Perheenä ok olla yhdessä, mutta parisuhde tökkii

nosto

No itse ottaisin eron sinunlaisestasi puolisosta. Mitä ihmettä tekisin kumppanilla, joka ei halua olla lähelläni?

Mitenkäs suhde omaan itseesi, onko se varmasti kunnossa?

Jos pieniä lapsia, koittaisin vielä saada suhdetta elvytettyä. Keskustella yhdessä tilanteesta rehellisesti. Jos ei kaksin suju niin pariterapiassa? Lisätä yhteistä tekemistä. Vaikka alkaa käydä kaksin iltakävelyllä? Ja koittaa alkaako läheisyys lisääntyä. Voisi vaikka sopia puolison kanssa jonkun määräajan, 6 kuukautta. Että molemmat koittaa ja sitten uusi keskustelu tästä asiasta ja pohdinta miten jatketaan.

Mun mieheni on kaltaisesi ap. En vaan tajua, mitä vikaa minussa on? Mies sanoo että ei mitään mutta rakastaa lasta ja perhe-elämää mutta ei selvästikään minua. Miksi ap et pidä miehestäsi?

Miten niin perheenä ok, jos sillä tarkoitat vain itseäsi ja lapsia? Puoliso ei kuulu edes perheeseen saatikka parisuhteeseen? Mikä hänen roolinsa mielestäsi on? Entä omasta mielestään?

Täällä ihan sama tilanne, kestänyt noin vuoden. En tällä hetkellä edes mieti eroamista, koska lapset ovat niin pieniä. Enkä usko, että lapset kärsii tästä tilanteesta, koska minä ja mieheni olemme kuitenkin "perusiloisia". Tällä hetkellä en myöskään unelmoi mistään toisesta parisuhteesta. Unelmoin ehkä kuitenkin siitä, että saisin olla yksin (lasten kanssa tietysti).

En osaa valitettavasti auttaa sinua. Mielestäni on tärkeätä, ettei kukaan kärsi tilanteesta. Jos itselleni tai lapsille tulisi paha olla tämän huonon parisuhteen takia pitäisi varmaan tehdä jotain asialle.

Vierailija kirjoitti:

Täällä ihan sama tilanne, kestänyt noin vuoden. En tällä hetkellä edes mieti eroamista, koska lapset ovat niin pieniä. Enkä usko, että lapset kärsii tästä tilanteesta, koska minä ja mieheni olemme kuitenkin "perusiloisia". Tällä hetkellä en myöskään unelmoi mistään toisesta parisuhteesta. Unelmoin ehkä kuitenkin siitä, että saisin olla yksin (lasten kanssa tietysti).

En osaa valitettavasti auttaa sinua. Mielestäni on tärkeätä, ettei kukaan kärsi tilanteesta. Jos itselleni tai lapsille tulisi paha olla tämän huonon parisuhteen takia pitäisi varmaan tehdä jotain asialle.

Jep. Noin minäkin ajattelin suunnilleen viisi vuotta sitten. Meni muutama vuosi, ja parisuhde alkoi rapautua pikkuhiljaa. Lopussa mentiin aina nopeaakin luisua, ja ero oli ruma. Koko perheelle.

Suoraan sanottuna ei minusta hyvää lupaa, ja tulee sekin päivä, kun myös riidat, halveksunta ja toisen henkinen väkivalta alkavat.

Näin jälkikäteen: olisi pitänyt erota silloin kun oltiin vielä väleissä. Oltaisiin todettu, että emme rakasta toisiamme. Olisimme kuitenkin siinä vaiheessa voineet jatkaa kavereina. Nyt välillämme on vihaa ja katkeruutta. Lapsetkin kärsivät.

Ajatteletteko että ehkä se toinen ansaitsee ihmisen jota rakastaa ja joka rakastaa takaisin. Hirveän surullista että kituutetaan vuosikausia tuollaisissa suhteissa. Ja lapsia voisi ajatella ennen kuin niitä alkaa tehtailemaan. Kyllähän monessa perheessä elellään ihan kaverimeiningillä ja silti lapsia pukataan lisää.

Meillä lapset näkevät kuinka äiti ja isä rakastavat toisiaan. Sanotaan se ääneen, halaillaan ja pussaillaan, vietetään yhdessä perheenä aikaa. Vaikka ette riitele niin eipä lapsenne kummoista kuvaa saa parisuhteesta.

"Vaikka ette riitele niin eipä lapsenne kummoista kuvaa saa parisuhteesta."

Juuri tämä! Jostain käsittämättömästä syystä ajauduin suhteeseen, jossa ei rakastettu.

Vähintä, mitä voin tehdä on pelastaa omat lapseni samalta. Ja miten he voisivatkaan koskaan oppia aidosti rakastamaan, jos ovat lapsuudessa saaneet tällaisen parisuhteen mallin? Taisin itse saada sellaisen lapsuudessani, ja elämäni on parisuhderintamalla ollut lähes aina onnetonta.

Kamala ajatus, että lapseni joutuisivat seuraamaan esimerkkiäni. Siksi erosinkin, vaikka yksinkään ei ole helppoa.

Numero 8.