Lue keskustelun säännöt.
Provosoivien, kiukuttelevien, piikittelevien ja kontrolloivien äitien lapset - mitä teistä tuli?
17.03.2020 |
Olen koko ikäni elänyt siinä uskossa, että olen hirveä kuumakalle, joka ottaa herneet aivan pienestä, mutta selatessani vanhoja päiväkirjojani tässä ullakon siivouksen yhteydessä silmäni alkavat aueta hieman toisenlaiseen suuntaan.
Olen teininä ollut tunnollinen päiväkirjan kirjoittaja, mutta näemmä myös raadollisen rehellinen, ja pahinta näissä teksteissä on se käsinkosketeltava suru ja kaipuu olla normaali. Mistä ihmeestä olen sellaista edes saanut päähäni, koska minua ei ole yksikään lääkäri koskaan diagnosoinut enkä käynyt psykologilla kuin vasta 23-vuotiaana työterveyden kautta!? Jollain sivulla yritän vakuutella itselleni, että keksimällä itselleni sairaudentunnon paranen mt-ongelmistani varmemmin, mutta ihmettelen että mitä kiltimpi olen, sen varmemmin saan vain kuraa niskaani vanhemmiltani.
Toisilla sivuilla kerron yksityiskohtaisesti riidoistamme äitini kanssa jotka alkavat melkein kaikki aivan tyhjästä ja ne aloittaa joka kerran äiti, tai äiti härnää niin kauan että saa suuttumaan. Yhtäkin riitaa puhelimesta kuvaan niin tarkasti, että äiti pyytää rähisemällä puhelinta lainaksi, ja kun lopulta viestin kirjoitettuani annan sen, niin hän lisäsi inhottavasti: "Tiedän, että palautit sen hajoittamatta, koska olet taas jotain vailla". Kaikki, samalla kaavalla. Tiedän, etten ole kirjoittanut noita kauhean vääristellysti, koska opin valehtelemaan vasta parikymppisenä eikä teini-ikäisen manipulointitaidot riitä tuollaiseen tekstiin, vaan tuo on kaikki ihan totta ja suurin osa noista aivan pimeistä tilanteista muistuu mieleeni jopa.
Samalla tästä olen miettinyt elämääni tähän asti ja kaikkia ihmissuhteita joita minulla on - nytkin parhaana kaverinani on piiloilkeä ystävä, joka esittää ystävääni kaikille mutta pyrkii nolaamaan tai esittämään minut huonossa valossa kaikin tavoin. Mieheni kontrolloi ja tarkkailee minua koko ajan ja esittää puolittaisia kommentteja tekemisistäni, jotka eivät miellytä ja kaveripiirissäni tunnun olevan kaikille sellainen itsetunnoton pelle, josta heitetään vitsiä miten se taas suuttuu niin herkästi.
Niin, olen 90-luvun lapsi ja pahimman laman aikaan elänyt nuoruutta. Olen nykyisin hyvin toimeentuleva, mutten päästä ketään ihmisiä lähelleni, mutta ratkon ongelmiani liittyen kontrolloivuuteen ja vihanhallintaan. Millaisia teidän muidet äidit olivat?
Kommentit (3)
Kaiken paskan muistaminen ja läpikäyminen on hirveää, raadollista, helvetin vaikeaa ja surullista.
Anna kaikkien tunteiden tulla, vaikka ne olisi kuinka vastenmielisiä ja kipeitä. Muistele, ajattele, tunne ja päästä irti.
Tunteiden kuten, pelkojen ja häpeän yli on vaikea päästä. Muista aina se, ettei pakotettu teko määritä ihmistä, vaan se määrittää mitä tekee ja ajattelee vapaassa tilassa. Toivon kaikille kärsiville vahvuutta ja rohkeutta selvitä hyvään elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaiken paskan muistaminen ja läpikäyminen on hirveää, raadollista, helvetin vaikeaa ja surullista.
Anna kaikkien tunteiden tulla, vaikka ne olisi kuinka vastenmielisiä ja kipeitä. Muistele, ajattele, tunne ja päästä irti.
Tunteiden kuten, pelkojen ja häpeän yli on vaikea päästä. Muista aina se, ettei pakotettu teko määritä ihmistä, vaan se määrittää mitä tekee ja ajattelee vapaassa tilassa. Toivon kaikille kärsiville vahvuutta ja rohkeutta selvitä hyvään elämään.
Kiitos sanoistanne. Näinhän se on, pakko mennä vaikeimman läpi ja vain käsitellä kaikki pois. Ap
Niin, ja äitini provosoi valtaosaa ympärillä olevista ihmisistä ja kerrankin hän sai kaverinikin häipymään ovet paukkuen kesken yökyläilyn kun hän päätti humalassa avata sanaista arkkuaan. Toisella kertaa hän veti kavereitani siihen suunsoittoonsa, ja kyykytti minua heidän nähtensä. Näitä juttuja on ihan hirveä lukea, hirveän alkoholin sumentamaa aikaa, mutta tämä tunnehyöky on jotain ihan hirveää!