Miten oppia hyväksymään se kun elämältä menee aivan yllättäen pohja?

Istun muistikirjani äärellä ja seuraan korona uutisten leviämistä ympäri maailman. Mielessä ystäväni poika, jonka perheeseen tutustuin pojan ollessa kuusi. Meistä tuli nopeasti hyvät ystävät ja sain seurata hänen kehitystään. Poika oli niin hurmaava pikkumies! Hän rakenteli onnellisena robotteja ja kesäisin juoksenteli perhoshaavinsa kanssa kukkaniityllä. Poika loisti koulussa ja hänen opettajansa ylistivät hänen lahjakkuuttaan. Kaikki oli niin hyvin... Muistan syksyn kauan sitten, poika oli 13-vuotias ja hänen äitinsä kertoi pojan uskoneen hänelle suuren salaisuuden; poika oli kertonut haaveilevansa omasta tyttöystävästä, jonka kanssa tehdä läksyjä koulun jälkeen ja pelata PC:llä. Yläasteella pojan perheellä ei ollut varaa mopoon tai mopoautoon, niinpä poika sai katsella sivusta kuinka pärinäpojat kyyditsivät kylän tyttöjä. Lukion alettua jokin muuttui... Poika opiskeli edelleen historiaa loistavin arvosanoin, mutta hänestä oli tullut lyhytsanainen ja hymytön... Olimme kaikki huolissaan pojan puolesta. Toivoimme armeija vuoden ja opiskelemaan lähdön auttavan. Poika pääsi opiskelemaan maailmanpolitiikkaa mutta ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen keväällä kotiin palattuaan seurasi romahdus... Nyt voin vain muistella täällä hyviä aikoja, pojasta olisi voinut tulla vaikka kuuluisa tutkija mutta fakta on että nykyään tuo ennen niin iloinen poika elää vuoteen omana... Niin se elämä voi muuttua...