En jaksa läheisten loputtomia ongelmia ja murheita

Täysin ymmärrettävää että jatkuvat ongelmien miettimiset ja läheisten purkaukset vievät energian ja mielen matalaksi. Se on normaalia. Kuka sellaista haluaa.

Ihminen kaipaa iloa ja naurua ja asioita jotka lisäävät tyytyväisyyttä sekä seesteisyyttä nauttiakseen elämästään. 

Jokaisella on hommaa omassa olemisessaan.

Se, että jää vaille tukea kun itse on ahdingossa, voi johtua yksinkertaisesti siitä, ettei sillä lähipiirillä ole alkeellisimpiakaan kykyä ja voimia tukea toista.

Empaattiset, lämpöiset ihmiset monesti imetään kuiviin. He ovat kuin nuotiot kylmällä aavikoilla joiden ympärille ihmiset kerääntyvät lämmittelemään, mutta ellei nuotio saa ilmaa se tukahtuu jos ympärillä on liikaa asioita jotka imevät kaiken ilman.

Tuska ja ongelmat tekvät ihmisen itsekkääksi koska elämä kapeutuu kivun ympärille, se(kin) kuuluu osana asiantilaan sopeutumiseen ja toipumiseen.

Tukena on hyvä olla asiallisessa mitoissa, mutta jalkakin surkastuu ellei kipsiä poisteta riittävän ajan kuluessa.

Aina ei ole pakko jaksaa.

Kukin jaksamisensa mukaan. Muutoin ongelmiinsa hukkuva saattaa takertua tukijaansa niin rajusti että vetää hänetkin pinnan alle. Ammattilaiset ovat sitä varten että auttavat kiperimmissä tilanteissa.

Vähän sama. Vanhemmat kuormitti minua koko teini-ikäni vaikealla avioerosekoilullaan. Sairastuin masennukseen vuosiksi, köyhänä opiskelijana maksoin opintolainalla 4 vuotta psykoterapiaa. Nyt sitten minun pitäisi auttaa ja tukea kaikessa. Muutin 100 km päähän kotipaikkakunnalta niin eivät voi olettaa että jatkuvasti tulen käymään kun jompikumpi jotain on vailla. Ollaan tekemisissä parin viikon välein, sen jaksan ihan hyvin. Sillä välillä en vastaa puheluihin/viesteihin kuin hyvin lyhyesti jos on asiaa.

Kiitos teille tähän mennessä vastanneille. <3

Olisiko muilla vielä ajatuksia?

Ap

Sano omien asioiden valittelijoille, että et ole psykiatri, mutta 30€ kuuntelet niitä ongelmia puoli tuntia.

Nykyvanhemmista osa ei ole sisäistänyt omaa vanhemman roolia.

Lapsi joutuu kuulemaan vanhempansa rakkaussurut jo pienestä ja terapoimaan kun "nyt on paha mieli äiskällä".

Teini-ikä on kaukana huolettomasta nuoruudesta kun on jatkuva huoli niskassa että mitänyttaas. Roolit ovat päälaellaan.

Vanhempi voi pahimmillaan olla kuin itsekäs kaveri, joka tukeutuu lapseen kuormittaen tätä jatkuvasti  asioilla jota lapsella/nuorella ei voi olla mitään kykyä tai kokemusta käsitellä ikätasonsa mukaisesti. Mut ei haittaa kun on paha olla, tai tarvitaan sitä tai tätä, tai kuskaa tai anna ja vie ja ymmärrä ja lohduta ja  kuuntele ja pyhitä olemuksesi minua varten , koska olet sen velkaa koska olen sinut synnyttänyt, halusit tai et.

Siinä vaiheessa, kun lapsi vihdoinkin saa täysin hänelle kuuluvan mahdollisuuden OMAAN onnelliseen elämään niinkuin muutkin ikätoverinsa  ja kun nämä vanhemmat kehtaavat vielä syyllistävää lapsiaan inisten ettei "se lapsi enää käy eikä soittele vaan asuu tyyliin 10 000km päässä" täytyy oikein pidätellä itseään, ettei potkaiste tällaisia itsekkäitä pasciaisia oikein mojovasti takapuoleen.

