Masennuksesta kysyisin

Siskoni on psykiatrinen sairaanhoitaja ja työskentelee työterveyshuollossa.

Sanoi että näkee selvästi kuka on "masentunut" ja kuka masentunut. Näitä "masentuneita" voidaan kutsua työtä vältteleväksi. Jos ihminen sanoo kärsivänsä masennuksen oireista, kukaan ei voi niitä kumota vaikka tietäisi toisen valehtelevan. Valitettavasti.

Masennuksia on erilaisia. On olemassa pysyviä masennussairauksia ja sitten on elämäntilanteen tai jonkin trauman aiheuttamaa.

Minulla on kokemus, että lääkärit ei aina tiedä / tunnista ja ehkä myös rajanveto on vaikeaa eri masennuksien kanssa. Toinen voi myös aiheuttaa toista.

Elämäntilanteesta johtuva masennus on normaalia, se on aivojen uudistumista. Tälläisiä ovat erot, muutto ja yleensä uuden aloittaminen. Tähän ei kannata syödä lääkkeitä, vaan levätä ja antaa aikaa.

Masennus aiheuttaa levottomuutta, aikaansaamattomuutta, arvottomuuden tunnetta, vihaa, itsetuhoista käyttäytymistä ja aggressioita nyt ainakin.

Jotkut ovat täysin flegmaattisia ja toiset vihaisia.

Ihmiset hommaavat itselleen masennusdiagnoosin eivätkä ymmärrä mikä taakka siitä on itselle lopun elämää. Diagnoosi voi vaikuttaa esim vakuutuksiin, työpaikan saamiseen, opiskelupaikkaan, tulevien sairauksien diagnosoimiseen yms.

Vierailija kirjoitti:

Siskoni on psykiatrinen sairaanhoitaja ja työskentelee työterveyshuollossa.

Sanoi että näkee selvästi kuka on "masentunut" ja kuka masentunut. Näitä "masentuneita" voidaan kutsua työtä vältteleväksi. Jos ihminen sanoo kärsivänsä masennuksen oireista, kukaan ei voi niitä kumota vaikka tietäisi toisen valehtelevan. Valitettavasti.

Siskosi on aikamoinen selvännäkijä!

Masennus on kemiallinen häiriö aivoissa. Jokin tunne tai käyttäyttymismalli saa aivot epätasapainoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siskoni on psykiatrinen sairaanhoitaja ja työskentelee työterveyshuollossa.

Sanoi että näkee selvästi kuka on "masentunut" ja kuka masentunut. Näitä "masentuneita" voidaan kutsua työtä vältteleväksi. Jos ihminen sanoo kärsivänsä masennuksen oireista, kukaan ei voi niitä kumota vaikka tietäisi toisen valehtelevan. Valitettavasti.

Siskosi on aikamoinen selvännäkijä!

Ei masennusta välttämättä näe. Voi hyvin jaksaa esittää iloista sen hetken, kun juttelee jonkun kanssa vaikka töissä. Oma kokemus on, että sitten kun menee niin pitkälle, että ei jaksa enää edes esittää tai välitä mitä muut ajattelee (alkaa itkemään työpöytänsä ääressä), silloin ollaan jo menossa pidemmälle sairaslomalle.

Masennuksen hoidossa on tärkeää terveelliset elämäntavat: riittävä ulkoilu, säännöllinen terveellinen syöminen ja normaali unirytmi. Ei alkoholia tai päihteitä (ei ollenkaan tai vähän) ja liikunta. Siinäpä se.

Tuo unettomuus on muuten sellainen asia, että se usein ajatellaan masennuksesta johtuvaksi, vaikka asia voi olla myös toisin päin. Huonounisuus siis itsessään laskee mielialaa.

Masennus-otsikon alla on kaikenlaista ongelmaa. Sekä niitä, joilla on asiat hyvin, mutta jotka ovat onnettomia ja tuntevat syyllisyyttä onnettomuudestaan että niitä, joilla on asiat huonosti ja jotka ovat sen takia ihan loogisesti onnettomia.

Nuo kaksi pitäisi ainakin erottaa omiksi ryhmikseen. Nykyinen tilanne aiheuttaa sekaannusta ja saa ihmiset, joiden masennuksen syy on huonoissa olosuhteissa hankkimaan lisää ongelmia turhalla lääkkeiden käytöllä.

Selittämätön unettomuus ei aina johdu masennuksesta, mutta joskus se aiheuttaa masennusta.

voimattomuus, ei saa aikaan asioita, uupumus joka ei poistu mitenkään, synkät ajatukset, vaikeasti poistettavissa

Masentuneisuus pitää erottaa masennuksesta, joka on sairaus. Eihän vieras ihminen välttämättä huomaa toisen masennusta, jos se on lievää tai edes keskivaikeaa. Vaikean tapauksessa ei voi enää peitellä, kun ei pääse omin voimin enää sängystä.

