Masentunut?

Ensimmäisenä pahoittelen, mikäli tekstini on hankalaa luettavaa ja epäjohdonmukaista. Mulla on tällä hetkellä pieni ahdistuskohtaus päällä, enkä siksi kykene olemaan terävimmilläni. Pakko vaan päästä avautumaan jonnekin.

Mä olen siis vajaa kolmekymppinen nainen, asun mieheni ja koirani kanssa vuokra-asunnossa. Molemmat töissä, mies vakinaisena ja itse määräaikaisena.

En tiedä onko mulla nyt joku asennevamma, kriisi vai oonko kenties masentunut. Pääsin viime vuoden lopussa eroon työstä, joka oli todella stressaavaa ja kuormittavaa ja kuvittelin silloin, että asiat paranee kun pääsin eri työpaikkaan. Nyt ne tuntuu vaan pahenevan.

Tää mun uus työ oli vähän semmoinen hetken mielijohde ja "avain pakoon" edellisestä paikasta. Ei yhtään semmoinen työ, mitä olisin ikinä ennen kuvitellut tekeväni. Nyt kun tätä on takana pari kuukautta, tuntuu etten enää jaksa. Tää pesti on muutaman kuukauden määräaikaisuus ja oon melkeinpä jo päättänyt, että en tule jatkamaan jos mulle tarjotaan jatkosopimusta. Vaikka se monesta varmasti kuulostaa siltä, että olen vaan laiska, tiedän itse etten tuu tässä työssä jaksamaan koska tässä lyhyessä ajassa ja uusien työkavereideni kertoman perusteella olen tullut tietämään että stressiä ja kiirettä myös tässä työssä riittää, päivät venyy lähes poikkeuksetta joka päivä ym. Opittavaa on paljon ja perehdytystahti on semmoinen että joka ilta tuntuu kuin olisin rekan alle jäänyt.

Lisäksi kotona menee huonosti. Mä ja mun mies ollaan oltu vähän päälle 3 v yhdessä, ja välillä oltiin erossakin pari kuukautta mut palattiin yhteen. Viimeisen puolen vuoden aikana meillä on ollut seksiä niin vähän, että ne kerrat pystyis yhden käden sormilla laskemaan. Asiasta ollaan puhuttu, riidelty, puhuttu lisää, riidelty lisää. Mies ei halua parisuhdeterapiaan. Se mieluummin vaan istuu sohvalla ja pelaa pleikkaria. Viimeisten 3kk aikana oon halunnut ties kuinka monesti potkia sen ulos tästä asunnosta, mutta en vaan oo uskaltanut. Ensinnäkin pelkään, että se on väärä päätös ja tulen sitä katumaan - jos vaikkapa tää mun työstressi vaikuttaa tähän suhteeseen niin paljon. Toisekseen taloudellisista syistä - en haluaisi itse muuttaa pois koska ei oikein ole muuttokavereita tai varaa ottaa muuttofirmaa. Tän asunnon vuokra ei ole aivan kohtuuton yksin maksettavaksi, mutta jos jään työttömäksi (liiton päivärahalle) kesällä, tulee olemaan tiukkaa. Toki mulla on säästöjä, mutta ei nekään loputtomiin riitä.

Lisäksi mulla ei oikein ole ystäviä joille voisin tästä asiasta täysin avautua - parhaalla ystävälläni on omat huolensa ja kiireensä enkä haluaisi häntä mun asioilla kuormittaa.

Pisteenä iin päälle oon vähän liikaakin ajatellut viime aikoina kuolemaa. Oikeastaan ainoa asia, joka pitää mut kiinni tässä elämässä tällä hetkellä, on mun koirani. Se tarvii minua joka päivä ja on aina iloinen minut nähdessään. Joskus autoa ajaessa oon miettinyt, pitäiskö vaan ajaa täysiä metsään... Kunnes muistan mun koiran. Jos sitä ei olisi, niin ei varmaan olisi minuakaan. Varmasti jonkun mielestä naurettavaa, mutta mulle tää on iso asia. Mulla on kyllä vanhemmat ja sisaruksia sekä heidän lapset, mutta välillä musta tuntuu että niilläkin ois helpompi ilman minua. Toki ne surisi jos kuolisin, mutta ne pääsisi siitä yli. Elämä jatkuis heillä sitten tavalliseen tapaan.

Nyt mua hävettää tää purkautuminen tänne... Ei vaan oo oikein muutakaan mihin näitä ajatuksia kirjoittaisin. Olen aika herkkä ja toivon, ettei mua aivan kivitettäisi täällä.. Mutta kiitos, jos jaksoit lukea tänne asti. Ja anteeksi. En oikein itsekään tiedä mitä tällä haen - tukea? Tsemppausta? Mutta jospa tän julkaiseminen helpottaisi tätä oloa edes vähän.