Vanhemmat ja muut kasvattajat: Oletteko huomanneet, että vaikeimmista lapsista kasvaa rakkaimpia?

Ei, minä olen kolmesta tuo "vaikein" ja näin aikuisena edelleenkin ja myös ilmeisesti vanhemmille vaikein rakastaa.

Minä en vielä osaa sanoa, mitä minun lapsistani (3 kpl) tulee, mutta sen verran olen elämässäni nähnyt, että tiedän etteivät kaikki hankalat lapset suinkaan koskaan puhkea kukkaan. Osa syrjäytyy, alisuorittaa, joutuu huonoon seuraan, masentuu ja päätyy äärimmäisiin ratkaisuihin. Toki osa myös hioutuu timanteiksi.

Mitä tulee omien lasteni hankaluuteen, olen iloinen niin kauan kuin lasten roolit vaihtelevat. Esikoinen oli hankala ensimmäiset vuodet, ja keskimmäinen kiltti kuin enkeli. Jossain vaiheessa keskimmäinen alkoi hirvittävän eskariuhman, ja esikoinen ryhtyi järkeväksi ja avuliaaksi. Kun kuopus vetää uhmiskilarit kaupassa ja kannan häntä poikittain kainalossa, esikoinen ja keskimmäinen järkevöityvät ja suorittavat ostokset loppuun. Välillä menee kuppi nurin isältä, välillä äidiltä.

Mielestäni terveessä perheessä roolit vaihtelevat juuri näin. On raskasta olla aina se hankala lapsi, ja varmasti on myös raskasta jos pitää olla aina se kiltti lapsi.

Aikoinaan yksi opettaja sanoi minulle, että " Teitä kenen kanssa on eniten joutunut vääntämään, tulee kaikkein kovin ikävä".

Näin jälkikäteen hävettää, että olin ärsyttävä teini. Mutta jäänyt kyllä mieleen nuo sanansa.

Vierailija kirjoitti:

Aikoinaan yksi opettaja sanoi minulle, että " Teitä kenen kanssa on eniten joutunut vääntämään, tulee kaikkein kovin ikävä".

Näin jälkikäteen hävettää, että olin ärsyttävä teini. Mutta jäänyt kyllä mieleen nuo sanansa.

Opettaja on ihmissuhdeammatissa. Varsinkin teinien kanssa opettajalle on oikeastaan välttämätöntä saada vastakaikua luokasta. Jos kukaan ei sanoisi mitään, olisi aika tylsää puolin ja toisin.

Heidän kanssaan ollaan eniten tekemisissä, joten pakostakin siinä syntyy lähempi suhde kuin niihin hiljaisiin, kiltteihin hiirulaisiin.

Asian ydin piilee siinä, että usein näillä erityislapsilla on jotain erityiskyky ja hyvällä, johdonmukaisella kasvatuksella lapset tajuavat kykynsä ja alkavat käyttää tahdonvoimansa näiden ominaisuuksien kehittämiseen.

Puhun nyt siis esim asperger- tai ADHD-lapsista. He ovat kuitenkin niitä, jotka muuttuvat maailmaamme eniten esim tieteen ja taiteen saralla. On myls vaihtoehto, että nämä yksilöt joutuvat ilman asianmukaista hoitoa laitoslapsuudem jälkeen vankilakierteeseen.

Tavalliset tallaajat pärjäävät keskiluokkaisina läpi elämän.

Näinhän se menee.

Vierailija kirjoitti:

Heidän kanssaan ollaan eniten tekemisissä, joten pakostakin siinä syntyy lähempi suhde kuin niihin hiljaisiin, kiltteihin hiirulaisiin.

Tämä se on. Lisäksi aina asioita, johon on panostettu paljon aikaa ja vaivaa, arvostaa eri tavalla. Pätee myös ihmissuhteisiin.

Olen itse tuollainen hiljainen, helppo lapsi ja tajusin jossain vaiheessa aikuisena, että äiti (isästä puhumattakaan) ei tunne minua oikein ollenkaan. Olin melkein aina itsekseni jossain lukemassa tai ulkoilemassa. Oma lapsi tarvitsee apua melkein kaikessa temperamenttinsa, toiminnanohjauksen ja hahmotuksen vaikeuden takia. Uskon tuntevani hänet aika läpikotaisin tähän mennessä, koska yhteistä aikaa tulee päivittäin niin paljon jo kaikenlaisen vääntämisestä arkiasioiden kanssa.