Sama juttu kuin yksinäisyydessä. Henkilö jonka näet olevan seurallinen ja suosittu, tekee itsemurhan, ja saat vasta jälkikäteen tietää hänen poteneen yksinäisyyttä.

Minä kritisoin koko käsitettä masennus, koska toteamalla joku masentuneeksi, saatetaan saada aikaan paljon harmia. Koska masennuksen lääkehoito.

Masennus on enemmänkin oire kuin syy asioille monella ihmisellä. Ihminen työuupuu, seurauksena alhainen mieliala kun ei kykene töihin ja on pää sumussa. Ihmisellä on kamalasti stressiä, seurauksena alhainen mieliala ja kyynistyminen jos on vaikka liikaa vastuuta töissä. Ihmisellä on raskaita traumaattisia kokemuksia, seurauksena alhainen mieliala. Tunteiden käsittelyn hankaluuksia, seurauksena masentunut mieliala. Kamppailua toimeentulosta, jatkuvassa köyhyydessä elämistä, seurauksena masentunut mieliala. Paljon raskaita kokemuksia elämässä, seurauksena masentunut mieliala. Puhumalla että sinulla on sairaus nimeltä masennus, joka on joku biologinen häiriö aivoissa, sivuutetaan ihmisen tarina ja ne mahdolliset aiheuttavat syyt taustalla. Sitten kun on lääkittynä niin voi olla että ei pääse edes tunteisiinsa käsiksi ja erkaantuu itsestään, koska masennuslääkkeillä voi olla tunteita leikkaava vaikutus. Joskus masennuslääkkeet voi vain edesauttaa sitä että jatkaa sitä itselle haitallisen elämän elämistä, joka saa masentuneeksi.

Puhumattakaan miten saatetaan sivuuttaa ruumiilliset oireet masennuksen taustalla, joku ruumiillinen elimellinen syy.

Väitän, että masennuksesta voi olla hyötyä, se voi olla normaali ihmiselämään kuuluva ilmiö (joka voi lähteä lääkitsemättä ja on ihan normaalikin reaktio elämään). Masennus voi olla se mikä saa ihmisen pysähtymään ja miettimään asioita jotta voi tehdä tärkeitä muutoksia elämässään. Voi olla että joku asia ei toimi ihmisen elämässä silloin (elintavat persiillään, elämässä muuten jotain mitä pitäisi muuttaa tai jotain muuta vastaavaa). Tulee pysähtyminen.

SSRI - propagandan aikana meille luotiin kuva masennuksesta jonain biologisena pikku vaivana jonka saa napsimalla lääkkeitä pois. Kemiallinen häiriö aivoissa.

Johann Hari on kirjoittanut masennuksesta ja miettii käsitettä masennus toisista perspektiiveistä, kuin siitä mitä esim. psykiatria osoittaa masennuksen olevan ja mikä nykyään on vallalla. https://www.theguardian.com/society/2018/jan/07/is-everything-you-think…

Diagnoosilla työuupumus ei saa sairaspäivärahaa minun käsitykseni mukaan. Siksi moni burn outissa oleva saa dg masennus.  Diagnoosit on tärkeitä esim. työkyvyttömyys tukirahojen myöntämiselle tai psykiatrisen avun (kuten terapian) saamiselle, siksi nykyinen hoitojärjestelmä lyö diagnooseja tiskiin helposti. Lääkityksiä määrätään helposti, koska masennuksen hoitosuositus on lääkekeskeinen Suomessa. Lääkärit seuraavat niitä.

Erik Ewalds puhuu masennuksesta sellaisesta näkökulmasta mitä harvoin kuulee, tämä olisi monelle lääkärille erittäin hyvää kuultavaa.

Ei sitä vakavaakaan masennusta aina näe ulospäin. Etenkin silloin, kun sairaus halutaan pitää piilossa, ihminen on taitava pinnistämään.

Itse kävin vielä töissä, kun minulle oli diagnosoitu vakava masennus. Kävin töissä ja kotona ollessa vain nukuin ja makasin sängyssä. Toivoin, etten aamulla enää heräisi. Koti oli kaatopaikka, viiltelin vaikeasti. Suihkussa kävin ehkä kerran viikossa. Aamuisin ennen töitä pesin kainalot hiestä ja harjasin hampaat. Jos hiukset näytti kamalan likaisilta, pesin lavuaarissa etuhiukset ja pidin muuten hiuksia kiinni. Töissä oli työvaatteet, kotiin tullessa vaihdoin aina paskaiset kotivaatteet. En jaksanut pestä pyykkiä, joten pidin parempia vaatteita vain työmatkat ja kaupassakäynnit. Saattoi mennä kuukausia, etten pessyt pyykkiä. Lääkärissäkin käydessä puhuin vaikeista masennusoireista hymyillen ja olemustani kuvattiin siistiksi ja asialliseksi. Olin niin vahvasti oppinut näyttämään ulospäin kaiken olevan hyvin, etten osannut edes lääkärissä näyttää tunteitani.

