Puolison kuolemasta on kulunut 1,5 vuotta ja tunnen huonoa omatuntoa, kun olen jatkanut elämääni

Anna palaa, emme asu Intiassa, missä naisleskiä poltetaan.

Ymmärrän, se eloonjääneen syyllisyys on kummallista.

En todellakaan olisi halunnut, että puolisoni olisi jättänyt elämänsä elämättä ja vajonnut masennuksen syövereihin, mikäli minä olisin lähtenyt ennen häntä, vaan sanoin jopa hänelle joskus, että pitäisi katsoa tulevaisuuteen ja tehdä loppuelämästä niin hyvä kuin mahdollista. Silti tuntuu jotenkin väärältä, että minä saan nauttia vielä kaikista elämän ihmeellisyyksistä ja ihanista asioista. ap

Sinulla on oikeus mennä eteenpäin. Sinä olet elossa.

Jokainen puolisoaan rakastanut toivoo että jäljelle jäänyt elää onnellisena.

Paikoilleen jämähtäminenkään ei toisi puolisoasi takaisin.

Ei eteenpäin meneminen tarkoita unohtamista tai sitä ettei enää ikävöisi edesmennyttä. Muistot säilyvät ja kaipaus jää, mutta sinä elät, joten elä!

Isäni oli treffipalstoilla viisi päivää meidän äidin ja hänen vaimonsa kuoleman jälkeen. Sanomattakin selvää ettemme ole enään missään tekemisissä.

1,5 vuotta on tarpeeksi pitkä aika surra ja kunnioittaa edesmenneen muistoa ja muiden tunteita.

Pahoista puheista ei kannata välittää. Joidenkin, jotka eivät itse ole leskiksi jääneet, leskien pitäisi elää koko elämä yksin puolison kuoleman jälkeen. Elämän kuitenkin pitää jatkua. T. Ammattivalittaja

Sinun puolisollasi oli jo elämä, hän eli sen. Ja vaikuttaa, että sinä ja muutkin läheiset ajattelette hänestä lämpimästi, se tuntuu hyvältä. Sinulla on vielä elämää jäljellä, se ei ole väärin eikä pois keltään, etkä sinä ole velkaa kellekään. Luin nuorena lauseen "elämätöntä elämää ei saa takaisin", ja olen noudattanut sitä oppia aina. On hyvä muistella edesmenneitä ja surra, mutta elämistä ei voi lopettaa myötätunnosta kuolleita tai heidän läheisiään kohtaan.

Tee rohkeasti niin kuin hyvältä tuntuu, äläkä häpeile. Puolisosi olisi taatusti halunnut sinun olevan niin onnellinen kuin olosuhteisiin nähden on mahdollista.

Jos joku sitten sattuisikin tölväisemään, niin älä lannistu tai ota itseesi. Ihmiset ovat omaksuneet jostain outoja käyttäytymismalleja.

Ja jos tuntuu hyvältä edelleen surra, tee sekin, ehdit kyllä.

Kyllä moni varmasti lähipiirissäsi on tyytyväinen siitä, että onnistuit jatkamaan elämääsi etkä jäänyt masentuneisuuteen tai suruun ikuisiksi ajoiksi.

Ei minusta lesken sureminen ole mikään "outo käytösmalli". Nykyaika vaan kieltää suremisen, uusi pitäisi olla aika altayksikön.

Kiitos kaikista kannustavista, lohduttavista ja ymmärtäväisistä sanoistanne. Ehkäpä yritän vähitellen raottaa ympärilleni rakentamaani hiljaisuuden muuria, vaikka pelkäänkin puolison sukulaisten reaktioita. ap

Vierailija kirjoitti:

Isäni oli treffipalstoilla viisi päivää meidän äidin ja hänen vaimonsa kuoleman jälkeen. Sanomattakin selvää ettemme ole enään missään tekemisissä.

1,5 vuotta on tarpeeksi pitkä aika surra ja kunnioittaa edesmenneen muistoa ja muiden tunteita.

Mikä sinä olet määrittelemään, että miten kukin suruansa käsittelee. Ikävää, että isä menetti lapsensa samassa. Lisäksi, et tiedä mitä äitisi ja isäsi suhde on voinut, äitisi elinaikana. 

Älä tuomitse. 

Vierailija kirjoitti:

Ja jos tuntuu hyvältä edelleen surra, tee sekin, ehdit kyllä.

Ei suru koskaan katoa elämästä. Se tulee aina kulkemaan mukana, vaikka elämään onkin tullut paljon iloisia hetkiä ja onnea. Olen tietoisesti hakeutunut kohti iloa ja hyvyyttä, sillä en halua lamaantua. Haluan mennä eteenpäin ja elää yhtä vapaasti kuin kaikki muutkin ihmiset ilman, että tarvitsee jatkuvasti miettiä, paheksuuko joku mahdollisesti. ap

Suru on ensin koko elämä 24/7, mutta elämä kasvaa sen ympärille ajan myötä.  Leskeys on osa sinua, mutta ihmisenä olet niin paljon muutakin. Toisen muisto ei häviä koskaan. 

