Täytin vuosia, ja pylly rupes roikkumaan.

Tissit alkoi enemmän tai vähemmän riippua jo vähän yli kolmekymppisenä, imetysten jälkeen. Mutta roikkuminen jäi siihen, eivät sen jälkeen ole enempää riipahtaneet. Naamaan on tullut vauhtiviivoja vuosien varrella. Vyötärö on olemassa, maha pullottaa sitten jos olen syönyt paljon. Käsivarsilihakset ei enää erotu niin kuin vielä nelikymppisenä, mutta alleja ei onneksi ole. Jalat on suht ok. Olen ollut melko ylpeä takamuksestani, koska se on aika nykymuodin mukainen hyppyripylly ollut vielä viime vuosiin, takaa päin mua on luultu huomattavasti nuoremmaksi farkuissa vielä pari vuotta sitten. Täytin joulukuussa 57, ja nyt ei auta enää juokseminen eikä porraskävely, takamus on käynyt vähän lattanaksi ja jopa roikkuu vähän.

Valitan tänne, kun en kehtaa kenellekään ääneen tämmöistä valittaa. Jos on kroppansa saanut pitää suht hyvänä tähän ikään, niin pitää olla tyytyväinen, ymmärrän sen. Mutta pänniihän nää iän merkit välillä. Iho nyt on mitä on, ohentunut niin kuin ikäisilläni alkaa olla, emännänkyhmyä vastaan joogaan ja käyn pilateksessa, jotta se pysyisi kurissa, leukalinja on ihan jees.

En tiedä olisiko asia helpompaa sivuuttaa, jos ei olisi koskaan ollutkaan mitenkään nätti. Ikävä kyllä ymmärsin olevani varsin kaunis vasta melkein kolmekymppisenä, koska siihen asti kasvatus oli latistanut itsetuntoni, enkä kehuista huolimatta ymmärtänyt olevani kaunis. Mutta kohta kerrallaan se katoaa. Hyväksyttävää, luonnollista. Ja ehkä helpottavaakin. Mutta saa sitä kaivata hyppyritakamustaan... vai saako?

Ps. olen tietysti tosi onnellinen terveydestäni, joka sallii mun edelleen juosta lenkkejä, jumpata ja uida. Että joo, on mulla suhteellisuudentajua. Kiinnostaisi kuitenkin, onko muita, jotka tuntevat tällaista puolihäpeällistä kaihoa menneestä kropastaan...