Töissä en pystynyt enää kunnolla tekemään töitä. Töitä tehtiin pääasiassa yksin, joten muut eivät olleet näkemässä. Tein sen minimin pakollisen, ettei kukaan huomaa tai kärsi. Muuten pienikin vastoinkäyminen (esim. tavara tippuu lattialle) aiheutti aivan mahdottoman lamaantumisen ja jouduin keräämään itseäni lattialla makaillen, että pystyn taas suoriutumaan. Puolet työpäivästä meni tähän epätoivoiseen toimettomuuteen.

Sitten kun jäin vihdoin sairaslomalle, en vaan enää kyennyt töihin. Tätäkin yritin vetkuttaa viimeiseen asti. Jouduin kertomaan lähipiirille ja asiasta alettiin vähän puhua. Nyt pikkuhiljaa kun asiat ovat paljastuneet ja korttitalo romahtanut, olen ehkä alkanut näyttämäänkin vähän enemmän masentuneelta, koska ei tarvitse enää esittää ja pitää kauheaa kulissia. Tämä on myös jättänyt voimavaroja vähän muuhunkin, kun kauheaan kontrolliin ja nyt minulla alkaa ehkä olla mahdollisuus päästä hiljalleen parempaan päin.

Ottakaa nyt ne lääkkeet!

Vierailija kirjoitti:

Masennuksen hoidossa on tärkeää terveelliset elämäntavat: riittävä ulkoilu, säännöllinen terveellinen syöminen ja normaali unirytmi. Ei alkoholia tai päihteitä (ei ollenkaan tai vähän) ja liikunta. Siinäpä se.

Miksi joku alapeukuttaa tätä? Tämähän on vain ihan totta.

Voi olla, että osa vakavammin masentuneista ei tällaiseen ainakaan heti huonoimmissa voinneissaan kykene. Ei kaikkea voi hoitaa toki elämäntavoilla, traumoja, yksinäisyyttä,  tunne-elämän ongelmia tms. 

Mutta mielialan suhteen yllämainitut olot on melkein pakollisia, jos ei halua voida huonosti. Me olemme psykofyysinen kokonaisuus ja keholla on tietyt tarpeet.

Osastohoidossakin olleena mitä siellä tehtiin? Pillerien syöttämisen lisäksi huolehdittiin päivärytmistä, terveellisestä syömisestä ja normaalista unirytmistä. Minua jopa patisteltiin noudattamaan rytmiä ja käymään ulkona, kun ei huvittanut enkä jaksanut. Tuntui niinkuin se olisi ollut huono vitsi, laittaa pilleritokkuraan ja sitten vielä antaa huonoja kehotuksia "mene käymään vähän kävelylenkillä". Kun kotiuduin, olo oli entistä surkeampi pillereillä mitä söin. Heivasin ne, ja sen jälkeen vietin kuukausia huonossa olossa lähinnä sisällä maaten ja tietokoneella ollen. Päätin kokeilla elämäntapakeinoja. Aloitin ihan sillä että lähiomaiseni auttoi kokkaamaan terveellistä ruokaa. Jonkin aikaa terveellisen ruokavalion jälkeen huomasin energiassa jotain nousua. Lähdin käymään välillä kävelyllä. Aluksi se tuntui vain surkealta. Hiljalleen huomasin, että päivärytmi toi jotain turvallisuuden tunnetta. Alkoi tulla itsestäänselvyydeksi, että kävin kävelyllä joka päivä. Raikas ulkoilma ja liike sai pään toimimaan paremmin. Auringonvalo toi jotain energiaa mitä kaipasin. Luonnossa oleilu oli terapeuttista. Unen laatu koheni kun en vain istunut päiviä sisällä. Ei se mitään ihmeparantumista aiheuttanut mutta muutti oloa merkittävästi. Aloin jaksaa itsekin kokkailla ja se kokkailu auttoi entisestään päätä toimimaan paremmin. Tästä tuli positiivinen kehä.

Tuosta jonkun aikaa myöhemmin jaksoin hakeutua terapiaan. Surkeimmissa voinneissa ei olisi ollut edes siihen energiaa.  Olen itselleni nykyään armollinen, minun ei tarvitse olla mikään tehosuorittaja. Jos jonain päivänä en jaksa jotain, en jaksa. Mutta yritän kuitenkin pitää rytmiä ja huolehtia itsestäni.