodin siisteyden ja oman hygienian kanssa. Tarvittavia taitoja kyllä löytyy, mutta jaksaminen on se ongelma. Olen kuitenkin sen verran häpeävä, että jos kotiini jotain apua tulisi, siivoisin aina ennen sitä. Sotkuiseen kotiin en kehtaisi päästää. Vaikka itkisin ja siivoisin.

Avohoidosta en kuitenkaan ole kieltäytynyt ja olen käynyt tunnollisesti tapaamisissani. Kokemukseni on, ettei minulle oikein löydy apua ja nyt tahtoisin vain olla mahdollisimman rauhassa ja elää sellaista elämää kuin kykenen. Syyllisyys on myös yhteiskunnan varojen kuluttamisesta. Ap

Pakkohoidon kriteerit ovat, että ihminen on vaaraksi itselleen tai ympäristölleen, hänen terveytensä on vakavasti uhattuna ja muut mielenterveyspalvelut eivät ole olleet riittäviä. Jos sinä et oikeasti halua pakkohoitoon, sinun pitää ottaa muuta apua vastaan. Jos sinun kotisi on sotkuinen ja naapureilta alkaa tulla valituksia vaikka hajuhaitoista tai ötököistä, se on menoa sittenkin. Sinä et selvästikään pärjää itseksesi, joten luultavasti psykiatri pistää sinut valintojen eteen. Oletko suostunut syömään masennuslääkkeitä?

Lääkkeitä syön ja kotini ei ole niin sotkuinen, että aiheuttaa haittaa naapureille tai tuhoa asuntoon.

Pakkohoidon kriteereihin kuuluu myös mielisairaus eli käytännössä psykoosi. Voidaan katsoa, että saattaisin olla vaaraksi itselleni ja ettäa avohoito on riittämätöntä. En koe olevani psykoottinen, joten siksi minulla pitäisi olla oikeus kieltäytyä lain mukaan hoidosta. Tulkinta harhaluuloista tuntuu olevan vain aika häilyvä. Syvä toivottomuus riitti viimeksi ja siksi pelkään nytkin joutuvani tahdon vastaiseen hoitoo .

Kaikesta hoidosta en ole kieltäynyt vaan juurikin tähän asumiseen ja kotiapuun liittyvästä. Olen valmis jatkamaan avohoitoa poliklinikalla, vaikken koe sitä hyödylliseksi. Ap

Apua kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Apua kirjoitti:

Ymmärrän, että oireiluni ja hoitoni on hankalaa. Masennushistoriani on pitkä ja monia hoitomuotoja jo ollaan kokeiltu. Myös sitä osastohoitoa niin vapaaehtoisena kuin pakostakin. Tiedän, ettei siitä ole suurta hyötyä.

Se, että elämästäni vietäisiin ne viimeiset tärkeät asiat: koti ja itsemäärämisoikeus, on todella romahduttavaa. Mitä ihmiselle silloin enää jää? Ap

Ymmärrettävää tuo on, mutta tilanteellesi on kuitenkin jotain tehtävä, koska mikään ei ole muuttunut,kuten sen itsekkin jo sanoit. Vaikka koti tuntuu turvalliselta, voiko se myös olla sen masennuksen keskus, eli niin aiheuttaja mutta turva?

Tuettua asumista taidetaan myös tarjota silloin, kun kotona pärjäämiseen tarvitaan. Eli onko sinulla ollut ongelmia oman talouden kanssa, esimerkiksi siisteyden ylläpitämisessä tai asioiden hoitamisessa? Koska silloinhan tuo voisi olla hyvä apu arkeesi. Sinulle tulisi tukihenkilö, joka pari kertaa viikossa tulisi auttamaan sinua.

Lääkäri otti esille myös mahdollisuuden kotona tapahtuviin käynteihin. Kieltäydyin tästäkin, mikä ei tietenkään edesauta tilannettani. Koti on minulle yksityinen paikka, enkä tahdo tänne ketään. Mutta ehkä täytyy suostua tähän, jos toinen vaihtoehto on osasto. Tässäkin vaan koen, että minut pakotettaisiin valitsemaan jotain, mitä en tahdo.

Minulla on hankaluuksia kodin siisteyden ja oman hygienian kanssa. Tarvittavia taitoja kyllä löytyy, mutta jaksaminen on se ongelma. Olen kuitenkin sen verran häpeävä, että jos kotiini jotain apua tulisi, siivoisin aina ennen sitä. Sotkuiseen kotiin en kehtaisi päästää. Vaikka itkisin ja siivoisin.