Mut eihän nämä ikinä ymmärrä muuta kuin oman napansa tarpeen.

Minulla on aika samanlainen tarina. Tiedän tavallaan olevani onnekas, että olen saanut apua ja pääsemässä jaloilleni ja haluaisin auttaa samoista asioista kärsineitä läheisiäni. Mutta toisen ongelmat ovat niin kovin toisenlaisia kuin omani. Hän tuli vahingossa raskaaksi, mies on arabitaustainen ja vaati aborttia. Ystäväni piti lapsen ja mies käyttäytyi todella itserakkaasti ja kylmästi. Ystäväni mielestä lapsella pitää olla side biologiseen isäänsä ja suostuu sen takia kärsimään yhteydenpidosta mieheen ja siis välillä itse oli siinä oikein aktiivinenkin. Mies alkoikin myöhemmin vaatia yhteishuoltajuutta, mihin ystäväni ei tietyistä syistä voinut suostua. Olin onnellinen, kun pystyi auttamaan ja tukemaan siinä, ettei mies saa enempää otetta heistä.

Nyt viimeksi kun puhuimme, ystäväni sanoi, että ”hänen on pakko” antaa miehelle yhteishuoltajuus. En vain käsitä. En käsitä, mikä se sellainen pakko on, jossa miehelle annetaan vain lisää valtaa kiusata ja häiritä äidin ja kohta taaperoiän jättävän lapsen elämää.

Mietin ihan vakavissani, etten enää kommentoi, kertokoot miten sydäntäsärkeviä ongelmia miehen takia tahansa. Koska itseäni raivostuttaa, kun itse en tarttisi sitä miestä siinä yhtään mihinkään ja kestäsisin senkin, ettei aborttia vaatineen ja minua kohtaan häijysti käyttäytyneen isän ja lapsen välille synny mitään teeeskenneltyä sidettä.

Up

Up

Up

Kokeile samaa kikkaa mitä he tekivät sinun ongelmiesi kohdalla aikoinaan?

Minulla on ollut elämässäni 3 tärkeää ystävää, joista kaksi on lohduttanut ja kuunnellut samalla tavalla, eli hmm, ahaa, voi ei, koita jaksella, ja yksi "tuki" niin että yritti pilata suhdetta mieheeni, ja lopulta haukkui maan rakoon. P

erheeni ei tue mitenkään, mutta minä kyllä tuen heitä. Sisarukseni on alkoholisti, ja hänen pyykkinsä pesemiseen menee vanhempieni kaikki aika. Mieheni on minullakin ainoa kuka on osannut ja uskaltanut  oikeasti ottaa osaa elämääni. Miehessä on vielä sellainen hyvä puoli että hänen kauttaan tutustuin miehen sukuun, ja nyt minullakin on "suku" joka soittelee ja kyselee kuulumisia, ja tulee kylään :)

Vierailija kirjoitti:

Kokeile samaa kikkaa mitä he tekivät sinun ongelmiesi kohdalla aikoinaan?

Niin, raskas kuvio, sivuuttamisesta huolimatta. Tai juuri siksi.

Olen vai pitää kai sanoa kuuntelin erään ystäväni kamalaa elämä voivottelua vuosien ajan. Milloin oli vika töissä, sinkkuudessa ja sittemmin muksujen nukkumisissa ja aviomiehessä tai sitten sai kuunnella katkera vuodatusta siitä kuinka on kaikilla kaikki paremmin kun hänellä/heillä. Joten lopputukemana oli se että harvensin ensin näkemistä ja varoin tarkoin kertomasta hänelle enää mitään mistään tärkeästä mutta eipä sekään auttanut.

Eräs kaunis kerta en jaksanut enää olla se sylkykuppi jolle jälleen kerran näistä  s a m o i s t a asioista ulistiin joten  ärähdin  että saisi nyt luvan pistää lusikkansa omaan kauniiseen käteensä ja alkaa ratkomaan ongelmiaan oman miehensä kanssa.

Ei varmaan tartte sanoa ollaanko nähty enää tuon jälkeen. En vaan jaksanut enää tuollaista jatkuvaa katkeruuden kuulemista.