Psykoterapiassa itkeminen
Oliko helppoa itkeä terapiassa? Menikö kauan ennen kuin uskalsit ns päästää irti ja itkeä?
Kommentit (25)
Minulle itkeminen on helppoa ja luonnollista, joten jo ekalla "tutustumiskerralla" se tuli vuolaasti.
En ole vielä päässyt itkun alkulähteille, mutta tiedän, että se on vielä edessä. Ja tiedän, että sitten itketään.
Oma käsitys on että itkeä saa niille asioille mikä psykologille sopii. Mieluiten ei näytä mitään tunteita koska kaikki tunteet mielletään psykiatriassa epävakaudeksi. Joten väärin menee ja olet, itket tai et itke.
Itkin joka kerta! Vasta loppumetreillä oli muutama käynti kun ei enää itkettänyt.
Kyllä se tahtoo sellainen paikka olla, että itkettää joka kerta. Aika paatunut tai estynyt täytyy olla, jos kipeät asiat eivät itketä.
Odottaako terapeutti itkun aikaa? Onko se hyvä merkki?
Viimeksi kun näin terapeuttini niin itkin, se oli järkytys itelleni koska en mä itke ihmisten nähden. Vain isosiskoni edessä uskallan joskus harvoin itkeä. Äitini ei koskaan sietänyt sitä jos itkin, saattoi tulla turpaan, joten opin ajattelemaan että itkeminen on väärin ja pelkäsin sitä. Olin vaan niin ahdistunut ja jollain tasolla pystyin ilmeisesti luottamaan terapeuttiin niin paljon etten esittänyt vain iloista. Oli jotenkin outoa kun hän ojensikin nenäliinan eikä muuten reagoinut mitenkään. Nykyään puhumme pääasiassa puhelimessa ja oon kyllä siten uskaltanut muutaman kerran itkeä ilman että se tuntuu ihan hirveältä. Ystäväni itsemurhasta en vaan voinut puhua itkemättä, se onkin yksi syy miksen oo koskaan kertonut siitä kenellekään.
Vierailija kirjoitti:
Viimeksi kun näin terapeuttini niin itkin, se oli järkytys itelleni koska en mä itke ihmisten nähden. Vain isosiskoni edessä uskallan joskus harvoin itkeä. Äitini ei koskaan sietänyt sitä jos itkin, saattoi tulla turpaan, joten opin ajattelemaan että itkeminen on väärin ja pelkäsin sitä. Olin vaan niin ahdistunut ja jollain tasolla pystyin ilmeisesti luottamaan terapeuttiin niin paljon etten esittänyt vain iloista. Oli jotenkin outoa kun hän ojensikin nenäliinan eikä muuten reagoinut mitenkään. Nykyään puhumme pääasiassa puhelimessa ja oon kyllä siten uskaltanut muutaman kerran itkeä ilman että se tuntuu ihan hirveältä. Ystäväni itsemurhasta en vaan voinut puhua itkemättä, se onkin yksi syy miksen oo koskaan kertonut siitä kenellekään.
Niin ja siis toi oli viides kerta kun näin terapeutin, ei siinä sitte kauaa kestänyt
Itse en muista suoranaisesti itkeneeni psykoterapiassa. Vedet olen saanut kyllä silmiini mutta aika luonnollista se on joissakin tilanteissa. Ei ole tullut mieleeni pidättää itkua siltä pohjalta että miltä se terapeutin silmiin näyttää. Sen sijaan mieleen on jäänyt kerta, kun sain terapeutin itkemään. Kertasin vaikeita vaiheita elämässäni ja terapeutti kommentoi siihen että siinä se sun nuoruus meni ja kyyneleet alkoivat valua poskiltaan. Silloin lakkasin luottamasta terapeuttiini. Ehkä se on ihan hyvä että terapoitava vain itkee jos on itkeäkseen. En jotenkin jaksa uskoa että itkemisellä on mitään isompaa merkitystä näissä jutuissa.
Itse ymmärrän hyvin jos terapeutti herkistyy jos olen kokenut jotain karmeaa. Vielä jos itse itken. Ymmärrän että saattaa vaikka liipata läheltä hänen elämää.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se tahtoo sellainen paikka olla, että itkettää joka kerta. Aika paatunut tai estynyt täytyy olla, jos kipeät asiat eivät itketä.
Paatunut? Pikemmin traumatisoitunut.