Niin näköjään, minä kiltti-tyttö joka pärjää omillaan ja elättää itsensä ihan rehellisellä työllä tunnun olevan vähemmän tärkeä kuin narkkaava isosisko kuka jopa varastanut vanhempien pankkitunnukset ja hankkinut heidän nimiinsä velkoja....

Kritisoidessani hyysäämistä teininä sain vastaukseksi vain tokaisun et ymmärrä kun sinulla ei ole omia lapsia....

No vuosia on mennyt ja omakin lapseni on jo 17-v, Enkä edelleenkään ymmärrä, multa salaillaan noita lainojen ottamisia yms koska tietävät, että en ymmärrä

Totta.Nuorempi tyttäreni eli tosi vaikean yläasteiän, oli ahdistusta, koulussa käymättömyyttä, masennusta,päihdekokeiluja, aivan väärää seuraa jne. Minulle äitinä se oli elämäni raskainta aikaa (vaikka itsekin olen vaikeista oloista kotoisin ja ihan kaikkea kurjaa kokenut).

Mutta päätin liittoutua tyttäreni puolelle, en häntä vastaan. Vaikka hän ei meinannut ottaa apua vastaan, ja oireili, sanoin koko ajan olevani vierellä,kirjoitin kirjeitä, pidin tytön puolia koulupalavereissa, puhuin hänen puolestaan, kehuin häntä, otin töistä lyhennetyn työajan, että pystyin tekemään hänen kanssa koulutehtäviä.. En lähtenyt leimaamaan, haukkumaan tai kauhistelemaan, vaikka se olisi tullut aika helposti.

Muistin kertoa, että olen tässä niin kauan että olo helpottaa. Se helpotti! Pari vuotta meni.

Mutta nyt hän on niin läheinen, meillä on syvä luottamus toisiimme. Hänestä tuli kaiken urpoilun jälkeen fiksu tyyppi.

Niinhän sitä sanotaan että"rakasta minua eniten silloin kun sitä vähiten ansaitsen". Pitää niin paikkansa, hyvä ohjenuora vanhemmuuteen.

Vanhempi lapsi on ollut aina helppo ja huomaamatonkin, nyt aikuisena hän haastaa minua. Olen siitä oikeastaan aika tyytyväinen. Ehkä tämä syventää suhdettani häneen.

Vierailija kirjoitti:

Niin näköjään, minä kiltti-tyttö joka pärjää omillaan ja elättää itsensä ihan rehellisellä työllä tunnun olevan vähemmän tärkeä kuin narkkaava isosisko kuka jopa varastanut vanhempien pankkitunnukset ja hankkinut heidän nimiinsä velkoja....

Kritisoidessani hyysäämistä teininä sain vastaukseksi vain tokaisun et ymmärrä kun sinulla ei ole omia lapsia....

No vuosia on mennyt ja omakin lapseni on jo 17-v, Enkä edelleenkään ymmärrä, multa salaillaan noita lainojen ottamisia yms koska tietävät, että en ymmärrä

Oliko pankkitunnukset olemassa jo silloin kun olitte teinejä? Vai koska tää on tapahtunut? Sinun luulisi olevan jo vähintään vähän päälle 30 (?) kun lapsesi on 17. Muistaakseni pankkitunnuksia ei ihan vielä ollut joskus v. 2007 kun itse olin parikymppinen. Nyt 33.

Vierailija kirjoitti:

Totta.Nuorempi tyttäreni eli tosi vaikean yläasteiän, oli ahdistusta, koulussa käymättömyyttä, masennusta,päihdekokeiluja, aivan väärää seuraa jne. Minulle äitinä se oli elämäni raskainta aikaa (vaikka itsekin olen vaikeista oloista kotoisin ja ihan kaikkea kurjaa kokenut).

Mutta päätin liittoutua tyttäreni puolelle, en häntä vastaan. Vaikka hän ei meinannut ottaa apua vastaan, ja oireili, sanoin koko ajan olevani vierellä,kirjoitin kirjeitä, pidin tytön puolia koulupalavereissa, puhuin hänen puolestaan, kehuin häntä, otin töistä lyhennetyn työajan, että pystyin tekemään hänen kanssa koulutehtäviä.. En lähtenyt leimaamaan, haukkumaan tai kauhistelemaan, vaikka se olisi tullut aika helposti.

Muistin kertoa, että olen tässä niin kauan että olo helpottaa. Se helpotti! Pari vuotta meni.

Mutta nyt hän on niin läheinen, meillä on syvä luottamus toisiimme. Hänestä tuli kaiken urpoilun jälkeen fiksu tyyppi.