Avohoidosta en kuitenkaan ole kieltäytynyt ja olen käynyt tunnollisesti tapaamisissani. Kokemukseni on, ettei minulle oikein löydy apua ja nyt tahtoisin vain olla mahdollisimman rauhassa ja elää sellaista elämää kuin kykenen. Syyllisyys on myös yhteiskunnan varojen kuluttamisesta. Ap

Mielestäni juuri tuon takia tuo tuettu asuminen olisi sinulle hyvä, ja minkä takia ei ole hyvä että jäät kotiin. Epäsiisti koti vaan pahentaa masennusta, ja se pelko siitä, että joku tulee kotiin ja näkee sotkun pitää yllä stressiä ja ahdistusta. Olen käynyt tuon lävitse itse, joten tiedän mistä puhun.

Siksi et taida ketään päästä käymään kotikäynneillä, koska pelkäät ettet jaksa siivota ja he näkevät sen sotkun. Mutta usko minua, että se olisi hyvä asia jos joku hoitava taho näkisi. Pääsisit tuosta häpeän tunteesta eroon ja saisit apua.

Vierailija kirjoitti:

Apua kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Apua kirjoitti:

Ymmärrän, että oireiluni ja hoitoni on hankalaa. Masennushistoriani on pitkä ja monia hoitomuotoja jo ollaan kokeiltu. Myös sitä osastohoitoa niin vapaaehtoisena kuin pakostakin. Tiedän, ettei siitä ole suurta hyötyä.

Se, että elämästäni vietäisiin ne viimeiset tärkeät asiat: koti ja itsemäärämisoikeus, on todella romahduttavaa. Mitä ihmiselle silloin enää jää? Ap

Ymmärrettävää tuo on, mutta tilanteellesi on kuitenkin jotain tehtävä, koska mikään ei ole muuttunut,kuten sen itsekkin jo sanoit. Vaikka koti tuntuu turvalliselta, voiko se myös olla sen masennuksen keskus, eli niin aiheuttaja mutta turva?

Tuettua asumista taidetaan myös tarjota silloin, kun kotona pärjäämiseen tarvitaan. Eli onko sinulla ollut ongelmia oman talouden kanssa, esimerkiksi siisteyden ylläpitämisessä tai asioiden hoitamisessa? Koska silloinhan tuo voisi olla hyvä apu arkeesi. Sinulle tulisi tukihenkilö, joka pari kertaa viikossa tulisi auttamaan sinua.

Lääkäri otti esille myös mahdollisuuden kotona tapahtuviin käynteihin. Kieltäydyin tästäkin, mikä ei tietenkään edesauta tilannettani. Koti on minulle yksityinen paikka, enkä tahdo tänne ketään. Mutta ehkä täytyy suostua tähän, jos toinen vaihtoehto on osasto. Tässäkin vaan koen, että minut pakotettaisiin valitsemaan jotain, mitä en tahdo.

Minulla on hankaluuksia kodin siisteyden ja oman hygienian kanssa. Tarvittavia taitoja kyllä löytyy, mutta jaksaminen on se ongelma. Olen kuitenkin sen verran häpeävä, että jos kotiini jotain apua tulisi, siivoisin aina ennen sitä. Sotkuiseen kotiin en kehtaisi päästää. Vaikka itkisin ja siivoisin.

Avohoidosta en kuitenkaan ole kieltäytynyt ja olen käynyt tunnollisesti tapaamisissani. Kokemukseni on, ettei minulle oikein löydy apua ja nyt tahtoisin vain olla mahdollisimman rauhassa ja elää sellaista elämää kuin kykenen. Syyllisyys on myös yhteiskunnan varojen kuluttamisesta. Ap

Mulla on järkätty kotikäynnit niin, että he eivät itse asiassa tule kotiini vaan tapaamme ulkona kotini edustalla ja käymme samalla esimerkiksi kävelyllä kun keskustelemme. Kävi heille mainiosti, koska tunnetusti masennuksen käypähoitosuosituksen ah-niin-halpa kolmio muodostuu unesta, ruoasta ja liikunnasta. Tiukkaa se välillä tekee, koska ulos meneminen ahdistaa ja yhtään liikkuminen vie vähätkin voimat, mutta saan pidettyä kotini yksityisenä tilana eikä tarvi korvat punasena miettiä koska oon mahtanu imuroida viimeksi.

Vastaavaa hoitoa on itsellänikin parhaillaan menossa. Olen tavannut toimintaterapeuttia ja hänen kanssaan olemme käyneet esimerkiksi kävelemässä tai kahvilassa. Tähän olen myös suostuvainen. Ap

Käytätkö jotain depressiolääkkeitä ja onko ne sulle sopivia? Jos et niin ehkä pitäisi ja jos käytät niin ehkä kannattaa vaihtaa.

Jos kysyy jotain mikä sua paljon huolestuttaa tällä hetkellä vastaa korona