Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En tykkää ystävistäni enää
27.01.2020 |
Olen ollut suhteellisen pitkään hoitovapaalla ja nyt huomaan tulleeni pisteeseen missä kaikki vanhat ystävät ärsyttää, vanha työ oksettaa, koti ällöttää jne.
Minulla on jokin uuden elämän kriisi. Olen yrittänyt parantaa itseäni henkisesti käymällä läpi elämääni ja kipukohtia. Olen puhdistanut ruokavalion, aloittanut uudet opinnot ja alkanut meditoimaan päivittäin.
Nyt tuntuu että kaikki vanhaan minuuteeni kuuluvat asiat eivät enää tunnu hyvältä. Olen muuttunut henkisesti niin paljon että ystävät ja niiden jutut lähinnä ärsyttää. He ovat kaikessa erimieltä kanssani ja usein kun kokoonnutaan kaveriporukalla niin olen yksin erimieltä asioista.
Onko muilla samanlaisia kokemuksia?
Kommentit (9)
Joo!
Oikeastaan siitä hoitovapaasta asti, vaikka olin vain pari vuotta. Nyt siitä on jo 7 vuotta!
Mieti tarkkaan mitä teet, minä tulin tehneeksi paljon tyhmiäkin valintoja.
Mutta matka on ollut mielenkiintoinen. 🙂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä välitä, ei ne sun ystävätkään enää tykkää susta.
Siideriliisat nyt vaan jää... Hihihipojat.
Sellainen sanonta on, että äitiys voi muuttaa naisen millaiseksi vain. Itselleni kävi vähän samalla tavoin. En ollut enää vanhasta työstäni kiinnostunut enkä ystävistänikään, koska maailmamme olivat niin erit. Vähitellen ”loin kaiken uusiksi”.
30 vuotta oli mulla se oma ikäraja,jolloin alkoi se erilleen kasvu.40+ mennessä olin jo jättäytynyt täysin entisen porukan ulkopuolelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla kävi niin että kyllästyin näihin ilmastoahdiistujiin. En jaksa sitä tuputusta ja paheksunta kun itse ajelen autollani. Pitäkööt tunkkinsa mokomat hipsterit. Höpöheinä tehnyt myös niistä arsyttävän hitaita.
Itsellä kävi samoin, muutamaan ystävään jaksanut pitää yhteyttä jotka lasteni kummeja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläkin ystävyydet ovat tainneet olla tilanne- tai elämänvaihesidonnaisia.
Nyt just ei tyhjännauraminen ja länkätys jaksa kiinnostaa, ryyppyhommista puhumattakaan. Nelikymppisenä sitä seisoo vedenjakajalla, punnitsee elämänsä eri osa-alueita ja suuntautuu vahvasti omaan ja lastensa tulevaisuuteen.
Olen vasta aika hiljattain tajunnut syvällisemmin, että jos jotakin haluan, mun täytyy se itse saavuttaa ponnistelujen kautta. Kaikki on omalla vastuulla. Ehkä olen jotenkin myös "voimaantunut" (kamala sana, on), kun olen tajunnut osaavani kaikenlaista, jota aiemmin en ole esimerkiksi viitsinyt tehdä.
Tilanteeni ei liene kovin hyvä ulkopuolisen silmin, mutta olen tulevaisuuden suhteen toiveikas.
Alue: Aihe vapaa
Sama juttu täällä