Niinhän sitä sanotaan että"rakasta minua eniten silloin kun sitä vähiten ansaitsen". Pitää niin paikkansa, hyvä ohjenuora vanhemmuuteen.

Vanhempi lapsi on ollut aina helppo ja huomaamatonkin, nyt aikuisena hän haastaa minua. Olen siitä oikeastaan aika tyytyväinen. Ehkä tämä syventää suhdettani häneen.

Lisään vielä,että uskon sen rakkauden tulevan eri tavalla näkyväksi, kun lapsi sitä toimillaan kyseenalaistaa. Ei se tarkoita,ettei muita lapsia rakasteta, mutta suhde syvenee,kun valitset koko ajan pitää lapsen puolta ja tukea häntä. Toki kyllä jotkut sitten valitsevat sen hylkäämisen tien ja näkevät lapsen vain vaikeana..

Meillä yksi vaikea, mutta kaikki yhtä rakkaita!

Vierailija kirjoitti:

Totta.Nuorempi tyttäreni eli tosi vaikean yläasteiän, oli ahdistusta, koulussa käymättömyyttä, masennusta,päihdekokeiluja, aivan väärää seuraa jne. Minulle äitinä se oli elämäni raskainta aikaa (vaikka itsekin olen vaikeista oloista kotoisin ja ihan kaikkea kurjaa kokenut).

Mutta päätin liittoutua tyttäreni puolelle, en häntä vastaan. Vaikka hän ei meinannut ottaa apua vastaan, ja oireili, sanoin koko ajan olevani vierellä,kirjoitin kirjeitä, pidin tytön puolia koulupalavereissa, puhuin hänen puolestaan, kehuin häntä, otin töistä lyhennetyn työajan, että pystyin tekemään hänen kanssa koulutehtäviä.. En lähtenyt leimaamaan, haukkumaan tai kauhistelemaan, vaikka se olisi tullut aika helposti.

Muistin kertoa, että olen tässä niin kauan että olo helpottaa. Se helpotti! Pari vuotta meni.

Mutta nyt hän on niin läheinen, meillä on syvä luottamus toisiimme. Hänestä tuli kaiken urpoilun jälkeen fiksu tyyppi.

Niinhän sitä sanotaan että"rakasta minua eniten silloin kun sitä vähiten ansaitsen". Pitää niin paikkansa, hyvä ohjenuora vanhemmuuteen.

Vanhempi lapsi on ollut aina helppo ja huomaamatonkin, nyt aikuisena hän haastaa minua. Olen siitä oikeastaan aika tyytyväinen. Ehkä tämä syventää suhdettani häneen.

Ihana tarina! Onneksi toimit ajoissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Totta.Nuorempi tyttäreni eli tosi vaikean yläasteiän, oli ahdistusta, koulussa käymättömyyttä, masennusta,päihdekokeiluja, aivan väärää seuraa jne. Minulle äitinä se oli elämäni raskainta aikaa (vaikka itsekin olen vaikeista oloista kotoisin ja ihan kaikkea kurjaa kokenut).

Mutta päätin liittoutua tyttäreni puolelle, en häntä vastaan. Vaikka hän ei meinannut ottaa apua vastaan, ja oireili, sanoin koko ajan olevani vierellä,kirjoitin kirjeitä, pidin tytön puolia koulupalavereissa, puhuin hänen puolestaan, kehuin häntä, otin töistä lyhennetyn työajan, että pystyin tekemään hänen kanssa koulutehtäviä.. En lähtenyt leimaamaan, haukkumaan tai kauhistelemaan, vaikka se olisi tullut aika helposti.

Muistin kertoa, että olen tässä niin kauan että olo helpottaa. Se helpotti! Pari vuotta meni.

Mutta nyt hän on niin läheinen, meillä on syvä luottamus toisiimme. Hänestä tuli kaiken urpoilun jälkeen fiksu tyyppi.

Niinhän sitä sanotaan että"rakasta minua eniten silloin kun sitä vähiten ansaitsen". Pitää niin paikkansa, hyvä ohjenuora vanhemmuuteen.

Vanhempi lapsi on ollut aina helppo ja huomaamatonkin, nyt aikuisena hän haastaa minua. Olen siitä oikeastaan aika tyytyväinen. Ehkä tämä syventää suhdettani häneen.