Onko kukaan päässyt siihen pisteeseen, että on pystynyt alkaa itkemään terapeutin läsnäollessa tuntematta itseään jälleen kerran hylätyksi ja miten se tapahtui?
Vierailija kirjoitti:
Itse en muista suoranaisesti itkeneeni psykoterapiassa. Vedet olen saanut kyllä silmiini mutta aika luonnollista se on joissakin tilanteissa. Ei ole tullut mieleeni pidättää itkua siltä pohjalta että miltä se terapeutin silmiin näyttää. Sen sijaan mieleen on jäänyt kerta, kun sain terapeutin itkemään. Kertasin vaikeita vaiheita elämässäni ja terapeutti kommentoi siihen että siinä se sun nuoruus meni ja kyyneleet alkoivat valua poskiltaan. Silloin lakkasin luottamasta terapeuttiini. Ehkä se on ihan hyvä että terapoitava vain itkee jos on itkeäkseen. En jotenkin jaksa uskoa että itkemisellä on mitään isompaa merkitystä näissä jutuissa.
Minä en menetä luottoani terapeuttiin, jos hän itkee, mutta oma itkeminen on vaikeaa, koska silloin avautuu jokin henkinen tunteiden ovi eikä siitä terapeutista ole auttamaan siinä asiassa, koska hän vain istuu ja katsoo, kun kärsit niitä tunteita ja jälleen kerran olet vailla lohduttajaa.
Itken kotona ilmaiseksi. Itku puhdistaa.
Itkin hammaslääkärissä.
Lapsuuden traumaattiset käynnit sai jättämään käynnit väliin vuosiksi.
Kun sitten uskaltauduin, itkin vuolaasti koko käynnin ajan.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se tahtoo sellainen paikka olla, että itkettää joka kerta. Aika paatunut tai estynyt täytyy olla, jos kipeät asiat eivät itketä.
Katsos kun tapahtuu jotain riittävän sairaan kipeää, vaikkapa rais**us niin tunne ja järki katkaisevat yhteyden, jotta psyyke pysyy kasassa. Siksi sitä voi sitten kuvailla lääkärille ihan vaan tasaisesti kertomalla, että sitten sitä ja sitten tätä ja oikeastaan sitten tulikin muistikatkos enkä muista tuosta ajasta mitään.
Tällaisten ihmisten kanssa onkin terapian varmaan oleellisin tai oleellisimpia tarkoituksia saada muodostettua järjen, tunteen ja kehon yhteys sekä riittävä turva kokea ne tunteet, jotka on ollut pakko haudata jonnekin.
Vierailija kirjoitti:
Itken kotona ilmaiseksi. Itku puhdistaa.
Ongelmaksi muodostuu se, kun ei pysty itkemään. Silloin on pakko maksaa tai ainakin käyttää aikaansa terapiaan tai muuhun vastaavaan, jotta saisi sen puhdistavan itkun aikaiseksi.
Itku puhdistaa ja se on luonnollista. T. Terapeutti
Vierailija kirjoitti:
Itse en muista suoranaisesti itkeneeni psykoterapiassa. Vedet olen saanut kyllä silmiini mutta aika luonnollista se on joissakin tilanteissa. Ei ole tullut mieleeni pidättää itkua siltä pohjalta että miltä se terapeutin silmiin näyttää. Sen sijaan mieleen on jäänyt kerta, kun sain terapeutin itkemään. Kertasin vaikeita vaiheita elämässäni ja terapeutti kommentoi siihen että siinä se sun nuoruus meni ja kyyneleet alkoivat valua poskiltaan. Silloin lakkasin luottamasta terapeuttiini. Ehkä se on ihan hyvä että terapoitava vain itkee jos on itkeäkseen. En jotenkin jaksa uskoa että itkemisellä on mitään isompaa merkitystä näissä jutuissa.
Sama. Terapeutti kertoili aika nopeasti, että hän muuten itkee vuolaasti takiani kun myöhemmin tekee merkinnät potilasrekisteriin. Ja heti perään, mitä mieltä olet tästä. Koin tuon vain yhdeksi manipulointikeinoksi, jota hän käytti. Totesin lakonisesti, että ilmeisesti nämä minun asiat on liian raskaita sinulle ja ehkä tarvitset tehostettua työnohjausta tämän takia.
Itkulla on itkun aika