90-luvun laman kokeneet, kertokaa siitä

Oli se kamalaa, joka toinen oli työttömänä. Opiskelijana ei saanut mitään kesä- eikä harjoituspaikkoja kun firmat toimi ihan minimillä. Onneksi tuli Nokia ja veti Suomen nousuun ja ihmiset alkoi uskoa tulevaan.

Mutta se kasvu rakentui ihan liikaa yhden kortin varaan.

Olihan se kurjaa. Vastavalmistuneena olin kolmisen vuotta työttömänä, sitten -95 vienti alkoi taas vetää ja sanottiin, et kaikki pääsee töihin, jos vain kynä pysyy kädessä. Mun työura lopahti seuraavaksi 2008 - 2009.

Ostin halvalla kämpän jo opiskeluaikanani ysärillä. Hinnat romahtivat ja pankista sai helposti lainaa. Töitä riitti, mutta palkat olivat alalle koulutetullekin todella pienet.

Helpompaa tuolloin oli taloudellisesti kuin nyt.

Lähes kaikista perheistä oli vähintään toinen aikuinen työttömänä. Koulussa puolitettiin pyyhekumit ja kirjat alettiin kierrättämään. Monet liikkeet lopettivat ja kaupunki oli täynnä tyhjiä liiketiloja, vain kirpparit kukoistivat.

Kyllä se riippuu niin perheestä. Mun isä oli töissä kirkolla, äiti sairaanhoitaja. Heillä oli varmat työnantajat. Koulussa se näkyi tietynlaisina juttuina: ensin meillä puolitettiin käsipaperit. Sitten luokista poistettiin käsipaperit kokonaan ja jokainen toi kotoaan pyyhkeen. Vessassa oli kyllä käsipaperia. Tekstikirjat pysyivät pitempään rotaatiossa. Kyllä niitä jo aiemminkin kierrätettiin luokalta toiselle. Sitten oli opettajien lomautuspäiviä, pakkolomiksi niitä sanottiin. 

Mun sukulaisilla oli ylipäätään sellaiset työtilanteet, ettei lähipiirissä lama kauheasti vaikuttanut ihmisten taloudelliseen tilanteeseen. Mutta toki niistä epäonnisemmista tarinoista silloinkin puhuttiin. 

Valmistuin 90-luvun lopulla, suoraan työttömäksi. Olin työkkärin kursseilla ym ennenkuin pääsin sijaisuuden kautta työelämään kiinni.

90-luku oli kurjaa, vanhemmillani oli onneksi vakituiset työt. Koulussa söimme vuorotellen keittoa tai puuroa. Ilmapiiri kyllä oli toisenlainen kuin nykyään, ihmiset jaksoivat toivoa parempaa.

Ai niin, ja sen muistan myös, että kun äitini oli töissä mielisairaalan osastolla, silloin alettiin purkaa tätä osastohoitoa ja aloittaa avohoitoa. Ja tavallaan siinä ei ollut mitään vikaa, äitini usein sanoi, että osastoilla oli paljon sellaista porukkaa, joka oli sen "hoidon" takia kroonistunut sinne, mutta useimmat jäivät sitten "avohoidon" alettua melkoisen tyhjän päälle.

nro 5

Viinanen ja Aho nyt vähän sillon nyyhki, mutta ei se aika ollut tällaista maailmanlopun meininkiä kuin nyt. Ankeeta.

Taloudellisesti 90-luvun lamavuodet olivat itselle erinomaisia. Lama koskettaa aina vain osaa kansasta, toisiin se ei vaikuta mitenkään ja on ihmisiä, jotka jopa hyötyvät siitä. 

Ei mitään normaalista poikkeavaa, ellei sattunut kuulumaan siihen viidennekseen, joka kärsi lamasta.

Ysäri oli yhteisöllisempää aikaa, kellään ei ollut paljoa rahaa. Keskiolut virtasi ja ihmeteltiin tissibaareja. Mutta kuten joku sanoikin, tilanne pysyi väliaikaisena ihmisten mielissäkin ja tällaista heikko-osaisten synkkää näköalattomuutta ei ollut. mitä tänä päivänä näkee.

Toinen vanhemmista teki konkurssin, kaikki omaisuus meni, velat jäi maksettavaksi ja muutimme pieneen asuntoon.

Olin teini-ikäinen. Muutto sinänsä ei haitannut eikä muu, mutta mihinkään ei ollut enää varaa. Ei harrastuksiin, vaatteisiin tai muuhunkaan kuin ihan välttämättömimpään. Pahinta oli se, että vanhemmat olivat niin stressaantuneita ja vihaisen oloisia koko ajan, eikä koskaan keskusteltu siitä miksi näin on.

Vasta aikuisiällä olen ymmärtänyt, kuinka vaikeaa taloudellisesti on ollut. Olisin toivonut avointa keskustelua perheessä, koska nuoruusmuistoksi jäi lähinnä jatkuva ahdistuneisuus ja oudot syyllisyydentunteet että kaikki johtui jotenkin minusta. Mitään ei uskaltanut pyytää, ja aina jollain tekosyyllä jäin kaikesta kivasta, mihin kaverit osallistuivat, pois.