Lisään vielä,että uskon sen rakkauden tulevan eri tavalla näkyväksi, kun lapsi sitä toimillaan kyseenalaistaa. Ei se tarkoita,ettei muita lapsia rakasteta, mutta suhde syvenee,kun valitset koko ajan pitää lapsen puolta ja tukea häntä. Toki kyllä jotkut sitten valitsevat sen hylkäämisen tien ja näkevät lapsen vain vaikeana..

Muista nyt kuitenkin, että sulla oli myös mahdollisuus työn puolesta ottaa lyhyempää päivää ja tuota vaikeutta kesti vain pari vuotta. Saattoi olla tuuriakin mukana, että ongelmat poistui niin nopeasti ja hyvin.

Kysykää samaa sisaruksilta. Kyllä hirviösisko on edelleen  hirviösisko aikuisenakin. Aivan arvaamaton edelleen. Vihaa jokaista ihmistä ja on äärettömän kateellinen. On ihan varmasti alisuoriutuja monessa mielessä. Hän on onnistunut pilamaan myös lastensa avioliitot.Jäi kotiin asumaan  työttömän miehensä kanssa,  joka oli röyhkeyden huippu siis mies. Agressiivisia ja kovia tuhlaamaan toisten rahoja. Mummo sai rauhan vasta kuoltuaan. Nyt ei tarvitse enää olla tekemisissä. Olisin toivonut toisenlaista siskoa.  Omat ystävät pidän erossa hänestä, kun hän on niin kova valehtelemaan ,  ettei itse muista mitä kellekin höpisee.  Vaikein ei ole se rakkain, vaan etäisyyttä on otettava. Opettaja ei ole  7 / 24 oppilaitten kanssa.  Enemmän pitäisi huomioida niitä  sisaruksia, joilla on erkoishoitoa vaativa veli / sisko.   He joutuvat pärjäämään ilman vanhempie tukea, kun heidän energiaansa menee sen toivottoman kanssa, jota pidetään kuin kultaa kämmenellä, ettei vaan nyt suutu. Kun on pakko jossain miniasunnossa elää tällaisen kanssa, kyllä siinä on pakko lähteä alikäiseä kotoa karkuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin näköjään, minä kiltti-tyttö joka pärjää omillaan ja elättää itsensä ihan rehellisellä työllä tunnun olevan vähemmän tärkeä kuin narkkaava isosisko kuka jopa varastanut vanhempien pankkitunnukset ja hankkinut heidän nimiinsä velkoja....

Kritisoidessani hyysäämistä teininä sain vastaukseksi vain tokaisun et ymmärrä kun sinulla ei ole omia lapsia....

No vuosia on mennyt ja omakin lapseni on jo 17-v, Enkä edelleenkään ymmärrä, multa salaillaan noita lainojen ottamisia yms koska tietävät, että en ymmärrä

Oliko pankkitunnukset olemassa jo silloin kun olitte teinejä? Vai koska tää on tapahtunut? Sinun luulisi olevan jo vähintään vähän päälle 30 (?) kun lapsesi on 17. Muistaakseni pankkitunnuksia ei ihan vielä ollut joskus v. 2007 kun itse olin parikymppinen. Nyt 33.

Ainakin jo vuonna 2001 pankin eteisessä oli tietokone jossa pystyi käyttämään nettipankkia, kun kotona ei vielä ollut internet-yhteyttä.

Ei puhkea kukkaan eikä tule jaloja ihmisiä aikuisena. Katkeria luusereita , ikityöttömia ilman kunnon ammattia,   aikaisia eläkeläisiä. Vanhan äidin nurkissa syövät makroonilaatikkoa ja juovat sumppia. Sitten ihmettelevät miten ihmisillä voi olla  varaa ostaa tollasia huviloita kuin TV. ohjelmassa , varmaan ne ovat tehneet rikollista rahaa.   Aika monet vaihtaa jo 30+ hiippakuntaa.

"Näin opettajana ja äitinä väitän, että asia on juuri noin."

vrt.

"...mutta harva sen tunnustaa. Mutta minä natsiupseerina tunnustan ne kaikki."

Äiti on ollut aivan tasaisen tyytymätön kaikkiin lapsiinsa ja isä rakastanut kaikkia yhtä paljon.

Näissä asioissa harvoin on mitään universaaleja totuuksia. Hankalimpiin lapsiin on pakko käyttää enemmän aikaa ja energiaa ja se voi näyttää siltä että he ovat rakkaimpia.

Suosikkilapsi on eri asia. Sen kanssa on eniten yhteistä arvomaailmaa ja yhteyksiä omaan lapsuuteen ja nuoruuteen.