Kannattaa ehkä miettiä sitäkin, että paras tapa kunnioittaa ja arvostaa rakkaan muistoa on oppia kuolemasta ja surusta elämään elämäänsä entistä vahvemmin. Miten paljon se kaikki on vahvistanut ja kasvattanut sinua ihmisenä. Olet hioutunut monessa asiassa viisaammaksi kuin moni muu. Mikä sen hienompaa rakkaan miehesi muistoksi voikaan olla.

Suru on niin valtava voima, että jos sinä olet siitä nyt päässyt jaloillesi lähde todellakaan eteenpäin elämässäsi. Mitä ikääntyneempänä leskeksi jää sen työläämpää siitä on selvitä fyysisestikin. 

Se, mitä muut sinusta ajattelevat ja odotuksia asettavat kertoo myös karua tarinaansa siitä miten he eivät itse ole oppineet kuolemasta yhtään mitään.

Tapaan leskenä muita leskiä ja joutuisin polttoroviolle tarmoni kanssa, jos se olisi sallittua. Suruni ei sulje pois naurua, tapaamasta miehiä, muuttamalla uuteen kotiin, iloitsemalla elämästä. Minä en kerta kaikkiaan jaksaisi nyyhkiä ja märehtiä vuosikausia, sillä pysyn joka tapauksessa leskenä lopun ikäni, muistan rakkaudella miestäni, mutta pakko minun muutakin tehtävä ja oltava.

Anna mennä vain!

Vierailija kirjoitti:

Suru on ensin koko elämä 24/7, mutta elämä kasvaa sen ympärille ajan myötä.  Leskeys on osa sinua, mutta ihmisenä olet niin paljon muutakin. Toisen muisto ei häviä koskaan. 

Kannattaa ehkä miettiä sitäkin, että paras tapa kunnioittaa ja arvostaa rakkaan muistoa on oppia kuolemasta ja surusta elämään elämäänsä entistä vahvemmin. Miten paljon se kaikki on vahvistanut ja kasvattanut sinua ihmisenä. Olet hioutunut monessa asiassa viisaammaksi kuin moni muu. Mikä sen hienompaa rakkaan miehesi muistoksi voikaan olla.

Suru on niin valtava voima, että jos sinä olet siitä nyt päässyt jaloillesi lähde todellakaan eteenpäin elämässäsi. Mitä ikääntyneempänä leskeksi jää sen työläämpää siitä on selvitä fyysisestikin. 

Se, mitä muut sinusta ajattelevat ja odotuksia asettavat kertoo myös karua tarinaansa siitä miten he eivät itse ole oppineet kuolemasta yhtään mitään.

Tapaan leskenä muita leskiä ja joutuisin polttoroviolle tarmoni kanssa, jos se olisi sallittua. Suruni ei sulje pois naurua, tapaamasta miehiä, muuttamalla uuteen kotiin, iloitsemalla elämästä. Minä en kerta kaikkiaan jaksaisi nyyhkiä ja märehtiä vuosikausia, sillä pysyn joka tapauksessa leskenä lopun ikäni, muistan rakkaudella miestäni, mutta pakko minun muutakin tehtävä ja oltava.

Anna mennä vain!

Kiitos ihanista sanoistasi. Sinulla on hyvä asenne. Yritän ottaa mallia. ap

Voit mennä elämässä eteenpäin ja samalla vaalia menehtyneen muistoa. Voimia. ❤️

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni oli treffipalstoilla viisi päivää meidän äidin ja hänen vaimonsa kuoleman jälkeen. Sanomattakin selvää ettemme ole enään missään tekemisissä.

1,5 vuotta on tarpeeksi pitkä aika surra ja kunnioittaa edesmenneen muistoa ja muiden tunteita.

Mikä sinä olet määrittelemään, että miten kukin suruansa käsittelee. Ikävää, että isä menetti lapsensa samassa. Lisäksi, et tiedä mitä äitisi ja isäsi suhde on voinut, äitisi elinaikana. 

Älä tuomitse. 

Olen eri, mutta leskikin voisi muistaa ettei ole ainut surija. Lapsia on hirveän helppo haavoittaa toisen vanhemman menetyksen hetkellä eikä niitä haavoja saa välttämättä ikinä korjattua. Tämä ei ole mitenkään ainutkertainen tapaus. En tuomitse ketään, mutta piittaamattomuudella on joskus hintansa.

-Eri