Vierailija kirjoitti:

Ysäri oli yhteisöllisempää aikaa, kellään ei ollut paljoa rahaa. Keskiolut virtasi ja ihmeteltiin tissibaareja. Mutta kuten joku sanoikin, tilanne pysyi väliaikaisena ihmisten mielissäkin ja tällaista heikko-osaisten synkkää näköalattomuutta ei ollut. mitä tänä päivänä näkee.

Mitä nyt itsemurhia tehtiin enemmän kuin koskaan, että semmoista näköalattomuutta.

Minä rakensin hieman riskilläkin talon 90-luvulla ja se oli elämäni paras päätös. Eläkekassa tuli taattua siinä kertaheitolla. Lama ei ollut kaikille huonoa aikaa, koska työvoimaa ja materiaaleja oli halvalla ja paljon tarjolla. Viranomaisprosessin sai nopeasti läpi. Ainoa haaste oli rahoitus, mutta pahimmat korot laskivat todella nopeasti alas. Riski siis kannatti.

Menin ekaan työpaikkaani -80 luvun ihan lopussa. Otin asuntolainan ja aloin elämään sitä työläisen arkea. Sitten se lama iski melko yllättäen -90 luvulla. Kokoajan porukkaa lomautettiin, irtisanottiin töistä ja kauhea pelko oli päällä koska on oma vuoro. Olin silloin nuori joka varmaan osaltaan pelasti työpaikan, Lähes kaikki vanhemmat työntekeijät saivat lähteä.  Asuntojen hinnat romahti ja olin juuri ostanut kämpän kalliimmalla, Sekin pelotti että jos jää työttömäksi niin jää kauheat lainat. Lainojen korot ampaisi pilviin ja juuri ja juuri sain lainani lyhennettyä. Sen jälkeen meni vuosia että oli kokoajan pelko perseessä. Aina kun oli vähän hiljempää niin lomautuksia. Kun vähän näytti kirkkaammalta ja porukkaa otettiin töihin niin kohta taas lomautuksia. Vuosien karmiva stressi jäi muistoksi niistä vuosista.

Kaikessa säästettiin, yrityksiä meni konkkaan, elinikäisiä velkoja yrittäjille ja paljon itsemurhia. Viimeinen vuosikymmen kun vielä tuli oikeasti hyviä leffoja, sarjoja ja musiikkia. Lapset sai vielä olla lapsia ja koulussa viimeiset luokat opppivat kaunokirjoitusta ennen kuin siirryttiin opettamaan kaikille tekstausta.

Mulla ei henkilökohtaisessa elämässä mitään havaintoa, ei lama kaikkia koskettanut mitenkään (tästä tannetaa joskus väärä käsitys). Tai kosketti oikeastaan positiivisella tavalla, sukulainen sai halvalla Helsingin arvoalueelta asunnon, johon minä pääsin sitten halvalla vuokralla asumaan.

Uutisista kyllä seurasin paljonkin ja vieläkin muistan kaikki devalvaatiopäätökset ja vastaavat ja toki ymmärsin että aika vakava tilanne.

Isäni menetti rahaa kun oli taannut jonkun sukulaisen lainan. Äitini taisi olla hetken työttömänä, mutta lähti sitten opiskelemaan. Itse opiskelin myös ja jäin hetkeksi työttömäksi opintojen päätteeksi. Mutta asuimme Salossa, jossa alkoi 90-luvun alussa kännykkäbuumi ja päädyin nopeasti Nokialle töihin, kuten kaikki nuoret aikuiset. Lähdin sieltä vuotta myöhemmin opiskelemaan ja onnekkaasti olen aina saanut töitä, vakipaikkojakin, muutama lyhyt työttömyysjakso.

Ne kaverit, jotka jäivät Nokialle, kävi vähän huonommin. Kun irtisanomiset alkoi, ei ollutkaan mitään koulutusta eikä työpaikkoja. Salohan kärsi enemmän siitä kuin 90-luvun lamasta, enkä tiedä onko Salo koskaan siitä edes toipunut, mitä vanhojen kavereiden jutuista voi päätellä.

Meidän perheeseen ei juurikaan vaikuttanut, ainakaan niin että olisin sen tajunnut. Täytin vuonna 1990 7 vuotta ja aloitin koulun. Muistan, että oppikirjat olivat lainassa lukukauden ja tehtäväkirjoja ei ollut, vaan käytimme työskentelyyn vihkoja. Myös askartelumateriaalit olivat vähäisiä ja piti käyttää tosi tarkkaan kartonkia, kankaita jne. En tosin tiedä, oliko tämä ihan yleinen tapa silloin ja normaalia järkevää ja ei-tuhlailevaa tavaroiden käyttöä vai laman ja rahapulan vaikutusta. Kaukana nykymenosta kuitenkin, kun kaikkea käytetään kerran ja heitetään pois tai muuten vain tuhlataan vain koska voi. Omasta näkökulmastani katsottuna lamaan ja puutteeseen voi kyllä ajatella liittyvän jopa jotain hyviäkin juttuja. Itse ainakin koen oppineeni arvostamaan ja pitämään huolta siitä, mitä minulla on, enkä vain aina hinkumaan lisää ja lisää olematta ikinä tyytyväinen tai kokevani, että minulla on tarpeeksi.

Lukiosta suoraan kortistoon, inttiin, kortistoon.

Edes työharjoittelupaikkoja ei ollut.

Sossussa pitkät kuulustelut harkinnanvaraiseenkin.